Klassinen ›

Stravinsky taisi sanoa, että jokainen aito taiteilija on jatkuvassa inspiraation tilassa. Kovalla työllä tuon inspiraation tulokset sitten tulevat esiin.
 
Eiköhän tuo ollut laittamattomasti sanottu.
 
Mozart(kin) teki -omien sanojensakin mukaan - erittäin paljon työtä sävellystensä eteen, ei siis poiminut niitä ilmasta tms.
 
Oikotietä ei ole.
 
Glenn Gould joka piti stravinskyä yliarvostettuna säveltäjänä, sanoi, että jokainen taiteilija on muutoksen tilassa. Muuten hän ei olisi taiteilija. Mozart kylläkin usein valitteli keisarillisena kamarisäveltäjänä virana puolesta hovin tanssiaisiin sävelletyn ja tuotetun tanssimusiikin luomisen vaivattomuuden ja niiden musiikillisen kvaliteetin ja substanssin välistä ristiriitaa toteamalla että hänen luomansa käyttömusiikki on paljon siihen nähden kuinka paljon luovaa energiaa niihin on satsattu mutta niiden olevan laadultaan vähän siihen nähden mitä hän voisi niistä tehdä.
 
Hänen aivonsa vilisivät aiheita kun hän oli oikeassa mielentilassa ja tarvitsi vain ammentaa aivojensa ehtymättömästä lähteestä ja valita ne jotka tuntuivat mieluisimmilta. Jäännöspaloista olisi saanut kokoon vielä monta hyvää sävellystä. Vaikka ei hänen sävellystyönsä aina suinkaan näin vaivatontakaan ollut niiden lukuisten luonnosten valossa joita monista teoksista nykyään tunnemme vaikka Don Giovanmnin alkusoiton hän sävesi muutaman aamutunnin aikana ennen ensiesitystä päänsä sanelun mukaan jossa se oli valmiiksi sävelletty puhtaakskirjoittamista varten puhumatta monista muista teoksista jotka sattoivat syntyä mitä suurimmssa kiireesä kuuluessaan niihin joilla töiden kasautuminen vaikutti työtarmoa edistavänä tekijänä.

hänen luomansa käyttömusiikki on paljon siihen nähden kuinka paljon luovaa energiaa niihin on satsattu mutta niiden olevan laadultaan vähän siihen nähden mitä hän voisi niistä tehdä.
 
Hänen aivonsa vilisivät aiheita kun hän oli oikeassa mielentilassa ja tarvitsi vain ammentaa aivojensa ehtymättömästä lähteestä ja valita ne jotka tuntuivat mieluisimmilta.
 
Voitaneen sanoa, että Mozart teki mistä hän piti ja hän pääsi tekemään työtä joka hänelle sopi taipumustensa valossa. Ja hän pääsi vielä palkkatyöhön, eikä hänen tarvinnut työskennellä rutiköyhänä, "ei-ymmärrettynä taiteilijana". Ihanteellinen olotila, missä pääsee tekemään musiikkia tilaustyösapluunoihin ja samalla säveltää freelancerina luppoajalla osaamisensa äärirajalla. Tilaustyöt kehittävät rutiinia ja päätöksenteon noputta, ja taiteellinen "shitti" nostaa hutun laatua.
 
Kun löytää oman alansa ja se sopii tekijälleen, syntyy siitä sisäistä motivaatiota - kuten kenellä tahansa ammattilaisella, joka saa toteuttaa itseään. Nerous-runsaudensarvi-hehkutus joidenkin yksiöiden perään tuntuu naiiville luovuuseetoksen palvonnalle. Nerous-hehkutus on hyödytöntä, sillä se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. Täytyisi puolestaan puhua teoista, ei ihmisistä, eli mitkä sävellyksistä ovat onnistuneita ja sitten todeta "ai niin, tämä on sen ja sen kauden Mozartia". Perinne, konteksti ja työ ensin, sitten yksilö, nerous ja hehkutus, mielestäni:)

Perinne, konteksti ja työ ensin, sitten yksilö, nerous ja hehkutus, mielestäni:)
 
Neroudesta hehkuttaminen on usein turhaa siksi, ettei se tuo juuri mitään lisäinformaatiota keskusteluun vaan kertoo puhujan haltioitumisen asteesta. Muutamien yksilöiden kohdalla pitää vain ihmetellä sitä ilmaisun painokkuutta ja suvereeniutta.
 
