Roots ›

Tuota suomenkielistä versiota joutunee odottamaan vielä syksyyn - mikä tosin saattaa kustannusalalla tarkoittaa esimerkiksi heinäkuuta.
 
Paremmin oikeaan osunut ennustus kuin osasin odottaakaan: tänä aamuna postisetä kantoi minulle Clapton-omaelämäkerran kääntäjänkappaleet. Todennäköisesti kirja on siis jo kaupoissakin, tai viimeistään lähipäivinä.

Paremmin oikeaan osunut ennustus kuin osasin odottaakaan: tänä aamuna postisetä kantoi minulle Clapton-omaelämäkerran kääntäjänkappaleet. Todennäköisesti kirja on siis jo kaupoissakin, tai viimeistään lähipäivinä.
 
Tänään sain tilaamani kirjan postista. :-) Ulkona on niin sateista että joutaa lukemaan.

Tänään sain tilaamani kirjan postista. :-) Ulkona on niin sateista että joutaa lukemaan.
 
Mullon kans mutten oo jaksanu vielä alottaa.......

Hyve kirja, kantsii lukea.

Katselin hetki sitten Erkin Hyde park konsertin vuodelta 1996. Todella mallikkaasti kyllä veti bluesit. Aino kappale joka ei sitten toiminut vähääkään oli Creamin coveri "White Room". Komppi tökki pahasti.

Tänään sain tilaamani kirjan postista. :-) Ulkona on niin sateista että joutaa lukemaan.
 
Alku on ainakin melko pitkäpiimäistä luettavaa.

Kertokaa hieman lisää kirjasta. Mistä se lähtee, mitä se kertoo ja onko kerronta tyyli jouhevaa? Ajattelin hankkia sen joulun pyhiksi lukemiseksi.

Kertokaa hieman lisää kirjasta. Mistä se lähtee, mitä se kertoo ja onko kerronta tyyli jouhevaa? Ajattelin hankkia sen joulun pyhiksi lukemiseksi.
 
Kirja alkaa EC:n lapsuudesta.Käsittelee lapsuuden perheasioita 20-30 sivua ehkä, etenee kitaran soiton aloitukseen ja bänditouhuihin. Käy läpi tietysti kaikki bändit ja niiden syntykuviot ja kuoppauskuviot jollain lailla. Biisien teosta kertoo myös jotain, pääasiassa taustoja. Suuren osan saa huumehörhöilyt ja niistä selviytyminen sekä alkoholiongelma ja siitä selviytyminen. Rakkauselämä ja -sotkut on suuressa osassa.
Musiikin teosta odotin kerrontaa vähän enemmän. Levytyssessiosta ja -kokoonpanoista kerrotaan paljon sekä ihmisistä yleensä ketä tapasi ja kenen kanssa soitti ja hengaili millonkin. Henkilögalleria on melkoisen laaja, tietysti 60 vuodessa tuolainen heppu tapaa ihmisiä melkoisen paljon. Lopussa on henkilöhakemisto, joka helpottaa nimien mieleen palauttamista jos haluaa etsiä että mikäs heppu nyt taas olikaan kyseessä.
Kaiken kaikkiaan oli ihan mielenkiintoinen lukukokemus, oli suurimmaksi osaksi aika hyvin kirjoitettu kun muistaa että kyseessä on muusikko eikä kirjailija, lopussa meinasi mennä vähän liiaksi liirum laarumiksi.
Jos EC:n elämän vaiheet kiinnostaa niin ehdottomasti kannataa lukea.
Antaisin ehkä 3,5...4 tähteä viidestä.

Tuli ostettua ja luettua. Jaa-has. En kovin hyvänä kirjana pitäisi tätä. Ensinnäkin kirjoitustyyli on hyvin takertelevaa ja tarinan kerronta paikoitellen tosi huonoa. Sopiva co-writer ois kyllä ollut tässä paikallaan. Toisaalta, respektit siitä, että teki itse (pääosin) kirjansa.
 
Satunnaiselle lueskelijalle kirja ei tarjoa mitään. Taas tosi Clapton fanille tarjoaa paljonkin mielenkiintoista taustatietoa.
 
Rehellisesti mies kertoo puutteistaan ja ongelmistaan. Joskus jopa häiritseväksi saakka ja tuleekin sellainen olo, että kalastellaanko tässä jotain säälipisteitä?
 
