Klassinen ›

ootteko koskaan miettiny miten erilaista klassisen musiikin harrastaminen/ammattinakin on? klassinen musiikki on suurimmalta osin vanhojen sävelmien uudelleen soittamista, kun taas muissa musiikkityyleissä on melkein pakko olla omat biisit. voi olla arvostettu klassinen muusikko, vaikka soittais vaan muiden biisejä. ja klassisessa musiikissa kaikki on vielä soitettava just sillä tavalla kun ne on tarkotettu, oma tulkinta on oikeestaan kielletty. muussa musiikissa taas pitää covereissa olla vähintäänkin oma tulkinta. ihmiset käy mielellään kattomassa klassisen musiikin konsertteja vaikka ne onkin pelkkiä "covereita", mutta muussa musiikissa pitää melkein olla omat biisit jos haluaa salin saada täyteen. jotenki tuntuu ettei uusia klassisia teoksia edes tehä kovinkaan paljoo, kun taas muussa musiikissa niiden uusien hienojen biisien tekeminen on just se juttu. onko klassinen musiikki sitten vaan sen verran haastavampaa että siihen voi uppoutua ja siinä voi edetä vaikka ei tekiskään mitään omaa? vai oliko beethovenit ja muut niin ylivertasia ettei mitään uutta tarvita.

Harrastan klassista musiikkia niin säveltäen, soittaen kuin laulaenkin.
Klassista musiikkia tulkitaan myös hyvin moninaisesti, toisin kuin väitit (esim. Gould soittamassa Brahmsia).
Tangokuninkaalliset eivät esittäne aina omia kappaleitaan, eikä esim. Apocalypticakaan tainnut aluksi.
Se, miksi joidenkin bändien kappaleita on vaikea coveroida, johtuu varmaankin kappaleihin liittyvistä, vaikeasti määriteltävistä ominaisuuksia (soundi/soittimet/särö), ja yleisestä bändin vahvasta omaleimaisuudesta, joka voi olla seurausta esim. omintakeisista vokaaleista (ja ehkä etenkin siitä, ettei niitä alunperinkään tarkoitettu yleisesti esitettäviksi; bändeillä on tiukka symbioosi kappaleiden kanssa imagollisistakin syistä).
Sen sijaan klassisen puolen mestariteokset, jotka ovat säilyneet historian saatossa, ovat monipuolisia, viimeisteltyjä, universaaleja, tarkasti määriteltyjä timantteja. Niissä on niin paljon musiikin ytimestä sinkoavaa voimaa, että niitä kannattaa esittää taiteena vielä tänäkin päivänä.
Ja klassinen musiikihan saa uusia virtauksia koko ajan, ehkä et vain ole tietoinen siitä.

ootteko koskaan miettiny miten erilaista klassisen musiikin harrastaminen/ammattinakin on? klassinen musiikki on suurimmalta osin vanhojen sävelmien uudelleen soittamista, kun taas muissa musiikkityyleissä on melkein pakko olla omat biisit. voi olla arvostettu klassinen muusikko, vaikka soittais vaan muiden biisejä. ja klassisessa musiikissa kaikki on vielä soitettava just sillä tavalla kun ne on tarkotettu, oma tulkinta on oikeestaan kielletty. muussa musiikissa taas pitää covereissa olla vähintäänkin oma tulkinta. ihmiset käy mielellään kattomassa klassisen musiikin konsertteja vaikka ne onkin pelkkiä "covereita", mutta muussa musiikissa pitää melkein olla omat biisit jos haluaa salin saada täyteen. jotenki tuntuu ettei uusia klassisia teoksia edes tehä kovinkaan paljoo, kun taas muussa musiikissa niiden uusien hienojen biisien tekeminen on just se juttu. onko klassinen musiikki sitten vaan sen verran haastavampaa että siihen voi uppoutua ja siinä voi edetä vaikka ei tekiskään mitään omaa? vai oliko beethovenit ja muut niin ylivertasia ettei mitään uutta tarvita.
 
Tosiaankin se, että äänet on kirjoitettu valmiiksi ei missään nimessä tarkoita, etteikö erilaisia tulkintoja esitettäisi. Jos muusikko tyytyy vaan konemaisesti vetämään kaiken ilman persoonallista tulkintaa on aika varma, ettei ura kanna pitkälle.
 