Jos perinteellä on merkitystä, eli jos halutaan ensisijaisesti kytkeä ihmisten tekemiset etnis-kulttuurityypilliseen kontekstiin, niin aina on mahdollista kysyä, kuka tai ketkä sen perinteen ovat keksineet? Se ei tule tyhjästä, enkä oikein usko että se voisi olla luonnonolojen tai työtään tekevien virkakoneistojen aikaansaannosta. Väittäisin, että muutamat hyvin lahjakkaat ihmiset ovat keksineet koko inhimillisen kulttuurin.
 
Nykyaikana korostetaan työmoraalin merkitystä. Rokkaritkaan eivät paljon muusta puhu. Siinä on pointtia koska ilman työtä ei synny mitään, ja ilman jonkinlaista työmoraalia ei ole työtä. Tämän asian alleviivaaminen on kuitenkin hyveen tekemistä välttämättömyydestä.

Tein eilen emotionaalis-empiirisen kokeen ja musiikin tunneperäistä vaikutusta vaastaanottajaansa "mittaavan" testin tai sellaiseksi sitä ainakin maallikon silmin voisi luonnehtia paremman sanan puutteessa ku parempaakaan tekosyytä kirjoittaa aiheesta ei löydy vaikttaakseen originellilta ajattelijalta ja esoteerikolta kuuntelemalla vuoronperään William Byrdin messuja, Mozartin verspereitä, litanioita ja messuja, Delkiusin viulukonserttoa Baeechamin johtamana, Bachin kantaattikuoroja ja Madetojan 3. sinfoniaa niin minun on sanottava että Bach jäi auttamatta vimeiseksi rutiininomaista konrapunktista vaikkakin lähes virheetöntä tekniikkaansa viljelleenä jolle en tahtonut syttyä kuinkaan ja kuuna kumminkaan karkeasyisen instrumentaation ja klisheemäisten fanfaarirytmien uuvuttamana, kun Byrd ja John Dunstablekin saivat minut haltioitumaan modaalisella renessanssipolyfoniallaan sydäntä lämmittävän ilmaisuvoimaisessa ja sielua koskettavan herkässä ja kaunnopuheisessa estetiikassaan joka vangitsi puhtaan subjektin tajuntaan projisoituneella tahdonliikkeillään, kuten Mozartinkin KV 321 poikakuoron tulkitsemana oppinutta tyliä jäljittelevissä jaksoissa Laudate Pueri joka sai valon ja rakkayuden hengen miltei puhkeamaan kukaan rintakehässäni lämpimine poikasopraanojen heleästi soivissa äänissä niijn viattomana,, mutta Delius sai rintakehäni laajenemaan silmänräpäyksess' kuin jäykkäkouristuskohtauksessa ja suuni irvokkaaseen irvistykseen kuin vesikauhun omaisessa oireyhtymässä suupielistä valuvaa valkoista kuolaa vaille. Ounastelen vain voiko fyysisten oireiden vallassa kouristeleva reseptori löytää tien taiteen syvimmöän olemuksen ja sen ytimen laukaisevien emotionaalisten kokemusten lähteille fyysisten oireiden uuvuttamatta kuuntelijaa