Itse olin pettynyt nimenomaan pikkutarkkojen detaljien puutteeseen. Esimerkiksi biisien teosta, niiden syntymisestä, taustoista jne. oli kirjassa loppujen lopuksi todella vähän juttua. Ja kirjan alkuosassa Eric kertoo olevansa ns välinefriikki. Eli tykkää hienoista autoista, kitaroista, yms.yms. No, kitaristina odotin, että kirjassa puhuttaisiin myös jotain kitaroista.. Ei mitään?!?! Ei tarkempaa selostusta Ericin suhteesta eri kitaroihin, niiden vaikutukseen äijän soittotyyliin? Ei vahvistimista MITÄÄN MAININTAA??
Mistään äänitys sessioista ei ollut yhtään mielenkiintoista tarinaa kerrottavana.
Pääasiassahan koko kirja pyöri Ericin omien pakkomielteiden ympärillä - Viina - Huumeet - Naiset - Matkustelu.
 
Tottakai nuo 70-80 luvun ajat on jo varmaan olosuhteiden pakostakin vaipuneet unholaan pääosin, mutta edes nykyisestä (kirjassa erittäin ruusuisesti ja romanttisesti keerotusta) ajasta ei noin edellä kaipaamiani asioita käsitellä.
 
Tämä kirja toisaalta selventää mulle syyt miksi en tykkää juurikaan Blind Faithin jälkeisestä tuotannosta Unpluggediin saakka. Ei ole perättömiä ne jutut että Claptonin taidot oli ruosteessa. Ja kuuleehan sen levyiltäkin. Äijä oli 24 tuntia vuorokaudesta pöllyissä tai kännissä. Ei siinä juuri parempaan pysty.
 
Muutti käsitystäni ilmiöstä - Kitaristi Eric Clapton - huomattavasti negatiivisempaan suuntaan.
 
Eli loppuarvosanaksi annan 2/5 tähteä. Vain Clapton faneille.

No, kitaristina odotin, että kirjassa puhuttaisiin myös jotain kitaroista.. Ei mitään?!?! Ei tarkempaa selostusta Ericin suhteesta eri kitaroihin, niiden vaikutukseen äijän soittotyyliin? Ei vahvistimista MITÄÄN MAININTAA??
Mistään äänitys sessioista ei ollut yhtään mielenkiintoista tarinaa kerrottavana.
 
Tämähän se on puutteena melkein kaikissa vastaavissa kirjoissa. Kirjan lopussa voisi olla vaikka erikseen osio, missä käytäisiin muutamilla lauseilla läpi tärkeimmät työvälineet sekä levytyssessiot vuosien varrelta (kuvien kera). Kaippa näitä kirjoja tehtäessä ajatellaan, että peruslukijaa nuo asiat eivät tarpeeksi paljon kiinnosta.

Tämähän se on puutteena melkein kaikissa vastaavissa kirjoissa. Kirjan lopussa voisi olla vaikka erikseen osio, missä käytäisiin muutamilla lauseilla läpi tärkeimmät työvälineet sekä levytyssessiot vuosien varrelta (kuvien kera). Kaippa näitä kirjoja tehtäessä ajatellaan, että peruslukijaa nuo asiat eivät tarpeeksi paljon kiinnosta.
 
Tosi hyvä idea ois tuo oma osio kirjan loppuun kamoista ja sessioista.
Aika kieroutunutta ajattelua, jos tosissaan ajatellaan ihmisiä enemmän kiinnostavan joku paskat housussa juopottelu kuin esimerkiksi miten saatiin aikaiseksi "Beano" LP...

Tämähän se on puutteena melkein kaikissa vastaavissa kirjoissa. Kirjan lopussa voisi olla vaikka erikseen osio, missä käytäisiin muutamilla lauseilla läpi tärkeimmät työvälineet sekä levytyssessiot vuosien varrelta (kuvien kera). Kaippa näitä kirjoja tehtäessä ajatellaan, että peruslukijaa nuo asiat eivät tarpeeksi paljon kiinnosta.
 
Juuri näin. Kai se nyt Cläpä-faneja kiinnoistaisi todella, millä vermeillä ukko on milloinkin vedellyt.

Juuri näin. Kai se nyt Cläpä-faneja kiinnoistaisi todella, millä vermeillä ukko on milloinkin vedellyt.
 
Höhö, mullapa onkin sellainen kirja...

Eli loppuarvosanaksi annan 2/5 tähteä. Vain Clapton faneille.
 