Ja uutta musiikkia todellakin tehdään, mutta asia ei ehkä korostu niin paljoa kun (ainakin kunnianhimoisemmilla) orkestereilla ja solisteilla ohjelmisto on vuosisatoja läpileikkaavaa johon väliin mahtuu myös uutta musiikkia ja kantaesityksiä. Joskin minun makuuni turhan harvoin. Pop/rockpuolella linja monissa tapauksissa on se, että jokin kokoonpano kiertää vuositolkulla veivaamassa yhä uudelleen samoja ralleja joita yleisö haluaa kuulla eikä suinkaan kiertueen jälkeen treenaa kokonaan uutta ohjelmistoa kuten klasarisolistit tai jopa jokaiselle keikalle oma ohjelmisto kuten kaupunginorkesterit.
 
Suurin osa klassisesta on kuitenkin kirjoitettu niin, että mikä hyvänsä tasokas orkesteri voi ottaa biisin ohjelmistoonsa ja yhdellä biisillä onkin paljon esittäjiä. Toki sitten löytyy myös sellaista musaa joka on kirjoitettu esimerkiksi jotain yhtä ja tiettyä erityistä solistia tai kokoonpanoa silmälläpitäen, mutta ongelma tässä on se, että teokselle onkin sitten tämän esityksen jälkeen turha odottaa muita esityksiä(esimerkkinä vaikkapa Kimmo Pohjonen, Abdis Assefa, Samuli Kosminen ja Tapiola Sinfonietta: Kalmukki). Poppipuolella tilanne on jotakuinkin jälkimmäisen kaltainen, eli jokainen biisi on tehty jollekin tietylle esittäjälle jolla voi olla vaikkapa edellisessä viestissä mainittu persoonallinen lauluääni, persoonallinen kitarasoundi, tms. Tällöin näille biiseille on povattavissa useampia esityskertoja kuin tekemällä vastaava klasariprojekti.
 
Sitten tietysti uusien biisien tekemiseen vaikuttaa myös se, että klasaripuolella toimeentulevia säveltäjiä on aika vähän ja rohkenisin väittää, että uuden biisin kirjoittaminen on useissa tapauksissa paljon isompi työ kuin poppipuolella.

ootteko koskaan miettiny miten erilaista klassisen musiikin harrastaminen/ammattinakin on? klassinen musiikki on suurimmalta osin vanhojen sävelmien uudelleen soittamista, kun taas muissa musiikkityyleissä on melkein pakko olla omat biisit. voi olla arvostettu klassinen muusikko, vaikka soittais vaan muiden biisejä. ja klassisessa musiikissa kaikki on vielä soitettava just sillä tavalla kun ne on tarkotettu, oma tulkinta on oikeestaan kielletty. muussa musiikissa taas pitää covereissa olla vähintäänkin oma tulkinta. ihmiset käy mielellään kattomassa klassisen musiikin konsertteja vaikka ne onkin pelkkiä "covereita", mutta muussa musiikissa pitää melkein olla omat biisit jos haluaa salin saada täyteen. jotenki tuntuu ettei uusia klassisia teoksia edes tehä kovinkaan paljoo, kun taas muussa musiikissa niiden uusien hienojen biisien tekeminen on just se juttu. onko klassinen musiikki sitten vaan sen verran haastavampaa että siihen voi uppoutua ja siinä voi edetä vaikka ei tekiskään mitään omaa? vai oliko beethovenit ja muut niin ylivertasia ettei mitään uutta tarvita.
 
Klassista, vai pitäisikö tässä kontekstissa selvyyden vuoksi sanoa taidemusiikkia, kyllä sävelletään jatkuvasti. Nykyaikana vaan tunnettujen ja myös tuntemattomampien säveltäjien musiikki on niin erillaista, kun mitä yleensä enemmistö mieltää klassiseksi musiikiksi, eivätkä ne tosiaankaan ole kaikki mitään instant hittejä. Tästä syystä moni saattaa luulla taidemusiikin jääneet nimenomaan tarkoittamaasi vanhan toistoon. Sadan vuoden päästä esim. 2000-luvun alun taidemusiikkia ja sen suuntauksia pystytään erottamaan ja tarkastelemaan tarkemmin, historian tutkiminen vaatii aina välimatkaa.
 
