Yleistä keskustelua musiikista ›

Ja sitten hieman psykologiaa, jollei jopa psykoanalyysia. Rytmi-lehdessä (7/06) Brunilan levyhyllyjutun yhteydessä mainitaan, että jotkut psykologit väittävät pakonomaisen keräilemisen ja tavaran haalimisen keinoksi luoda ja ylläpitää perusturvallisuudentunnetta, joka ei kehittynyt lapsuudessa normaaliin tapaan.
 
Miettikäämme tätä.
 
Tän pitäis olla joku yllätys?
 
Amerikkalaista ystävääni ja paatunutta levyjenkeräilijää lainaten: "It´s not collecting them, it´s not listening to them, it´s just owning them".
 
Itsekin levykokoelmaani suhteutettuna ja siihen käytettyyn rahaan verrattuna kuuntelen järjettömän vähän musiikkia. Mutta, yhdestäkään en luovu, en.

Itsekin levykokoelmaani suhteutettuna ja siihen käytettyyn rahaan verrattuna kuuntelen järjettömän vähän musiikkia. Mutta, yhdestäkään en luovu, en.
 
Hoitoon sinäkin :)

Hoitoon sinäkin :)
 
Tää on just hyvä olotila, en vaihtaisi.

Ottaisikohan Dr. Jennifer Melfi vastaanotolleen. Kertoisin omistushaluisesta suhtautumisestani levyihin ja lapsuudestani, joka mielestäni oli turvallinen, mutta kunnon analyysin jälkeen se paljastuisikin ihan päinvastaiseksi.
 
Huh. Tässä kyllä todella päästäisiin rämpimään aika syvälle, jos käydään luotaamaan levykokoelman syntyä. Meinaan että samat fiilikset täälläkin; ihan tavallinen ja jos nyt ei onnellinen niin kuitenkin ilman suuria järkytyksiä ja mullistuksia sujunut lapsuus kuitenkin. Tosin olen aina ihmetellyt sitä, kun omia vanhempia ylistetään "maailman parhaimmiksi ja ihanimmiksi" ynnä muuta, itse kun olen pitänyt heitä ihan vaan isänä ja äitinä ilman sen kummempia ylistyksiä. Mutta ehkäpä on parempi pysyä ihan vain materialistisissa asioissa näin m-netissä.
 
Vaan mitenkähän ne omat lapset sitten, ne jotka varttuvat levyjen ja kirjojen keskellä, toivottavasti eivät kuitenkaan niille kakkoseksi jääden...

Hiljaseks vetää:
 
http://www.youtube.com/watch?v=bRR67RawozQ&eurl=

Hiljaseks vetää:
 
http://www.youtube.com/watch?v=bRR67RawozQ&eurl=
 
Joo-o. On tullut käytyä pari kertaa kylässä esim. Rumban jo edesmenneen päätoimittajan luona ja erään ruotsinkielisen radiokanavan toimittajan luona. Jälkimmäisellä oli esimerkiksi sivuharrastusmaisesti kuunneltua jazzia noi 10 metriä vinyyliä. Kyllä siinä aika nöyräksi tuli omien kokoelmiensa suhteen.

EDIT: Ei mitn sittenkään...

Liian pieni. Tällä hetkellä ei ole varaa kartuttaa. Hankintoja olisi miljardeja.

Audiophilerilla rupesin nyt sitten listailemaan levyjäni ja tällä hetkellä näyttää lukemaa 450. Minulla ei tuo Music Collector toiminut ja Music Label 2006... no, siitä meni koeaika umpeen liian aikaisin, ei näin isoa kokoelmaa kuitenkaan kahdessa viikossa listata, kun on muutakin tekemistä.
 
Audiophilerissa on pitempi koeaika, kun on kuukauden jakso. Siinä ajassa ehtii kaikki levyt listata koneelle. Ja saan myöskin hyvän kuvan siitä, mitä levyjä minulta puuttuu.