Olen Clapton-fani. Luin kirjan muutama viikko sitten. Itse annan kirjalle usemman, kuin kaksi tähteä. Totta kuitenkin on, että mielestäni kirjoitustyyli tuntui väliin hieman kömpelöltä. Joiltakin kohdin ehkä kiusaannuttavaltakin. Tälläinen tunne tuli lukiessa esimerkiksi kuvauksia ensimmäisistä (kömpelöistä) selsikokemuksista. Mutta toisaalta ei voi kuitenkaan rehellisyyden puutteesta moittia kirjoittajaa. Kirjahan tuntuukin olevan miltei pääasiassa päihderiippuvaisen muusikon selviytymistarina. Jopa rasittavuuteenkin saakka.
 
Monia merkittäviä levytyksiä toki sivuutettiin tyystin. Näistä kuitenkin olen lukenut paljon lehdistä ja Jouko Ollilan Elämän Siniset Sävelet-kirjasta. Kitaroista ei juurikaan kerrottu. Mutta näistä on mielestäni ollut riittävästi tietoa jo alan lehdissä. Näin ollen nämä "puutteet" eivät häirinneet lukukokemustani. Levytys- ja kitaratriviatietoa olen kerännyt vuosien varrella (miltei) riittävästi, joten tämä kirja avasi ainakin minulle toisenlaisen puolen Claptonista. Intiimi, avoin ja rehellinen kerrontatyyli toimi ainakin minulle.
 
Näin ollen annan Kirjalle arvosanaksi 4/5 tähtä. Ja olen fani edelleenkin.

Höhö, mullapa onkin sellainen kirja...
 
Saa sen kirjan nimenkin kertoa, jos jotakuta täällä vaikka kiinnostais...
 
On totta, että monista merkittävistä artisteista on erikseen levytyksiä ja keikkoja koskevat kirjat (The Beatles, Rollarit, Neil Young ja Springsteen tulee heti mieleen), mutta ei varmaan olisi haittaa, jos näissä omaelämäkerroissakin noista olisi enemmän asiaa. Juurikin tuollainen erillinen osa kirjan lopussa voisi olla paikallaan. Silloin varsinainen kerronta ei sotkeudu ja jumitu liiaksi.

Mark Roberty: Clapton, The Complete Chronicle

Joo,ei jaksa kelata koko ketjua läpi.Kyllä monelta nuoremmalta kommentoijalta tuntuis jäävän huomioimatta tuo "aikajänne" tässä Clapton-jutussa.Kyllähän se oli poijjaat Clapton,Bloomfield,Green jne.jotka kehitti mustien Chigaco-bluesia "valkoiseen"suuntaan.Eli herrojen soittotyylistä ja fraseerauksesta on kyllä eräskin kitaristi ammentanut mualimassa,tätä ei hirveesti kannattais Suominöösipojan väheksyä.

Aikoinaan tuli diggailtua Claptonia todella paljon.En tiedä kyllä mistä kipinä tuli,vähän samanlainen kuin Pink Floydin kanssa:Herää aamulla ja tajuaa "mulla ei ole yhtään Claptonia"->kauppaan.Nää 60-70 luvun jutut on hienoja.Varsinkin Presence Of The Lord,Badge,White Room etc. etc.
 
Nykyään Clapton on minulle aika lailla vaisu.En tiedä,jotenkin tulee mieleen valtion virkamies soittamassa kallista stratoa.Kaipaisin hieman,mikähän olis oikea sana...räkäisyyttä.Ja hyviä biisejä.Kitarasoundi on vähän liian kliini.Teollisuusbluesia.
 
Tosta unplugged jutusta minkä teki MTV:lle parhaiten jäi mieleen Layla.Varsin onnistunut uusversio,erilainen.Melkeinpä parempi kuin alkuperäinen.
 
Sinänsä todella suuri hatunnosto että pääsi aikoinaan eroon huumeista ja kaikesta siitä roskasta.Miehen oman pojan kohtalo tietenkin surettaa.
 
e:Hieno oli myös aikoinaan mitä Clapton heitti jossain grammygaalassa kun sille annettiin joku legendapalkinto tms:"I'm too old for this shit".Varmasti tuli sydämestä :).

Itselläni on tutina, että po. kirja löytyy parin päivän päästä pukinkontista :) Itseäni vastaavasti kiinnostaa, ainakin tänä päivänä, Claptonin persoona ja elämänvaiheet kosolti enemmän kuin esim. millä värkeillä mikäkin juttu on soitettu jne. Soittokamoista löytyy tarvittaessa netistä tietoa ähkyyn asti.