Ja kukaties vaikka keskuudessamme olisi tänäpäivänä mestarisäveltäjiä, jotka rinnastettaisiin tulevaisuudessa vaikka Beethoveniin tai Mozartiin.
 
Kaikki kunnia poppareille ja muille kevyen musiikin puurtajille, mutta kyllä, klassinen musiikki on haastavempaa. Kun takana on yli tuhat vuotta kehityshistoriaa ja lukematon määrä säveltäjiä ja sävellyksiä, on klassisen musiikin ammattilainen viettänyt elämänsä päätteeksi moninverroin enemmän aikaa opiskellen, ja aina vaan yhä "uusia" teoksia työstäen (harjoitellen), kuin mitä keskiverto kevyen musiikin muusikko. Uskaltaisin myös väittää, että esiintymisrutiinin on oltava melkoisen paljon varmemmin hallussa, vaikken väitäkkään, että esiintyminen loppuunmyydyllä olympiastadionillakaan olisi helppoa.

Tosiaankin se, että äänet on kirjoitettu valmiiksi ei missään nimessä tarkoita, etteikö erilaisia tulkintoja esitettäisi. Jos muusikko tyytyy vaan konemaisesti vetämään kaiken ilman persoonallista tulkintaa on aika varma, ettei ura kanna pitkälle.
 
Kitaristit on kitaransyömiä (c) Jorma Panula
 
Ilmeisesti kaikki pitäisi joidenkin mukaan soittaa täysin nuottikuvan mukaisesti. Toisaalta, tottakai säveltäjän tahtoa olisi syytä kunnioittaa mahdollisimman paljon eikä merkintöjä vastaan kannata sotiakkaan. Sitten taas tietyt kohdat ovat vähän enemmän tulkintavapaita
 
Epäilen että jos säveltäjä vaan itse kykenee niin hän soittaa omat teoksensa todennäköisesti paljon paremmin kuin kukaan koskaan tulee soittamaan. Jos nuottikuvan antaa rajoittaa liikaa, niin tietyn vapauden saanti teoksiin on kyllä vaikeaa. Jos taas jonkun mielestä joku esittää säveltäjän teoksen paremmin kuin säveltäjä itse, mutta hienoisin muutoksin, voidaanko silloin enää puhua samasta teoksesta? Tällöin voidaan mielestäni puhua jo sovituksesta...
 
Toivottavasti joskus pystyy myös näyttämään todellisuudessa mitä musiikki on, ettei kaikki jää vain sanahelinäksi, kuten monella ehkä saattaa käydä...
 
EDIT: Ja palatakseni tosiaan itse aiheeseen. Jos ajatellaan että tietyt säännönmukaisuudet sekä tulkinnan hiominen tätä kautta huippuunsa on jotenkin vaikeampaa kuin pelkkä esittäminen, niin silloin imo 'klassinen' musiikki on kyllä vaikeampaa kuin kevyt musiikki. Tottakai, samanlaista työtä vaatii molemmin puolin taituruuden huippuunsa hiominen. Mutta ehkäpä viihdemusaa leimaa vapaus samoin kuin klassista musaa säännöt (itse termiin en ota kyllä kantaa, taidemusiikkia on mielestäni kaikki siinä missä taidemaalauksia ovat graffitit tai Michelangelo. Itseasiassa termi 'klassinen musiikkihan' toimii terminä vallan mainiosti, sillä ei taida jäädä kuitenkaan kenellekään epäselväksi mistä silloin puhutaan. = Asia on klassinen, jos se on vanha? ).Itse en ainakaan lähtisi yhtään aliarvioimaan jazzmuusikkoja; siinä oikeastaan oma käsitykseni musiikista kiteytyy. Toisaalta, vapaapulsatiivisyys on perseestä. Milloinkohan alkaa toimimaan?

klassisessa musiikissa kaikki on vielä soitettava just sillä tavalla kun ne on tarkotettu, oma tulkinta on oikeestaan kielletty.
 
Noup. Kuten muut jo totesivatkin, klassinen musiikki ilman tulkintaa olisi potaskaa. Kyllä klassisen esityksessä aina on ihan helkkaristi tulkintaa. Kuuntelepa huviksesi kaksi erilaista levytystä, esim. amerikkalainen ja suomalainen, jostakin tuntemastasi klassisesta kappaleesta (Sibeliuksen Finlandia lienee tuttu useimmille suomalaisille), ja huomaat että kovin erilaiselta kuulostavat!
 