Tein eilen emotionaalis-empiirisen kokeen ja musiikin tunneperäistä vaikutusta vaastaanottajaansa "mittaavan" testin tai sellaiseksi sitä ainakin maallikon silmin voisi luonnehtia paremman sanan puutteessa ku parempaakaan tekosyytä kirjoittaa aiheesta ei löydy vaikttaakseen originellilta ajattelijalta ja esoteerikolta kuuntelemalla vuoronperään William Byrdin messuja, Mozartin verspereitä, litanioita ja messuja, Delkiusin viulukonserttoa Baeechamin johtamana, Bachin kantaattikuoroja ja Madetojan 3. sinfoniaa niin minun on sanottava että Bach jäi auttamatta vimeiseksi rutiininomaista konrapunktista vaikkakin lähes virheetöntä tekniikkaansa viljelleenä jolle en tahtonut syttyä kuinkaan ja kuuna kumminkaan karkeasyisen instrumentaation ja klisheemäisten fanfaarirytmien uuvuttamana, kun Byrd ja John Dunstablekin saivat minut haltioitumaan modaalisella renessanssipolyfoniallaan sydäntä lämmittävän ilmaisuvoimaisessa ja sielua koskettavan herkässä ja kaunnopuheisessa estetiikassaan joka vangitsi puhtaan subjektin tajuntaan projisoituneella tahdonliikkeillään, kuten Mozartinkin KV 321 poikakuoron tulkitsemana oppinutta tyliä jäljittelevissä jaksoissa Laudate Pueri joka sai valon ja rakkayuden hengen miltei puhkeamaan kukaan rintakehässäni lämpimine poikasopraanojen heleästi soivissa äänissä niijn viattomana,, mutta Delius sai rintakehäni laajenemaan silmänräpäyksess' kuin jäykkäkouristuskohtauksessa ja suuni irvokkaaseen irvistykseen kuin vesikauhun omaisessa oireyhtymässä suupielistä valuvaa valkoista kuolaa vaille. Ounastelen vain voiko fyysisten oireiden vallassa kouristeleva reseptori löytää tien taiteen syvimmöän olemuksen ja sen ytimen laukaisevien emotionaalisten kokemusten lähteille fyysisten oireiden uuvuttamatta kuuntelijaa
 
Entäs Madetoja..?

Madetojan ehkä josain määrin vaikutteiltaan uusklassisestakin sinfoniasta kuuntelin vain kaksi viimeistä osaa jonka sävelkielessä heijastui persoonallisessa synteesissään koko länsimainen sinfoninen musiikkitraditio aavistuksenomaisine reminesseineen aikaisempien mestareiden tuotannosta.
 
Sanottakoon vain se että ainoana näennäisenä "kauneusvirheenä" muotokieleltään miltei rapsodisen ja fantasmaattisen formatiivisen viulukonserton 1. osassa särähtää aina korvassani, vaikka tukossa aina muuten ovatkin, liiasta tulppien käytöstä johtuen, joko alitajuisesti tai tietoisesti siteerattu sekvensiaalinen reminenssi Beethovenin D-duuri viulukonserton vastaavasta osasta kromaattisesti muunneltuna joka ei kuitenkaan milään tavalla häiritse kokonaisuuden omaperäistä ilmettä ja vaikutelmaa tai moduloi paljon vähemmän yleville seuduille turmelemalla lainkaan teoksen emotionaalisen latauksen vaikutusta kuulijassa sikäli kuin funktionaalisen soinnullisen etenemisen kromaattisessa äänenkuljetyuksessaan yhdessä vapaammaksi käyneen dissonanssin käytön yhteydessä tonaalisuuden tuntua ja keskiöitä horjuttava muunnossointutekniikka kromaattisen soinnutuksen yhteydessä tällaista käsitettä voidaan käyttää pohjimmiltaan tonaalisenakin.
 
Kaikki viittaa ikään kuin siihen että romantiikka olisi tuonut subjektiivisen elämyksen tietoisena ilmaisukeinona musiikkiin kun aikaisemmin vallalla oli muka tietynlainen puhdas objektiivisuus, Bachin fuugat puhtaana matematiikkana, jne. vaikka kyseinen filosofinen käsitepari on aiheuttanut enemmän väärinymmärryksiä, väärinkäyttöä ja käsitesekaannuksia sanojen monimielisyyden vuoksi äärimmäisen eriytyneeseen sävelkieleen nähden, kuin mikään muu.

