Puhaltimet ›

Mitäs olette mieltä?
 
BigBand soitto on kyllä ollut hyvä lähtökohta äänen voimakkuuden hakemiseen. Monesti tuntuu, että fonisektio jää jalkoihin trumpettien ja pasuunojen alle. Bilebändeissä tuntuu, että aina voisi olla enemmän vielä annettavaa. Toisaalta soiton vivahteikkuus kärsii äänenpaineen noustessa. Sitä vain mietin, että pitäisikö hommata Jody Jazz turparullalle pala, että varmasti ei jää jalkoihin.
 
Olen pikkuhiljaa alkanut tulla siihen tulokseen, että ääntä pitää lähteä tarpeeksi paljon aina. Alan tekijämiehissä kyllä löytyy jonkin verran eroja. Suurin osa soittaa suht reippaasti ja loput KOVAA!

Välillä hiplaillaan ja välillä jyystetään niin että naapuritkin kuulee.

http://en.wikipedia.org/wiki/Loudness_war
 
Lähtökohtana vois pitää että jos saksofoni jää muun bändin jalkoihin, vika ei ole saksofonistin.
 
Ammattilaiset eivät myöskään soita kovaa, he soittavat itsevarmasti. Kun soittaja seisoo jokaisen äänensä takana ja soittotekniikka on hallussa kaikki kuulostaa kovemmalta kuin se tosiasiassa on juuri ammattitaidon mukanaan tuoman soitannollisen "periksiantamattomuuden" johdosta. Kuka tahansa osaa puhaltaa messingin suoraksi, mutta "kovaa" soittaminen tulee siitä että osaa soittaa myös hiljaa.
 
Vaikka kun musiikki svengaa ja ihmiset heiluvat tai vähintään napsuttelevat sormiaan toivoisi bändiä vielä pauhaavammalle volyymille, on sekä loppupeleissä musiikillisesti oikeampi että myös jokaisen kuulon puolesta paras ratkaisu että lähdetään hakemaan sitä fiilistä soittamalla menevästi HILJAA. Kyllä se volyymi sitten osuu kohdalleen; on helpompi nostaa liian hiljaista kuin laskea liian kovaa. Ja kuka rehellisesti voi sanoa soittavansa tai kuuntelevansa musiikkia mielummin korvatulpilla kuin ilman?

Siellähän se lukee pahvissa kuinka hiljaa/lujaa kenenkin tulee tööttäillä. :D Se ppp tarkoittaapi "pirun pientä pirinää".. siitä ylöspäin mennessä homma vain helpottuu. Jos kapelli ei huomaa että joku sektio jyrää, on vika kapellissa -ei sektiossa. Ei täysillä puhaltaminen tee musiikista musiikkia vaan nyanssit.

Lähtökohtana vois pitää että jos saksofoni jää muun bändin jalkoihin, vika ei ole saksofonistin.

Ammattilaiset eivät myöskään soita kovaa, he soittavat itsevarmasti. Kun soittaja seisoo jokaisen äänensä takana ja soittotekniikka on hallussa kaikki kuulostaa kovemmalta kuin se tosiasiassa on juuri ammattitaidon mukanaan tuoman soitannollisen "periksiantamattomuuden" johdosta. Kuka tahansa osaa puhaltaa messingin suoraksi, mutta "kovaa" soittaminen tulee siitä että osaa soittaa myös hiljaa.

Vaikka kun musiikki svengaa ja ihmiset heiluvat tai vähintään napsuttelevat sormiaan toivoisi bändiä vielä pauhaavammalle volyymille, on sekä loppupeleissä musiikillisesti oikeampi että myös jokaisen kuulon puolesta paras ratkaisu että lähdetään hakemaan sitä fiilistä soittamalla menevästi HILJAA. Kyllä se volyymi sitten osuu kohdalleen; on helpompi nostaa liian hiljaista kuin laskea liian kovaa. Ja kuka rehellisesti voi sanoa soittavansa tai kuuntelevansa musiikkia mielummin korvatulpilla kuin ilman?
 
On oikein pakko sanoa että olen täysin samaa mieltä.
 
Mutta yleensä oppilailleni sanon ettei soittamista kuulu pelätä, eli kotona treenatessa pitää soittaa "kovaa" tai oikeastaa reilusti. Ihan sama mitä sitten omat porukat tai naapurit sanoo. Koska jos et osaa soittaa reilusti ja puhtaasti (kovaa), niin et varmastikaan osaa soittaa myöskään hiljaa.
Ja kovaa soittamalla opit parhaiten hallitsemaan pallean ja palleapuhallus on hiljaa soittamisen aaa ja ööö..

Joltain joskus kuultu:
"Tarvittais lisää nyansseja"
"Ei pysty ku me soitetaan jo täysillä"

Kipparin duuni olis kyllä huolehtia, että sektiot vuorottelevat keskenään. Jos hän ei sitä tee niin vasket kyllä jyrää liian kovaa fonien yli.
 