Mulla on kaikkea hyvää ja vähemmän hyvää musaa hyllyssä ja kaapissa. Innostun aina välillä jostakin ja ostelen sitten semmosta. Nyt oon innostunu sampa tyylisestä kamasta ja oon tehny nyt hankintalistaa mitä pitäs hankkia. Toissa viikolla innoistuin enempi taas puuvillapelto bluesista ja slidekitara jutuista. Ja aina on tietty ne kestosuosikit joiden levyjä pitää hankkia. Mullon nyt onneksi vasta 255 levyä, joten yli ei oo menny. Noin 50-70 tulee hankittua vuosittain nykyään. Ainakin siihen asti ennekö tajuan joskus että mitäs minä näillä kaikilla teen. Oon kyllä kiintyny levyihini ja soittimiin myös. Omistaminen se on niin kivaa.

Mulla on levyjä eri artisteilta ja eri vuosikymmenilta.

Hiljaseks vetää:
 
http://www.youtube.com/watch?v=bRR67RawozQ&eurl=
 
Minusta tuo mies muistutti itsekin jo LP-levyä.

Levykokoelmassa noin sata levyä ja määrä laskee vielä tuosta hieman, kun pääsen karsimaan vuosien varrella karttuneet häpeäpilkut. Hankintalistalla tosin on tällä hetkellä 300+ levyä, joten karsintojen jälkeen määrän pitäisi jälleen nousta. Yhtä lättyä lukuunottamatta kokoelma muodostuu CD:istä. Vinyyleihinkin pitää tosin jatkossa panostella enemmän.
 
Genrejakauma on todella moninainen; löytyy ambientia, industrialia, rokettirollia, hipettihoppia ja kaikenmoista dance-pläjäystä. Pääosin kyllä elektronista meininkiä ja etenkin ambientin määrä on tulevaisuudessa nousussa.

Amerikkalaista ystävääni ja paatunutta levyjenkeräilijää lainaten: "It´s not collecting them, it´s not listening to them, it´s just owning them".
 
Itsekin levykokoelmaani suhteutettuna ja siihen käytettyyn rahaan verrattuna kuuntelen järjettömän vähän musiikkia. Mutta, yhdestäkään en luovu, en.
 
Näinhän sen on pakko olla, koska ei yksinkertaisesti ehdi kuunella. Olenkin päättänyt, että eläkkeellä. kun lapset on pois kotoa, särvään levyjen ja musiikin kanssa 24/7.

Levyjä ehkä joku 100. Kokoelmiin lukeuttuu mm. noin 35 Apulannan sinkkua ja levyä, olin joskus innokaskin fani =) Uusinta levyä en omista enkäpä ole pahemmin kuunnellut mutta Ehjä ja Kolme ja osittain AKKM:kin menee edelleen hyvin, sen jälkeisestä tuotannosta hyvällä mainitsen lähinnä joitain b-puolia.
 
Muita mainittavia lähinnä kaikki Helmetin ja Faith No Moren levyt + muutamia sinkkuja kummaltakin, Helmettiä varsinkin keräilen fanaattisesti ja ostelen eBaysta vanhoja sinkkuja jne.

Nostetaanpa tärkeääkin tärkeämpi ketju ylös ja katsotaan josko keskusteluun saisi vähän puhtia (709 päivää vanha ketju):
 
Mikä ajaa teidät ostamaan levyjä? Okei, tämä voi kuulostaa ensi alkuun tyhmältä kysymykseltä, mutta tarkastellaanpa hieman: suurin osa ihmisistä kuluttaa musiikkia passiivisesti. Klubeilla, ravintoloissa sekä esimerkiksi työpaikalla tai autossa satunnaisesti musiikkia kuuleva ihminen harvoin käy ostamassa levyjä muuten, kuin ehkä sattuman kaupalla irralliseen artistiin tai biisiin ihastuneena. Osa ihmisistä taas kuuntelee paljon musiikkia ja sattuu ostamaan tästä syystä levyjä silloin tällöin, joskus enemmän, mutta useimmiten vähemmän. Osa meistä taas suuntautuu siihen jollain tavalla häiriintyneeseen porukkaan, jotka vaeltavat levykaupoissa jopa lomamatkoillaan, vaimon tai puolison suureksi harmiksi, iloitsevat himoitsemansa erikoispainoksen löytämisestä, sen hivelemisestä ja joskus jopa kuuntelemisesta. Kansoitamme divarit, levymessut ja satunnaiset sivistyneet levykaupat, joita siis Helsingin ulkopuolella on yhä valitettavan vähän. Saatamme haaveilla oman levykaupan perustamisesta, mutta se jää haaveeksi vain siksi, että yhdestäkään levystä ei luovuta kun se hiellä ja vaivalla on kerran saatu ostettua. Näin ollen levykauppakin olisi vain julmetun suuri kokoelma, eikö niin?
 