Madetojan ehkä josain määrin vaikutteiltaan uusklassisestakin sinfoniasta kuuntelin vain kaksi viimeistä osaa jonka sävelkielessä heijastui persoonallisessa synteesissään koko länsimainen sinfoninen musiikkitraditio aavistuksenomaisine reminesseineen aikaisempien mestareiden tuotannosta.
 
Kysyin siksi kun mieleeni tuli erään kapellimestarin lausahdus juuri tuosta Madetojan 3. sinfoniasta. Hän sanoi, että jos partituurin kannessa lukisi "Sibelius" niin sitä sinfoniaa soitettaisiin ihan hulluna ympäri maailmaa. Eli ilmeisen hyvä teos oli ainakin hänen mielestään kyseessä, pitäis joskus kuunnella ihan ajatuksen kanssa kun se tuolta hyllystä löytyy.

Huomasin juuri että tuo siteeraamasi emeritus kapellimestarin motto ei musiikin metafyysisen merkityksen kannalta edes osu aivan oikeaan sikäli että musiikki tuntee yksin sävelet mutta ei niitä aiheuttavia syitä ellei se ole sävelletty tekstiin joilloin tarjoutuu myös affekteja aiheuttavat motiivit, niiden kohteet
 
Ehdottomasti Madetojan sinfoniaa voisi luonnehtia Sibeliuksen tuotantolle tunnusmerkillisiä luonteenpiirteitä ajatellen objektiivisemmaksi ja jopa universaalimmaksikin sävelkieleltään ranskalaiselle impressionismille tyypillisine vaikutteineen ja siinä suhteessa rytmistä eloisuutta lukuunottamatta lähempänä jopa itsensä Deliusin tyyliä, jota joskus kuuluu rytmisen vaihtelun puutteesta kritisoitavan niin äärimmäisen hienosyiseen temaattiseen asuun kuin se puettuna usein ilmeneekin joitakin varhaisia orkesterisarjoja tai luonteeltaan karakterisemmin tanssillisia orkesterisävellyksiä huomioimatta, kuten verraton tanskalaisen kauden tuote Helge Roden näytelmän Dansen Gaard innoittama syntynyt Elämän tanssi straussiaanisesti filigroituine sopraanoäänten ja hyvin integroituine sisäisten väliäänten kontrapunktisessa kudosteknisessä mestaruudessaan edellytykset omaavia nautiskelevia tuntijoita varten kirjoitettuna hienouksien taiteen musiikillisena vastineena rakentuen kahdelle kontrastoivalle aiheelle joista toinen on kaukaista sukua Beethovenin 5. Scherzolle tai Fokkeraadet näytelmämusiikista vapaasti kootussa sarjassa kaltoin kohdeltuna ja ironisessa valaistuksessa soivan Norjan kansallishymnin parodianomaisessa käsittelyssään, joka deliusile harvinaisessa pompöösissä ja kiihkopatrioottisesti soinnahtavassa loistokkuudessa ja kiihkeästi eteenpäin pyrkivässä ja estottomassa rytmises-energisessä draivissaan ja osoittelevassa kontrapunktisessa äänenkuljetuksessaan muodostaa harvinaisen kontrastin tämän myöhäiselle ja resignoituneelle tyylille..
 

 
Musiikki saa objektivoituneiden affektiensa antimateriaalisessa inkarnaatiossaan tiedoitsevan subjektin unohtamaan oman tilansa kurjuuden tunkemalla tahtomisen ulos tajunnasta mitä kirkkaampi äly luomisprosessissa on valaissut esineellistyneiden tahdonlikkeiden kirkkaana kuvastimena puhtaan käsityskyvyn alueella oliota sinänsä pakottaessaan tahdon ja sen hädän alaisena olevan subjektin tajunnasta tahtomisen pois, energisen tahdon kiihdyttämättä toimivan älyn tullessa hengentuotteiden objektiivisen olemuksen käsittävänä objektin puhtaaksi kuvastimeksi.