Fonia, ja mitä tahansa soitinta, tulee soittaa vain niin kovaa, että puhtaus ei kärsi eikä muutenkaan soitto mene murolle.
 
Sitten pitää uskaltaa soittaa myös niin hiljaa, että pystyy hallitsemaan soittonsa ilman varpaillaanoloa.
 
Mikä olikaan kysymys ?

Juu, tälleen säveltäjä/sovittajan ja kapun näkökulmasta mun näkemys on myös, että jos fonit ei kuulu, siihen on 2 syytä:
 
1) Huonosti arrattu
2) Huonosti soitettu/kaputettu
 
Huonosti arrattu tarkoittaa sitä että saksofonin luonnetta ei ole ymmärretty oikein, kun kaikki soittaa täysillä vaskista vaan tulee enemmän silkkaa volyymiä. Nykypäivänä kun vahvistusta käytetään paljon etenkin pienemmissä bändeissä, voi olla että sovittajat ovat vähemmän tekemisissä täysin akustisen tilanteen kanssa, ja tämän vuoksi akustisten realiteettien oppiminen ottaa enemmän aikaa. Omasta mielestäni kaikki kirjoittaminen jossa suurin osa vehkeistä on akustisia soittimia, pitäisi lähteä aina akustiselta pohjalta eikä luottaa siihen että äänentoistolla hoidetaan balanssiongelmat. Oma lukunsa on sitten esim. big bandin tai isomman bändin vahvistaminen. Bändi on laittanut vaivalla balanssin kuntoon ja yksi ihminen (miksaaja) todennäköisesti tuhoaa sen balanssin. On varsin epätodennäköistä että miksaaja tuntisi sovituksen ja kykenisi balansoimaan vauhdissa orkesteria jossa on 17 tai enemmän soittajia.
 
Huonosti soitettu/kaputettu taas on sitä, että arri on ihan jees, mutta muut kuin fonit soittaa kovempaa kuin niiden pitäisi. Kapun pitäisi korjata noi, jos ei ole kapua niin sitten se jää soittajien vastuulle.
 
Mun näkemys on se, että aika usein bändeillä on mf hukassa. Bändin mf on oikeestaan f, ja niiden pp on jossain mp ja mf välillä. Itse kapuna yleensä laitan sen mezzoforten ensin kohdalleen, siitä kun alkaa sitten etsimään ne raja-alueet ja jaksaa muistuttaa bändiä siitä missä se mezzoforte on (siis hiljempaa kuin ne ovat tottuneet) balanssiasiat saadaan kuntoon ja foneilla ei ole asiallisesti kirjoitetussa matskussa mitään vaikeuksia tulla kuulluiksi.
 
Toinen asiaan isosti vaikuttava juttu on äänen alukkeet, siis bändin "atakki". Vaikka soitetaan mf, laadukas _yhtäaikainen_ atakki luo vaikutelman siitä "tanakkuudesta" joka usein sitten tuntuu siltä että "ne soittaa lujaa", vaikka itse asiassa eivät tuuttaa täysillä, ainoastaan soittavat rytmisesti niin hyvin kimpassa, että yhteinen atakki "kumuloituu" ja tuottaa lähes perkussiivisen alukkeen ääniin.
 
Kokeilkaapas oman bändinne kanssa laulaa joku tuttipaikka, pelkät rytmit riittää, sävelkorkeuksilla ei oo niin väliä. Saatteko yhdessä aikaiseksi tiukan atakin vai ette. Mun kokemus on, että jo tässä vaiheessa huomaa miksi bändin blosareista "puuttuu potkua". Se miten monen ihmisen pitäisi ajatella rytmisesti kimpassa on tärkeää, ja sitä voi tosi hyvin treenata vaan laulamalla samat rytmit kaikki yhtäaikaa. Sitten kun homma alkaa toimia tuolla tasolla niin, että jälki on tiukkaa, sitten soitin käteen ja soittamaan. Nyt bändillä on mahdollisuus soittaa tiukasti kun kaikki ajattelevat samalla tavalla, ja pyrkivät saamaan myös soittimestaan atakin samaan kohtaan muiden kanssa. Tässä suhteessa rytmiikan tärkeyttä ei voi liikaa alleviivata.
 
Jos käytätte iTunesia, etsikääpäs biisi nimeltään "Walkin' tiptoe". Bert Joris ja Brussels Jazz Orchestra vetää, teema tulee tuttina lähes koko bändiltä, ja soittavat maksimissaan pianossa, mutta mikä yhteinen atakki!!! Soundi on tosi tuhti vaikka tulee hiljaa.
 
Mutta tuohon alkuperäiseen kysymykseen, niin sehän riippuu tilanteesta! ;-) Aloittelevammassa bändissä yleensä ongelma on se, että fonit ei vielä osaa soittaa hiljaa, ja vasket ei vielä osaa soittaa lujaa, joten tarvittavia nyansseja ei vielä pystytä tekemään tarpeeksi isosti. Kokeneempien kanssa sitten pitää vaan huolehtia että yleisvolyymi (eli se mezzoforte) ei ole päässyt nousemaan liian kovaksi.
 