Puhutko itsestäsi keräilijänä vai ehkä vain musadiggarina? Koetko olevasi vain hyvän musiikin ystävä ja ostavasi levyjä ainostaan aktiivista kuuntelua varten, vai tunnustatko että maaninen fiksaatiosi paljastuu löytäessäsi sen Porcupine Treen viidennentoista erikoisvinyylin tai KISSin kadoksissa olleen japsi-singlen Ozzyn nimmaroidun Blizzardin, Turbonegron tai Kakkahätä-77:n erittäin pienellä painoksella myytävän EP:n?
 
Minkälainen kokoelmasi on? Ovatko jotkut levyt sinulla vain olemassa varsinaisen kokoelman ulkopuolella, jonkinlaisina Hittiparaatien sofistikoituneina versioina? Keräätkö kenties jotain tiettyä genreä tai artistia, vai onko pyrkimyksenäsi ikuiseen hulluuteen tuomittuna luoda musiikkikirjasto joka ilmentää alati laajenevaa makuasi? Ajavatko eri formaatit sinut henkiseen kriisiin? Ostatko vinyylin vain siksi että kaikki formaatit on löydyttävä, vai onko sillä edes väliä? Satsaatko määrään vai laatuun?
 
Miten levyjen keräily ilmenee kotonasi, tai missä ikinä levyjäsi säilytätkään? Miten järjestät levysi, hyllyyn vai laatikkoon? Oletko saanut tarpeeksesi kavereista jotka likaisilla tassuillaan sorkkivat Yes-kokoelmaasi, osaamatta arvostaa aarteisiisi liittyviä henkisiä ja esteettisiä ulottuvuuksia? Jouduitko naimisiin mennessäsi yhdistämään levykokoelmasi puolisosi kanssa, vai piditkö ryhdikkäästi puolesi ja oman hyllysi erillään? Paljonko touhuun palaa rahaa, onko se liikaa vai liian vähän? Joudutko selittelemään vaimolle nolona 12 cd:n ostoskassiasi, ikään kuin ne 12 olisivat olutpulloja? Onko läheisilläsi sijaa levykokoelmasi rinnalla, onko heillä edes mahdollisuutta ymmärtää? Oletko joutunut tilanteeseen jossa sinun on tarvinut tehdä valintoja harrastuksesi ja muun elämän välillä?
 
On myönnettävä että itselläni tähän harrastukseen palaa paljon sekä aikaa että rahaa. Suurin osa ympärilläni elävistä ihmisistä on varmasti sitä mieltä että molempia menee liikaa, mutta minusta sellaista liiallisuuden käsitettä levyjen hamstraamisen kohdalla ei ole edes olemassa. Oma kokoelmani koostuu artisteista joista todella pidän, eikä mitään kompulsatorista yhden artistin jumitusta ole päässyt syntymään. Erityisesti olen kuitenkin viehtynyt 80-luvun hard rockiin ja heviin, ja ehdoton enemmistö suurista suosikeistani kuuluukin tuonne. Lisäksi olen jossain välissä löytänyt ns. hittiprogen, jonka osuus hyllystöni kokonaiskuvasta tulee väistämättä jatkossa kasvamaan. Raskas musiikki muutenkin on lähellä sydäntäni, mutta koska olen vuosia sitten valaistunut ymmärtämään hyvän musiikin hyvänä musiikkina, on selvää ettei mitään rajoja ole. Uusia artisteja ei tässä vaiheessa enää tarvitse metsästää, ne löytyvät vanhojen varjolla ja musiikkimediaa muuten seuraamalla. Otetaan esimerkiksi Rick Rubin, jonka kirjo on erityisen laaja. Mies on ollut tekemisissä Slayerin, Beastie Boysin, Neil Diamondin, RHCP:n, Johnny Cashin, Metallican ja lukemattomien muiden kanssa, ja lähes kaikki kuuluvat myös minun suuriin suosikkeihini. Eräänlainen Rubin-kirjasto onkin muodostumassa, ja harkitsen par'aikaa Rubinin huseeraamien levyjen erottelemista muista ihan vain kuriositeetin vuoksi.
 