Onko teillä omakohtaisia kokemuksia tällaista sielullisista olotiloista?
 
joo.
 
mikset kokeile sitä itse jos se kiinnostaa?

joo.
 
mikset kokeile sitä itse jos se kiinnostaa?
 
Viikonloppuna kokeilin ja täytyy sanoa, että se toimii. Tällä kerralla kuunteluelämykseni ei Deliusin Elämän messun II-osassa Beechamin johtamana, ja lopulta hiukan Hickoxinkin, kun edellisen äänen kvaliteetti ei monona aina täysin tyydyttänyt, synnyttänyt vain jäykkäkourisatuksenomaisia hermostollisia kramppeja ja kokovartalokipsintapaista pinnistystä vaan musiikki meni suoraan sydämeen välittäjänsä ohittaen, sydänlihasta korventavassa poltteessaan, joka piti kuulijaansa pihdeissä riumuitsevaan loppuun saakka siten, että tunnin patjalla maanneena kuuntelusession ja levyn päättymisen jälkeen en voinut vähään aikaan liikuttaa lainkaan itseäni tunnejärkytyksen lamaannuttaessa tahdon alaiset toimintoni, kuullessani vain tasaiseseti huohottavan hengitysääneni, kuten yleensä vahvan kuunteluelämyksen jälkeen usein käy kykenemättä muun maailman kadottua tajunnasta käsittämään erityisessä eerityistä sellaisenaan jossa se siinä kuuluu todellisuuteen jolla yksin normaaliälylle olisi mielenkiintoa, vaan hiljalleen jalkaani aluksi liikuttaen sain itseni jotenkin horjuen ja hoiperrellen pystyasentoon niskat jäykkänä ja käsi puutuneena tunnottomaksi liikkeeni ollessa sekavuudesta kömpelöt ja hallitsemattomat.

ei vaan tarkoitin, että mikset itse ryhdy säveltämään jos sua nämä asiat niin paljon kiinnostaa?

Minulla on eräs valtavan ihmeellinen kokemus:
 
n. 15-20 vuotta sitten näin unen, jossa olin tulevaisuudessa ja kuulin tekemääni musiikkia.
 
Silloin, kun näin unen, en hereillä ollessani vielä kuvitellut musiikkini tulevan olemaan sellaista, kuin sen unessa kuulin. Se ei siis ollut tietoinen mielikuva. Alitajuntani oli siis jo tehnyt päätelmän millaiseksi haluan musiikkini muodostuvan, kauan ennen kuin siitä itse tiesin mitään.
 
Olin jo unohtanut koko unen, kunnes se yhtäkkiä palautui mieleeni ja huomasin, että nyt 15-20 vuotta myöhemmin sävelmäni kuulostavat silloin unessa kuulemaltani musiikilta.
 
Onko ollut vastaavia kokemuksia?

Minulla on eräs valtavan ihmeellinen kokemus:
 
n. 15-20 vuotta sitten näin unen, jossa olin tulevaisuudessa ja kuulin tekemääni musiikkia.
 
Silloin, kun näin unen, en hereillä ollessani vielä kuvitellut musiikkini tulevan olemaan sellaista, kuin sen unessa kuulin. Se ei siis ollut tietoinen mielikuva. Alitajuntani oli siis jo tehnyt päätelmän millaiseksi haluan musiikkini muodostuvan, kauan ennen kuin siitä itse tiesin mitään.
 
Olin jo unohtanut koko unen, kunnes se yhtäkkiä palautui mieleeni ja huomasin, että nyt 15-20 vuotta myöhemmin sävelmäni kuulostavat silloin unessa kuulemaltani musiikilta.
 
Onko ollut vastaavia kokemuksia?
 