Sitä paitsi ei klassinen musa ihan niin läpisävellettyä ole kuin sinä ja ilmeisesti monet muutkin tuntuvat kuvittelevan. Esimerkiksi Mozartin ajan konsertoissa oli tyypillistä, että kadenssia ei kirjoitettu valmiiksi vaan solisti vetäisi siihen jotain itse keksimäänsä (tietysti tyylisuunnan rajoissa - aivan kuten rock-musiikissakin). Kadenssi oli tavallaan oman aikansa "soolopaikka" solistille.
 
tuntuu ettei uusia klassisia teoksia edes tehä kovinkaan paljoo
 
Mitä oikeastaan tarkoitat klassisella? Wieniläisklassista? No jopas olikin merkittävä havainto, että satoja vuotta vanhaa tyyliä ei enää käytetä sellaisenaan! Eipä kyllä 70-luvun punkiakaan hirveästi uusilla levyillä enää kuule ja se on vain 30 vuotta vanha suuntaus.
 
Sen sijaan jos tarkoitat jatkumoa, joka rakentaa mm. wieniläisklassisen tyylin pohjalle, kyllä niitä tehdään koko ajan. Radiosta niitä kuulee vain vähemmän. Suomessa lähinnä, hyvällä tuurilla, Ylen ykkösestä. (Classic FM soittaa enemmän sitä satoja vuotta vanhaa kamaa ja helpommin lähestyttävästä päästä alkaen.)
 
vai oliko beethovenit ja muut niin ylivertasia ettei mitään uutta tarvita
 
Pikemminkin kyse on siitä, että seuraavat säveltäjät eivät ole halunneet tehdä lisää samaa, mitä kaikki edelliset ovat tehneet vaan ovat lähteneet tutkimaan uusia polkuja. Tylsäähän se olisi jos vielä tänä päivänäkin kaikki tekisivät vain variaatioita Beethoven-tyylisistä sinfonioista niin hienoja kuin Beethovenin sinfoniat ovatkin. Tai jos kaikki tekisivät rock-musiikissakin yhä vain erilaisia variaatioita Stairway to Heavenista ja Smoke on the Waterista.
 
Jossain vaiheessa sitten - viimeistään 1900-luvun alkupuolella ekspressionismin, 12-säveljärjestelmän ja sarjallisuuden myötä - kehitys meni siihen, että homman kompleksisuus teki tällä tavalla kehittyneestä musiikkikulttuurista liian hankalan muille kuin asiaan vihkiytyneille. Jutut olivat hienoja, kun ne hoksasi, mutta musiikkikoulutusta saamaton keskivertokuulija tuskin käsitti kuulemaansa. Joskus 1900-luvun puolivälin paikkeilla homma meni jopa siihenkin, että vaikeatajuisuutta pidettiin itsessään tärkeänä: jos tavallinen maallikko ymmärsi jutun, se ei voinut olla suurta taidetta. Vastaavaa ajattelua löytyi muiltakin taiteen aloilta. Vasta viime vuosikymmeninä "taidemusiikin" piirissä on yleisemmin uskallettu taas säveltää musiikkia, joka kolahtaa tavallisillekin kuuntelijoille.
 
Epäilen että jos säveltäjä vaan itse kykenee niin hän soittaa omat teoksensa todennäköisesti paljon paremmin kuin kukaan koskaan tulee soittamaan. Jos nuottikuvan antaa rajoittaa liikaa, niin tietyn vapauden saanti teoksiin on kyllä vaikeaa. Jos taas jonkun mielestä joku esittää säveltäjän teoksen paremmin kuin säveltäjä itse, mutta hienoisin muutoksin, voidaanko silloin enää puhua samasta teoksesta? Tällöin voidaan mielestäni puhua jo sovituksesta...
 