Levyjen hiplaaminen on ihan yhtä tärkeää kuin niiden kuuntelu, eikö olekin?
 
En lainaa levyjäni käytännössä kenellekään, en enää sen jälkeen kun eräs kavereistani kusi Slayer-kokoelmani päälle kännissä. En ole niistä mustasukkainen, mutta ottaa päähän kun kaikki eivät osaa arvostaa sitä vaivaa ja huolenpitoa mikä kokoelman ylläpitoon ja kehittelyyn vaaditaan. Kaikki levyni löytyvät myös koneelta, jonka kautta niitä voivat myös kaverini kuunnella. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta hylly on pyhää aluetta.
 
Oma kokoelmani on noin 750 levyn kokoinen, ja akuutilla hankintalistalla on tällä hetkellä ehkä 70-80 lättyä. Vinyylejä ei löydy niin paljon kuin cd-levyjä, mutta uskoisin sen johtuvan ainoastaan siitä, että olen sen verran nuori etten ehtinyt hankkimaan omaa rahaa jolla levyjä olisi saanut ostettua vinyylien kultakaudella. Pidän silti niidenkin ostamisesta, mutta vinyylien kohdalla kuunteluaspekti on mitätön, hankin yleensä vain erikoispainoksia tai esteettisesti silmää miellyttäviä julkaisuja. Vinyyliformaattihan on tunnetusti kansitaiteilijan paratiisi, ja senkin takia äärettömän tärkeä kannatettava. Kuunnella en voi myöskään siksi ettei minulla ole edes vinyylisoitinta. Tämä on ollut ns. tilapäinen ongelma kohta 10 vuotta, edellisen soittimeni mentyä epäkuntoon vuosikausia sitten. Vinyylejä olen hankkinut silloin tällöin tästä huolimatta, huomaten painopisteen siirtyneen nimenomaan erikoisempien suuntaan.
 
En voi Tukholmassa työ- tai muilla matkoilla käydessäni jättää levykauppakierrosta väliin. Selitän kollegoilleni tai ystävilleni että pakko ei ole ostaa mitään, vaikka varsin hyvin tiedän että viimeisetkin kruunut matkabudjetista palavat aina äänitallenteiden jännittävässä maailmassa. Se on kohtalo.
 
Viihdyn myös keikoilla, mutta vain siksi että voin myöhemmin palata kotiin kuuntelemaan artistien levyjä ja fiilistelemään keikkamuistolla. En ole kovinkaan helposti allekirjoittamassa väitettä että jokin bändi toimisi livenä paremmin kuin levyillä. Live-levyillä tämä saattaa olla tietysti mahdollista, kuten vaikkapa KISSin Alive!:lla tai Sagan In Transitilla...mutta kuinka moni uskookaan niitä oikeiksi live-tallenteiksi?
 
Hakisin tässä ehkä jonkinlaista vertaistukea, tiedän että samanhenkisiä ihmisiä on olemassa. Olen nähnyt teitä tönimässä ihmisiä levymessujen indie- ja proge-osastoilla.

Vaatimaton 100 levyn raja ylittyi nyt kesällä, ja nyt olen pitänyt lompakkoa vähän kireämmällä. Nyt toisaalta tilasin juuri 5 levyä ja ajattelin divarissa käydä piakkoin!
 