On toki. Aina se ei tosin ole ottanut viittätoista vuotta toteutuakseen. Olen tehnyt itsestäni sen havainnon, että aina unessa tai unensekaisessa tilassa saatu musiikki tai musiikinraakile ei ole mitenkään hyvää, ja voi merkitä taantumista paremminkin kuin kurkoitusta tulevaan. Joskus unessa tulleen musiikin (re)konstruointi on helppoa, joskus työlästä. Silti se lähes aina kannattaa, jos ei taiteellisista syistä niin ainakin siinä oppii tuntemaan oman tajuntansa toimintaa joltain osin.
 
Musiikki voi unessa esiintyä myös vaikkapa kolmiulotteisen mekaanisen konstruktion muodossa. Olen havainnut että minunkinkaltaiseni kohtalaisen yksinkertaisen henkilön tajunnassa on tasoja, jotka ovat mestarillisia pulmallisten arvuutuspähkinöiden sepittäjiä.
 
Unesta voi oppia kuppaamaan valvetilan puolelle ainakin assosiatiivista horisonttia laajentavia aineksia, mikä väistämättä tekee henkilöstä paremman taiteilijan jos hän kykenee älynsä ja järkensä voimin jäsentämään tätä materiaalia. Tehtävä ei tosin ole helppo. Oma mielipiteeni on, että ihan ensiksi ei kannata Freudia lukea vaan lähestyä ilmiöitä enemmän kotikonstein.

Yritän välillä ohjailla alitajuntaani, mutta ohjaileekohan se sittenkin minua?
 
Vaarana on se, että imen jatkuvasti väärää informaatiota alitajuntani syövereihin.
Yritänkin nyt vapautua länsimaisen ajattelun kahleista, jotka estävät alitajuntaani ohjaamasta minua suuntaan, johon todella halua mennä.
 
Olisi mielenkiintoista tietää miten johtavat psykologit määrittelevät alitajuntaa. Kukapa ei haluaisi ohjata alitajuntaansa toimimaan omaksi parhaakseen?
 
Asiasta toiseen:
 
Elantoni eteen (ei musiikillinen työ), joudun ajattelemaan liian järjestelmällisesti ja sen olen huomannut patoavan melkein koko ikäni vapaina juosseiden ajatuksieni virtoja sekä luomisprosesseja.
 
Vaarana on siis aivorakennelman muuttuminen, lokeroituminen. Tällöin jokainen tieto tulisi olemaan omassa lokerossaan, aina valmiina noudettavaksi tarvittaessa, mutta uusiin ideoihin tarvittavaa tietojen keskenään sekoittumista ei enää tapahtuisi. Tämä olisi minulle henkilökohtainen katastrofi!
 
Olen jo huomannut vakavia oireita ajattelussani, tai oikeastaan sen puutteessa. Toivottavasti mitään parantumattomia vaurioita ei ole tullut, jotta pystyisin parantamaan nämä itselleni aiheuttamat vauriot.
 
Onko muilla kokemuksia tällaisesta? Onko muutos mahdollinen?

Vaarana on siis aivorakennelman muuttuminen, lokeroituminen. Tällöin jokainen tieto tulisi olemaan omassa lokerossaan, aina valmiina noudettavaksi tarvittaessa, mutta uusiin ideoihin tarvittavaa tietojen keskenään sekoittumista ei enää tapahtuisi. Tämä olisi minulle henkilökohtainen katastrofi!
 
Olen jo huomannut vakavia oireita ajattelussani, tai oikeastaan sen puutteessa. Toivottavasti mitään parantumattomia vaurioita ei ole tullut, jotta pystyisin parantamaan nämä itselleni aiheuttamat vauriot.
 
Onko muilla kokemuksia tällaisesta? Onko muutos mahdollinen?
 
Minulla on kokemuksia lähinnä ajattelun puutteesta. En rinnasta sitä järjestelmällisyyteen vaan pikemminkin sekavuuteen. Sekava ajattelu on yhtä kuin ajattelun puute.
 