Tämä on kyllä jo niin erikoinen näkemys, että pisti ihan hymyilemään. Kaikki kunnioitus Janne Sibeliukselle, mutta uskon soittavani hänen stemmansa omalle soittimelleni noin sata kertaa paremmin kuin hän olisi koskaan osannut soittaa. En usko, että hän olisi kyseistä soitinta osannut soittaa ensinkään - eikä useimpia muitakaan sinfoniaorkesterin soittimia (viulua toki soitti ja vieläpä aika hyvinkin). Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä säveltämästä hyvin sinfoniaorkesterille ja maalaamasta erittäin voimakkaita kuvia orkesteriväripaletilla. Joskus tuli hutejakin, esim. eri soitinten välisten balanssien kanssa ja näitä ovat sitten kapellimestarit "korjailleet" pyytämällä joitain soittimia soittamaan hiljempaa kuin kirjoitettu tai jopa olemaan kokonaan soittamatta, koska muiden soitinten tärkeät jutut eivät muuten kuulu. Kai sitä voi sanoa jonkinlaiseksi tulkinnaksi.
 
Vastaavasti Stravinski oli tunnetusti legendaarisen huono soittamaan omaa musiikkiaan pianolla. Hän itsekin myönsi (epäsuorasti) olevansa yksi huonoimpia Stravinskin teosten soittajia.
 
Ns. klassisen musiikin osalla homma vaatii jo sen verran suurta erityisosaamista, että tekijät joutuvat erikoistumaan eri hommiin. Jotkut erikoistuvat säveltämiseen. Se vaatii omanlaisensa ihmisluonteen ja lahjakkuuden - sekä paljon opiskelua ja harjoittelua, joka on poissa ajasta, jonka voisi käyttää soittamisen harjoitteluun. Kehitys on kulkenut suuntaan, joka suosii erikoistumista. Nykymusiikin kompleksisuus on sitä luokkaa, että säveltämistä ei voi hanskata siinä sivussa soittamisen lisukkeena, ainakaan jos aikoo tulla hyväksi säveltäjäksi. Paitsi tietysti jos on superlahjakas luontojaan.
 
Myös esittäjiltä vaaditaan teknisessä mielessä enemmän kuin joskus Mozartin tai Beethovenin päivinä. Joku on sattuvasti sanonut, että Stravinskin Kevätuhri oli sellainen teos, että sen valmistuessa maailmasta ei löytynyt yhtään orkesteria, joka olisi selviytynyt siitä kunnialla ja saanut sen kuulostamaan sellaiselta kuin Stravinski oli tarkoittanut. Ehkä tämä oli yksi syy, miksi sen ensiesityksestä tuli kuuluisa fiasko. Tänä päivänä se on sinfoniaorkesterien peruskamaa ja teknisesti paljon vaikeampia kappaleitakin löytyy. Vastaavasti Wagnerin Tristanin ja Isolden ensi-ilta jouduttiin perumaan, koska laulajat eivät kyenneet oppimaan roolejaan ajoissa. Tämän päivän mittapuulla Tristanin sävelkieli on kuitenkin vielä aika konservatiivista. Ja Sibeliuksen viulukonserton nähdessään Beethovenin aikaiset viulistit olisivat kai pitäneet sitä vitsinä - "onko tuo tarkoitus muka pystyä soittamaankin?"

Sekin on vielä mainittava, että pääsääntöisesti mitä kauemmas historiaan menemme, sitä enemmän tulkinnanvaraa teoksissa on. Keskiajalle ei aluksi nuotinnettu kuin melodian suunta, myöhemmin tuli viivastot. Vielä pitempään kesti saada tarkat aika-arvot - tahtiviivat taas vakiintuivat vasta barokin aikaan. Säveltäjät eivät suinkaan merkinneet edes kaikkia tilapäisiä etumerkkejä, se oli laulajan tehtävä, heidäthän oli koulutettu musica ficta -perinteen mukaan. Barokkimusiikin (ainakin osan) autenttiseen tulkintaan kuuluisi improvisoitu koristelu, mutta sen voi jättää myös pois. Continuo-soitantaa säveltäjä ohjasi vain bassomelodialla ja numeroilla - merkintä on yhtä epämääräinen kuin jazzpianistin reaalisointumerkit. Cembalofuugan voi tulkita pianolla tasaisella dynamiikalla tai, kuten usein suositellaan, korostamalle teemaa. Ja mikäpä estäisi pianistia soittamasta Bachia kuin Chopinia?
 
Muistaakseni Giovannin Gabrieli oli ensimmäinen joka käytti dynaamisia merkintöjä, crescendo esiteltiin kai vasta klassismin aikaan Mannheimissa. Se ei välttämättä tarkoita etteikö niitä olisi aiemminkin käytetty, ne on vain jätetty tulkinnanvaraisiksi, ja sellaisia ne ovat edelleen.
 
