Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Ei Sibeliusta ihan tuolla selätetä. Sinfonia kun on muutakin kuin mittasuhteiden paisuttelua. Kannattaa ennenmminkin lähteä liikkeelle jostakin tarkkaan rajatusta motiivisesta aineksesta ja kasata siitä orgaaninen kokonaisuus. Sibelius oli tässä mestari.
 
Aivan. Ja musiikin teoria tarjoaa työkaluja Sibeliuksen motiivisten ainesten analysointiin ja omien motiivisten ainesten analysointiin ja näiden vertailuun. Riittävällä brahmsilaisella mentaliteetilla lopulta voitto haamottaa. Ja 'röyhkeys' on vain asennoitumiskikka, taikasana jonka voi piirtää paksulla tussikynällä paperille ja ripustaa työhuoneen seinälle, periaate, joka pitää yllä säveltäjän suomalaista sisua. :D
 
Sibeliuksen tapa kehitellä on hieno siinä mielessä, että se on yleensä kaukana suoraviivaisesta.
 
Yritän kai sanoa, että musiikin teoriassa on hirveästi asiaa, joka on historiallisista syistä jäsentynyt tavalla, joka helposti johtaa siihen, että toisinaan ei näe metsää puilta. Kiinnostaisi tietää, kuinka pitkälle säveltämisessä voisi edetä top-down-tekniikalla, alkaen suurista linjoista ja porautuen kohti yksittäisiä nuotteja. Mitä kaikkea siihen väliin voi mahduttaa? Siis jos joskus itse lähtisin kokeilemaan sinfonian säveltämistä, niin en varmasti ensimmäiseksi ajattelisi kenraalibasson sääntöjä. Mutta ne ulottuvuudet, niiden jatkuva variointi, kontrastien maksimointi... Ei liian matalan tason käsitteet - niistä uskoisin olevan hyötyä suurten projektien hallinnassa. Ammattisalaisuuksia?
 
Hienous tulee siitä, että osaa soveltaa niitä teorioita silleen, että saa sen oman sielunsa oksennettua siihen nuottipaperille.
 
Just näin se sitten menisi.
 
Teorioita on niin monenlaisia. Muistaakseni musiikin psykologiassa on todisteltu, että eripituisten sävelten melodia jää paremmin mieleen kuin samanpituisten sävelten melodia. Ja melodiassa eri melodisten intervallien esiintyminen peräkkäin tekee myös melodiasta mieleenpainuvamman (mikä tuo mukavasti mieleeni, kuinka vierastan tiukkaa kontrapunktia).

Soittelin tänään kahta Gabriel Fauren paria kappaletta, Siciliennea ja Pavanea kitaraversioina klassisella kitaralla.
 
Sovitukset olivat 'mukavan' pituisia parin sivun juttuja. Hienoja, mielenkiintoisia sävelmiä. Niissä on jatkuvia lyhyitä siirtymisiä sävellajista toiseen. Taitavasti rakennettua melodian ja sointujen kulkua.
 
En ole koskaan analysoinut musiikkia, mutta nyt hieman katselin nuotteja sillä silmällä. Yritän opetella yleensä kaikki soittamani kappaleet ulkoa ja tämä on minulle melkoisen vaikeaa. Minulla ei ole erityisiä tekniikoita, jotka auttaisivat tässä asiassa, mutta huomasin, että analysoinnista voisi olla apua mikäli opettelsi kappaleen rakenteen, sillä se tosiaan voisi helpottaa kappaleen ulkoa muistamista.
 
Nyt kokeilen kirjoittaa paperille kappaleen rakenteen ja sitä kautta muistaa kappale ulkoa. Tälläkin kertaa opin kappaleet melkein ulkoa, kunhan vilkaisin muutaman kohdan nuoteista (tosin olen ne läpi joskus aikaisemminkin tahkonnut). Mutta ne pitäisi saada pysyvään muistiin ja nehän katoavat taas muistista nopeasti. Kyllä siitä jälki aivoihin jää, sillä seuraavalla kerralla ne hieman helpommin muistuvat mieleen, mutta liian vaikea niitä on saada pysyvästi jäämään muistiin.
 
Voisihan soinnutkin kirjoittaa em. tyylisissä kappaleissa. Kitarasovituksista useinkin saa soinnut esiin, koska niissä säestys kulkee melodian kera. Jospa analysoinkin kaikki kappaleet, joita soittelen kitaralla. Se olisi kyllä hyödyllistä, koska siitä jäisi muistiin konkreettista tietoa siitä, miten kitarakappaleita rakennetaan. Inspiraation tullessa minulla olisi enemmän valmiuksia ideoita kitarakappaleiden suuntaan.
 
Milläköhän tekniikalla Gabriel Faure sävelsi?
 
Entä mitä voisi sanoa em. kappaleiden rakenteista?

Ai sä oot kitaristi.
Mä erehdyin luulemaan, että sun kirjoituksiin voisi suhtautua vakavasti.

Milläköhän tekniikalla Gabriel Faure sävelsi?
 
Kynä ja paperia -tekniikalla, luultavasti pianon ääressä.
 