Genret nyt on ihan turhia. Mutta jos pakko on niin... jazz, funk, etno/maailmanmusiikkia, rap, elektro, ambient, metal, kokeellista musiikkia, rock, avant-garde ja klassista musiikkia löytyy, ja kaikkia noitten alalajeja melkeinpä.
 
Itse taidan olla jokin musadiggari/keräilijä. Kaikki erikoispainokset kiinnostavat mutta pidän ne lompakon rajoissa, köyhä opiskelija kun olen. Kuuntelen paljon musiikkia, vanhempia levyjä vähän harvemmin mutta sopivasti.

Genreily taitaakin olla osa ihmisten epätoivoista yritystä löytää yhteisöllisyyttä kaikesta. On siitä silti hyötyäkin, esimerkiksi tietyntyyliseen musiikkiin ihastuessaan on helpompi löytää samantyylisiä artisteja (ja potentiaalisia uusia suosikeita), kun jonkinlainen punainen lanka on jo olemassa. Sillisalaatti ei yleensä palvele ketään.
 
Vaikka yrittäisin olla kuinka maailmaa syleilevä inkkari ja rakastaa kaikkea itsensä vuoksi, en siinä onnistu vaan tiettyjen genrejen musiikki ikään kuin itsestään lokeroituu omassa päässä suosikin asemaan. Siispä myös levyhylly tekee saman perässä. Ennakkoasenteellinen suhtautuminen sen sijaan ahdistaa, ja jonkun tietyn artistin totaalinen tyrmääminen siksi, että sattuu edustamaan jotain tiettyä genreä, on tietenkin tarpeetonta ja suorastaan hölmöä. Toki myönnän että itsekin tähän aika ajoin syyllistyn.
 
Ehkä typerin lause jonka olen ikinä kuullut:
"Hevi on paskimmillaankin parasta."
 
Ja toiseksi typerin:
"Hevi on parhaimmillaankin paskaa."
 
Jälkimmäinen on sukkeluutensa takia tietty hauskempi, kun taas edellinen on kaikkien Tuskassa ja hevibaareissa sikiävien popedahevareiden toimesta aiheuttanut allekirjoittaneelle niin hirveän anti-metal-aggression, että surulliseksi vetää. Nykyään kuuntelenkin metallini lähinnä kotona, saanpahan fiilistellä Gore Penetraationi, Morbid Angelini ja Massive Attackini rauhassa, ilman skenepoliisien toruvia katseita. Kotona olen oman skeneni herra!
 
Silti levyhyllyni sisällöstä edelleen yli 75% taitaa olla hard rockia tai metallia, vaikkakin prosenttiluku pienenee jatkuvasti. Wanhat Suosikit ovat lähes poikkeuksetta tuota laajaa kirjoa, ja ne alkaa olla kaikki hommattu, siinä kai selitys. Rakenteellisistakaa syistä siis mitään genre-jakoa hyllyyni ei ole tulossa, mutta jotain muuta ehkä sittenkin - jotain tällaista antamani Rick Rubin-esimerkki saattaisi parhaimmillaan toteutettuna ollakin.

Genreily taitaakin olla osa ihmisten epätoivoista yritystä löytää yhteisöllisyyttä kaikesta. On siitä silti hyötyäkin, esimerkiksi tietyntyyliseen musiikkiin ihastuessaan on helpompi löytää samantyylisiä artisteja (ja potentiaalisia uusia suosikeita), kun jonkinlainen punainen lanka on jo olemassa. Sillisalaatti ei yleensä palvele ketään.
Kyllä nuo kaikista laajimmat määritelmät on ihan kuvaavia ja mun mielestä sallittavia, jos ilmaistaan vaikkapa että joku bändi soittaa "jotain jazzia". Se on ihan ok.
 
Sitte kun mennään ambient thrashcoreklezmerblackjazzmathmetalliin niin ollaan jo tuolla mainitsemallasi tiellä. Genrejä tulisi käyttää vain referenssinä eikä määritelmänä.