Viimeaikaisen musiikin - kyllä, sitäkin sävelletään - kohdalla pääsäännöstä on monesti poikettu. Enää ei ole itsestään selvää, että nuoteissa on tahtiviivoja tai tarkkoja nuottiarvoja säveltasoista puhumattakaan. Koko sävellys voi perustua vaikkapa soittajien vuorovaikutukseen: "reagoi X:n tekemisiin tavalla Y jne." Tämä jos mikä on mielenkiintoista! Se mikä kansanmusiikeissa ja astetta jalostuneemmassa jazzissa on kiehtovaa on löydetty myös taidemusiikin puolelle. On toki niitäkin, jotka kirjoittavat niin monimutkaista musiikkia, että se vaatii soittajalta täydellistä keskittymistä. Epäilemättä sekin antaa esitykselle eräänlaista henkistä ulottuvuutta.

Tämä on kyllä jo niin erikoinen näkemys, että pisti ihan hymyilemään. Kaikki kunnioitus Janne Sibeliukselle, mutta uskon soittavani hänen stemmansa omalle soittimelleni noin sata kertaa paremmin kuin hän olisi koskaan osannut soittaa. En usko, että hän olisi kyseistä soitinta osannut soittaa ensinkään - eikä useimpia muitakaan sinfoniaorkesterin soittimia (viulua toki soitti ja vieläpä aika hyvinkin). Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä säveltämästä hyvin sinfoniaorkesterille ja maalaamasta erittäin voimakkaita kuvia orkesteriväripaletilla. Joskus tuli hutejakin, esim. eri soitinten välisten balanssien kanssa ja näitä ovat sitten kapellimestarit "korjailleet" pyytämällä joitain soittimia soittamaan hiljempaa kuin kirjoitettu tai jopa olemaan kokonaan soittamatta, koska muiden soitinten tärkeät jutut eivät muuten kuulu. Kai sitä voi sanoa jonkinlaiseksi tulkinnaksi.
Noh, hyvä että vain hymyilytti etkä vain tyrmännyt sitä!
Ilmeisesti joko et käsittänyt aivan täysin mitä hain takaa tai sitten et usko siihen että säveltäjä itse tietää pään sisällään miten hänen oma musiikkinsa tulisi soittaa... ;)
 
Tarkoitinkin, että jos vain säveltäjän tekninen taituruus riittää (jos nyt mennään vaikkapa ihan sanan 'tekniikka' alkujuurille kreikkaan), niin pysyn edelleen väitteeni takana ettei yksikään todennäköisesti pysty soittamaan hänen teoksiaan "paremmin" kuin säveltäjä itse, tai niinkuin säveltäjä on sen itse tarkoittanut. Tietenkin tästä päästään siihen käsitteeseen että mitä on hyvä soitto; joskaan en hae takaa sitä että oikeat äänet tulevat ajallaan metrisesti oikeassa järjestyksessä. Tottakai hyvään soittoon kuuluu myös tulkinta, ja jos säveltäjä taitaa soittimen ja kyseisellä soittimella esittää omaa teostaan, niin onko kellään enää edes varaa puhua hänelle teoksen tulkinnasta?
 
Tietysti jos soittimesi on vaikkapa marimban kaltainen, suhteellisen eksoottinen soitin, jota säveltäjä ei ole koskaan soittanut mutta tietää haluavansa juuri kyseiseen teokseensa kyseisen äänimaailman kyseiseen kohtaan. Tämä on sellainen tapaus jossa voi puolestani hyvällä omalla tunnolla sanoa soittavansa "sata kertaa paremmin kuin säveltäjä itse", mutta jos tarkastelee tarkemmin ensimmäistä viestiäni, muistaakseni puhuin säveltäjän esityksen olevan ylitse muiden vain jos hän teoksensa suinkin kykenee soittamaan. Tehdäkseni tämän vielä erityisen selväksi, voisin ottaa vielä lopuksi sangen paradoksaalin esimerkin. Jos vaikkapa Sibelius olisi säveltänyt Rachmaninovin kaltaisia pianokonserttoja (tarkoitan lähinnä jotain niin virtuoottista, jota säveltäjä ei kuitenkaan itse pysty soittamaan vaikka muuten jotain Chopinin lillutusta teknisesti pystyisikin), ei enää mielestäni voida puhua että säveltäjä 'kykenee' soittamaan teoksensa. Simple as that, tulipa huono esimerkki :D

