Rock, pop, alternative ›

Kun tää arktinen myräkkä pakottaa sisätiloihin niin tässä on ollut hyvin aikaa kuunnella musaa ja fundeerata.
 
Beatles on mulle ollut aina vähän mysteeri, olen vasta viime vuosina enemmän paneutunut ko bändin musaan. Tässä pari iltapäivän vaikutelmaa White Albumin biiseistä, ekan levyn a-puoli:
 
Ob-la-di, ob-la-da: siis näillä tyypeillä on ollut kivaa soittessaan. Eniten tästä tulee läpi soittamisen riemu; biisejä ei ole tuotettu johonkin kuluttajasegmenttiin/markkinaan sopivaksi. Äänikuvapuolella mielenkiintoista on se kuinka pinnalla basso on -- ei sellaista keskiäänivallia -- ja laulut jotka on ruvella ja kompressoitu kasaan. Aika vähän turvallisia kompromisseja.
 
Wild Honey Pie: nämä tyypit ei ole ottaneet myöskään itseään vakavasti. Sekin on varsin hyvä juttu. Mää nyt vertaan erääseen suomalaiseen R:llä alkavaan bändiin, jonka uudesta levystä päällimmäinen vaikutelma on se että sitä on tehty tosissaan. Aikuisesti. Vakavastiotettavaksi popiksi. Tarkkaan suunnittelluksi ja tuotetuksi. Ja sit musa ja musisointi jää jalkoihin.
 
The continuing story of Bungalow Bill: tässä on sellasta leirinuotiolaulu osastoa. Tempot on right on, ja vaihdot niiden välillä menee täysin ns nappiin -- tää biisi on elossa. Musisoinnissa ja soundissa on sellasta hyvää konstailemattomuutta... tästä tuli mieleen Whyspin The Family EP jossa on samaa musisointia ja konstailemattomuutta, mutta vuodelta 2008, vs 1968.
 
While my guitar gently weeps: tää pomppaa ulos levyltä, tää on tehty tosissaan. Tunnemaailma ihan eri, raskas ja sitä raskautta tukee komppi joka stoppaa aina kolmannella iskulla; joka tahti pitää saada erikseen liikkeelle. Tää on myös tehty kuulostamaan isolta, äänimaailmassa on sellasta stadionfiilistä. Mä olen aina tykännyt tästä biisistä, mutta ollaan nyt sit ikonoklasteja ja sanotaan että mua toi mellotroni riipii. Tiedän että yleisesti sitä pidetään varsin koleena vetona, mutta ei toimi mun kuuloaistimille.
 
Happiness is a warm gun: jos leikkis ajatuksella että Beatles olisi julkaissut vain yhden sinkun ja tää olisi ollut se ainoa biisi, niin ne olisi silti aikakirjoissa. Tää on silkkaa neroutta.
 
60-luvulla pop oli vielä lapsenkengissään. Näiden heebojen lahjakkuus yhdistyneenä siihen uuden ilmaisumuodon kahleettomuuteen -- nykyiseen verrattuna -- ja tuettuna ajan yhteiskunnallisilla ilmiöillä oli eksplosiivinen yhdistelmä.
 
Mistä tulee sit mieleen se kysymys jotta olisiko tämä mahdollista tänään, voisiko syntyä uusi Beatles? Mun mielestä täysin mahdollista. Jokaisessa sukupolvessa on nuoria toisinajattelija-artisteja ja jos ajan tuulet on suotuisia ja kantaa niin uusi 'beatles' on mahdollista. Tosin ne ei välttämättä tee poppia, tai edes musaa.
 
Mä palaan vielä tähän Whyspiin. Ne tekee sellasta olohuonefolkkia (myspacesta löytyy). En oikein usko että ne nousee Top40:ään tai että ne tulee tekemään duettoa Madonnan kanssa. Whysp tuskin tulee valtavirtatietoisuuteen. Mä voin sitä etäisesti digata ja fanittaa netin ja postin välityksellä. Mutta niiden kavereille ja välittömälle fanipiirille bändin musa on olennaista ja rikastuttaa elämää. Suureen arvoon ei tarvita massatuotetta.
 
Ehkä ajan henki on paluussa olohuonemusaan. Se olohuone laajentuu netin kautta niilekin jotka eivät pääse paikan päälle. Ja 'uusi beatles' onkin iso nippu 'beatleseitä' jotka rikastuttavat lähellä olevien ihmisten elämää soittamisen tai muun ilmaisun riemulla. Uusi iso onkin pientä.