Näihin nyansseihin ja tunnelmiin...

Kyllä sektiokuri pitää olla sellainen, että vaisumpikin soolo saadaan esille. Aina sooloa ei voi soittaa "tukka hulmuten" jos haetaan herkkää fiilistä. Kuunnelkaa vanhoja tallenteita, niissä homma on tehty vielä niinkuin kuuluu. Ei miksauspöydästä vaan soittamalla. Perusvolyymi pitää olla sellainen että siitä voi lisätä pinnistelemättä.
 
Esim. tässä mukavaa nyanssileikittelyä ja aina kuuluu juuri se mitä tarvitaan.
http://www.youtube.com/watch?v=NpVgSxsP5V0
 
Niinpä - tuosta Artie Shaw-pätkästä on kuitenkin pakko sanoa senverran, että kuullun kaltainen balanssi syntyy siitä että Shaw itse seisoo lähempänä sitä mikrofonia jolla koko bändi äänitettiin, tai sitten toi on tehty niin että siinä on muutama mikrofoni bändille ja oma mikki shaw'lle. Sen kuulee soundista - jos ton soiton pistäis täysin akustiseen tilanteeseen, niin klarinetti ei olis ihan noin framilla kuin se tuossa on. Arri tulisi toimimaan kyllä, siinä ei ole mitään ongelmaa, mutta soundi on äänitteellä parempi kun solisti on lähellä mikkiä, siitä tulee sellainen erilainen läsnäolon tunne.
 
Tuossa itse mainostamassani Bert Joris-pätkässä se kohta missä harmon mute-trumpetti tulee mukaan on samalla filosofialla tehty. Bändin osuus on tosi lähellä akustista todellisuutta, ja trumpettisolisti tarttee soolomikin että sen saa esiin, etenkin tuon sordiinon kanssa...
 
Tuosta biisistä löytyy myös muita versioista, esim. seuraavat kaksi. Se aikaisemmin puhumani atakkipointti tulee noistakin ihan hyvin esille.
 
Eka on Swiss Jazz Orchestra bandoneonsolistin(!) kanssa, aika veikeä yhdistelmä... tää vaikuttais aikalailla akustinen meininki + soolomikki-tyyppiseltä kattaukselta.
 
http://www.youtube.com/watch?v=r75J_UxzqDM
 
Toinen on naapurista, Sandviken Big Band. Tässä on 58:t lykätty kaikille puhaltajille, veikkaisin että mikkejä on käytetty vaan äänitykseen, soundista päätellen. 58:t kyllä yllättävä veto mutta toisaalta jos niitä on käytetty myös liveäänentoistoon ja paikka on pieni, sen toisaalta ymmärtäis...
 
http://www.youtube.com/watch?v=Cdyg7egLTc4
 
Jos kuuntelee vanhoja tallenteita joissa on fonisolisti ja orkesteri, ne on aikalailla tehty niin että solisti on paljon lähempänä mikkiä kuin bändi, ja sitten hieman myöhemmin kun voitiin käyttää enempi mikrofoneja, solistimikin avulla.
 
Mun mielestä livenä pelkkä soolomikki on paras ratkaisu isomman bändin kanssa lähes aina. Jos nyt soittaa stadionilla tai hehtaarihallissa, silloin PA:n avulla voidaan päästä parempaan tulokseen, mutta muissa tilanteissa esim. big band + solisti toimii pelkän soolomikin kanssa kaikista parhaiten.

Sitä tarkoitinkin tuossa Shaw -pätkässä. Todennäköisesti yksi tai ainakin vähän mikkejä -ja silti homma toimii. Siellä löytyy myös se atakki joka toimi niin ikään. Fonisoolossa mukavasti vibra/herkkyys esillä kun ei tarvinnut pukata liian lujaa.
 
Kohdalle osuva äänimies ei tunne välttämättä esitettävän musiikin tyylilajia. Ts. ei ymmärrä mitä sieltä pitäisi saada esille. Pukkaa liu'ut kammalla suurinpiirtein riviin ja hymyilee sen oloisena että homma hanskassa.
 
Balanssin pitäisi olla kuosissa siis jo ilman miksauskorjailua. Ja mieluummin liioitellaan niitä nyansseja kuin töötätään kaikki samalla volyymilla.

Joo miksaaja voi kyl tyrii kaiken suunnitellun iha täydellisesti. Ite oon tosi monilla keikoilla huomannu miten se ei tajuu saxofoni soolon esimerkiks tullessa nostaa sitä yhtää ja siit tuskin saa selvää et mitä se flippailee siel. Torvisektiot kärsii enite siit huonost mixaajast ja mun mielest se mixaaja pitäsi olla joku tuttu just et se tietää mitä noi hakee. Vähän offtopic kyl...
..mut kovaa soittamisesta.. kyllä tenorifonia on vaa niin mahtava soittaa niin hiljaa ku pystyy, varsinki matalimpia ääniä... ah