Tarkoitinkin, että jos vain säveltäjän tekninen taituruus riittää (jos nyt mennään vaikkapa ihan sanan 'tekniikka' alkujuurille kreikkaan), niin pysyn edelleen väitteeni takana ettei yksikään todennäköisesti pysty soittamaan hänen teoksiaan "paremmin" kuin säveltäjä itse, tai niinkuin säveltäjä on sen itse tarkoittanut. Tietenkin tästä päästään siihen käsitteeseen että mitä on hyvä soitto; joskaan en hae takaa sitä että oikeat äänet tulevat ajallaan metrisesti oikeassa järjestyksessä. Tottakai hyvään soittoon kuuluu myös tulkinta, ja jos säveltäjä taitaa soittimen ja kyseisellä soittimella esittää omaa teostaan, niin onko kellään enää edes varaa puhua hänelle teoksen tulkinnasta?
 
Varmasti säveltäjä tietää parhaiten millaista tulkintaa säveltäjä itse primääristi teokseltaan kaipaa ja hakee, mutta voimmeko pitää hänen näkökulmaansa teoksen tulkintaan varauksetta parhaimpana ja täydellisimpänä?
 
Mielestäni kappaleen luominen ja esittäminen ovat erilaisia emotionaalisia prosesseja ja vaativat henkilöltä erilaisia mentaalisia vahvuuksia.
 
Ehkä jopa teoksen luonnista voi tulla taakka josta ei pääse irti, joka vaikuttaa lopulta teoksen esittämiseen haitallisesti?

Äh, täytyi palata foorumille ja tulla sen verran tietysti diktatuurista mielipidettäni vastaan, että en tietoisesti ole yrittänyt luoda kuvaa siitä että säveltäjän versio olisi paras. Aika henkilökohtaista miten jokainen yksilö kokee asian A asiaa B 'paremmaksi'. Muuten tuollaisia yleissanoja kuten "parempi" etc. täytyy vähän omalla kohdalla kyllä varoa.... :D
 
Sitä mitä oon vaan epätoivoisesti hakenu kokoajan takaa, ja mitä jo aiemmin vähän sivusin, että säveltäjän versio on mielestäni aina se originelli... Ja sitten kun tähän aletaan tehdä omia, pieniä esittävän taiteilijan muutoksia, voidaan jo melkein puhua sovituksesta... :) Oikeastaan suurinosa live-esityksistä onkin jo näin ajateltuna sovituksia. En muistaakseni ole missään vaiheessa sanonut ettei sovitus voisi olla samalla tasolla 'alkuperäisen' kanssa, itseasiassahan se voi useasti olla myös parempi. Nyt täytyy kumminkin vielä tarkistaa aiemmat viestini, en enää edes meinaa muistaa mistä tämä lähti liikenteeseen.
 
PS. Jos joku haluaa jatkaa tätä keskustelua niin mielellään sitten yksityisviestein, ettei tarvi koko ketjua sotkea

Sitä mitä oon vaan epätoivoisesti hakenu kokoajan takaa, ja mitä jo aiemmin vähän sivusin, että säveltäjän versio on mielestäni aina se originelli... Ja sitten kun tähän aletaan tehdä omia, pieniä esittävän taitelijan muutoksia, voidaan jo melkein puhua sovituksesta... :)
 
Monet ovat varmasti kuulleet anekdootteja atonaalisen musiikin säveltäjistä, jotka eivät ole tunnistaneet omaa luomustaan tai siinä soitettuja virheitä sävellyksen kuultuaan. Mitä tämä asiasta kertoo? Ainakin sen, ettei säveltäjillä aina ole teoksen kuulokuvasta tarkkaa visiota, ei vaikka sen parissa olisi vietetty vuosia.

Varmasti säveltäjä tietää parhaiten millaista tulkintaa säveltäjä itse primääristi teokseltaan kaipaa ja hakee, mutta voimmeko pitää hänen näkökulmaansa teoksen tulkintaan varauksetta parhaimpana ja täydellisimpänä?
 