Voisi kokeilla sellaisen musiikin kuuntelemista, mitä aivan erityisesti inhoaa. Silloin alkaa mielessään säveltää kaiken toisin ja yhtäkkiä onkin pää täynnä soivia ajatuksia. Koska ärtymys vallitsee, ei adrenaliinipöhnässä kykene liialliseen järjestelmällisyyteen, ellei ole toivoton tapaus. Tämän toimenpiteen toistolla vähitellen annosta pienentämällä voi saavuttaa hyvän tuloksen.

ei vaan tarkoitin, että mikset itse ryhdy säveltämään jos sua nämä asiat niin paljon kiinnostaa?
 
Unessa välillä sävellän oopperoita tai sinfonioita jotka ikään kuin ovat jonkin huomattavan säveltäjän hengentuotteita.
 
Kuulijakaan ei passivoidu vaan on aktiivinen osapuoili teoksen uudelleenluomisprosessissa jossa taiteilijan innoituksen tuokiossa älyn vapautumisen tuloksena syntyneisiin psyykkisiin kokemustiloihin vastaanottaja voi samastua ja ikään kuin säveltää teoksen jokaisella kuuntelukerralla uudelleen reseption ja musiikin tasoista ja kvaliteeteista riippuen sen representoimien affektien ja intohimojen projisoituessa yhteen tajuntaan keskitetyn älyn kirkkaalle kuvastimelle sublimoitujen tahdonliikkeiden ja tunne-elämysten sekä muiden sielullisten kokemusten ja maailman olemuksen objektivoituna tahdon tyydytyksen tai sitä vastustelevan tuskan kuvana.

Silloin tällöin törmää väitteisiin, että joku olisi saanut unessa, hypnoosissa tahi muuten vaan transsissa viestejä tunnetuilta kuolleilta taiteilijoilta. Nämä viestit on sitten kirjattu ja kuvitettu ylös uusiksi taideteoksiksi, joita väitetään vainajien tekeminksi. Kumma kyllä kuolleena sävelletty musiikki on melkein aina huonompaa kuin elävänä. Olisiko niin, että luomisvoima ehtyy kuollessa?
 
Ikuisena optimistina luulen, että jos nämä ihmiset laittaisivat tuotoksensa omiin nimiinsä, he välittäisivät työstää niistä vähän parempia.

Silloin tällöin törmää väitteisiin, että joku olisi saanut unessa, hypnoosissa tahi muuten vaan transsissa viestejä tunnetuilta kuolleilta taiteilijoilta. Nämä viestit on sitten kirjattu ja kuvitettu ylös uusiksi taideteoksiksi, joita väitetään vainajien tekeminksi. Kumma kyllä kuolleena sävelletty musiikki on melkein aina huonompaa kuin elävänä. Olisiko niin, että luomisvoima ehtyy kuollessa?
 
Ikuisena optimistina luulen, että jos nämä ihmiset laittaisivat tuotoksensa omiin nimiinsä, he välittäisivät työstää niistä vähän parempia.
 
Tuo oli hyvä huomio, että luomisvoima saattaa ehtyä kuollessa! Olen täysin samaa mieltä. Pitääkin ottaa se vakavasti huomioon keskittyä enemmänkin maanpäälliseen aikaan, eikä luottaa tuonpuoleisen ajan inspiraatioihin.

Joskus olen nähnyt unia, joissa joko sävellän tai kuuntelen säveltämääni musiikkia, ja muistan että siinä unessa aina ihmettelen sitä miten hienolta se kuulostaa ja ennen kaikkea sitä miten helposti se on syntynyt, tuosta vaan. Ehkä joku vastareaktio sille että tosielämässä säveltämisestä ei tahdo tulla koskaan oikein mitään jos joskus yritän; olen joko liian itsekriittinen tai sitten en vaan yksinkertaisesti tiedä/osaa päättää minkälaista musiikkia haluaisin tehdä. Tyhmää... Unessani musiikki kuulostaa niin todentuntuiselta että joskus muistan jopa ajatelleeni sen aikana että kirjoitan tämän muistiin kun herään..! :) Mutta enpäs sitten herättyäni ole muistanut siitä enää mitään...