Fauré työskenteli nuorena kirkoissa kuorojen ja urkujen parissa. Siitäkö johtunee, että hänen melodiansa ovat usein selkeitä ja laulavia. Hän myös tottui pakosta säveltämään huoneessa, jossa samaan aikaan soitettiin useita pianoja. Vaikka vanhemmiten kuulo heikkeni ja matalat sävelkorkeudet vääristyivät hänen kuulossaan ylöspäin ja korkeat sävelet alaspäin, hän vielä jatkoi säveltämistä.
 
Entä mitä voisi sanoa em. kappaleiden rakenteista?
 
Fauré harrasti modulaatioita, kirkkosävellajeja ja duuriseptimisointuja. Pavane oli aikanaan harmonisesti edistyksellinen mutta rakenteellisesti perustuu varsin yksinkertaiseen toistoon. Siinä taitaa olla marches d'harmonie -tekniikkaa (miksi mahdetaankaan suomeksi kutsua), mikä tarkoittaa, että parin tahdin mittaista pätkää soitetaan ensin sävellajin n:nnessä moodissa, sitten n-1:nnessä moodissa, sitten n-2:nnessä moodissa... Tai päin vastoin, nousevasti moduloiden. Fauré piti tasapainoista ja selkeää melodiaa erityisen tärkeänä. Ranskalaisen kamarimusiikin mestari ei harrastanut äärimmäisyyksiä.
 
Fauré uudisti Pariisin konservatorion. Vielä jatketaan Faurén koulukunnan perinteitä. Jean-Michel Damase: Sicilienne variée
http://www.youtube.com/watch?v=SzB5WJFamzc
 
"Älä yritä olla nero joka tahdissa."
-Gabriel Fauré

Mä olen Nattiezin kanssa samaa mieltä tässä asiassa.
 
Täällä sama. Jos ruvetaan HC:ttamaan, niin voisi sanoa että musiikki ei ole ääntä: se vain liikkuu äänen välityksellä :P

Kannattaa ennenmminkin lähteä liikkeelle jostakin tarkkaan rajatusta motiivisesta aineksesta ja kasata siitä orgaaninen kokonaisuus.
 
Niin se taitaa olla. Joskus on vaan kiva ajatella asioita epäluonnollisistakin teoreettisista näkökulmista.

Hemmetti. Tässä on kyllä paras line ikinä!-) Jos joku olisi tämän sävellysopintojeni alkupuolella heittänyt ilmaan, niin olisi säästynyt monen monta tuskaisaa vuotta..
 
"Älä yritä olla nero joka tahdissa."
-Gabriel Fauré

Täällä sama. Jos ruvetaan HC:ttamaan, niin voisi sanoa että musiikki ei ole ääntä: se vain liikkuu äänen välityksellä :P
 
Allekirjoituksessani L. Segerstamin näkemys asiasta.

Sekään ei välttämättä riitä, että kirjoittaa mestariteoksen, koska se pitäisi vieläpä soittaa sielukkaasti.
 
Minun mielestä tämä toimii osittain toisinkinpäin että vaikka sävellys on kehno niin sen voi paikata hyvällä tulkinnalla

Palaanpa vielä edellisten sivujen aiheeseen. Debussy ei todellakaan ollut mikään kaiken teorian hylännyt itseoppinut muusikoiden.nettiläisen jumala, vaan opiskeli itsekkin säveltämistä konservatoriolla ja tunsi musiikin teorian kuin omat taskunsa. Hän lainaili onnistuneesti juttuja, kuten pentatonisen asteikon itämailta, ja sitten taas esimerkiksi hänen kehittämänsä kokosävelasteikko on aivan jäätävän matemaattisen akateeminen juttu. Uhosta huolimatta en kyllä sanoisi, että hän olisi hylännyt teoriaa, vaan alkoi viemään sitä omaan suuntaansa ysisointujen ja muiden ennennäkemättömien harmonisten juttujen kanssa, sen sijaan että olisi orjallisesti kunnioittanut kontrapunktin pyhää sanaa. Mutta tässäkin suhteessa hän tiesi koko ajan mitä oli tekemässä, eikä vain heittänyt yhtään miettimättä kaikkea teoriaa roskakoriin.
 
Hassua miten kaikki teoriaa vastustavat muusikoiden.nettiläiset Luovuudessaan ja Omaperäisyydessään käyttävät kuitenkin länsimaisia sointuja ja seuraavat orjallisesti 12-sävelasteikkoa. Musiikin teorian perusteet tunnetaan, mutta opintoja ei viedä syvällisemmälle asteelle, koska luullaan olevansa Debussyja tai Hendrixejä. Sen sijaan väännetään tuhanteen kertaan kuultu riffi kitaralla ja piehtaroidaan jossain fantasiamaailmassa, missä musiikkia tehdään pelkällä pyhällä omaperäisyydellä. Sinä päivänä kun joku näyttää minulle hyvän biisin, jonka joku täysin teoriaa tuntematon hyypiö on täällä tehnyt ja vielä keksinyt siihen jotain uutta, niin lopetan TTY:llä opiskelun ja kehitän yksin hiukkaskiihdyttimen pelkällä puhtaalla sydämmen luovuudella.

Thevisa: hänen kehittämänsä kokosävelasteikko on aivan jäätävän matemaattisen akateeminen juttu
Muistaakseni Liszt, venäläinen Viiden ryhmä ja Fanelli käyttivät jo kokosävelasteikkoa.