Tottakai! En yksinkertaisesti näe asiassa muuta vaihtoehtoa. Se, että miten yleisö vastaanottaa toisenlaisen tulkinnan, onko se sitten parempi, syvällisempi tai muulla tavalla onnistuneempi, onkin jo toinen asia. Vain säveltäjä yksinään tietää täysin oman luomuksensa ja kaiken siihen liittyvän kuten esim tunnetilat, soitinten vuorovaikutus, tarinan eteenpäin vieminen, itse soittamiseen liittyvät dynaamiset aspektit jne. . On äärimäisen julkeaa ja loukkaavaa säveltäjää kohtaan väittää, ettei hänen näkemyksensä omasta sävellyksestään ole ollut paras. Siksi koska se on ainoa oikea. Koska sävellys on säveltäjän sielunkuva, yksin hänen.
 
Jos jostain voi kiistellä loputtomiin, niin siitä, onko kapellimestarin/muusikon sävellykseen olennaiseksi osaksi mukaansa tuoma ajatus ja päätös tehdä asioita hieman enemmän henkilökohtaisten mieltymysten mukaan (tulkinta), suuren yleisön mielestä miellyttävämpi, eli "parempi kuunnella". Tässä minä yhdyn täysin Okkikseen, että tavallaan kyse on sovituksesta, kun säveltäjä ei itse ole paikalla vaikuttamassa musiikin esittämiseen.
 
Monet ovat varmasti kuulleet anekdootteja atonaalisen musiikin säveltäjistä, jotka eivät ole tunnistaneet omaa luomustaan tai siinä soitettuja virheitä sävellyksen kuultuaan. Mitä tämä asiasta kertoo? Ainakin sen, ettei säveltäjillä aina ole teoksen kuulokuvasta tarkkaa visiota, ei vaikka sen parissa olisi vietetty vuosia.
 
Varmasti ennen kuin oli Sibelius- tai Finale-ohjelmia, tällaisia ongelmia oli. Muutenkin, mitä tulee tuohon, että pystyykö säveltäjä itse soittamaan sävellyksiään, niin yleensä eipä juuri ja miksi oli pitänytkään. Tuntemattomammille soittimille säveltäessä monet säveltäjät turvautuivat näiden soittimien soittajien asiantuntemukseen.
 
Tai myös tuttujen soittimien parissa. Rodrigo tunsi kitaran hyvin, vaikkei sitä soittanutkaan. Concierto de Aranjuezia sävellettäessä hän käytti apunaan ainakin Regino Sainz de la Mazaa, jolle konsertto on omistettu ja ymmärtääkseni myös Narciso Yepesiä.

Tottakai! En yksinkertaisesti näe asiassa muuta vaihtoehtoa. Se, että miten yleisö vastaanottaa toisenlaisen tulkinnan, onko se sitten parempi, syvällisempi tai muulla tavalla onnistuneempi, onkin jo toinen asia. Vain säveltäjä yksinään tietää täysin oman luomuksensa ja kaiken siihen liittyvän kuten esim tunnetilat, soitinten vuorovaikutus, tarinan eteenpäin vieminen, itse soittamiseen liittyvät dynaamiset aspektit jne. . On äärimäisen julkeaa ja loukkaavaa säveltäjää kohtaan väittää, ettei hänen näkemyksensä omasta sävellyksestään ole ollut paras. Siksi koska se on ainoa oikea. Koska sävellys on säveltäjän sielunkuva, yksin hänen.
 
Melkoista romantisointia. Minun käsittääkseni mestarisäveltäjät ovat muuttaneet jopa itse teoksiaan ensiesitystenkin jälkeen kollegaystäviensä kommenttien perusteella. Ei säveltäjä aina (koskaan?) täydellisesti tunne kirjottamaansa materiaalia, ja on aina mahdollista, että hyvät ideat voi esittää paremminkin.

Täytyy nyt muistaa että on olemassa myös aika erilaisia säveltäjiä. Toiset tunkevat biisinsä niin täpötäyteen esitysmerkintöjä - dynaamisia sekä artikulaatioon, fraseeraukseen, tempon- ja rytminkäsittelyyn ym. ym. liittyviä - ettei soittajalle voi jäädä minkäänlaista epäselvyyttä siitä miten säveltäjä nimenomaan tahtoo teoksensa esitettävän. Toiset taas jättävät teoksensa tarkoituksella hyvinkin "blankoksi" jättäen näin paljonkin tilaa teosta esittävän muusikon tulkinnalle. En tiedä kumpi on nykymusiikin kohdalla yleisempää, veikkaisin edellistä.