Yleistä keskustelua musiikista ›

Nostetaanpa tärkeääkin tärkeämpi ketju ylös ja katsotaan josko keskusteluun saisi vähän puhtia (709 päivää vanha ketju):
 
Mikä ajaa teidät ostamaan levyjä? Okei, tämä voi kuulostaa ensi alkuun tyhmältä kysymykseltä, mutta tarkastellaanpa hieman: suurin osa ihmisistä kuluttaa musiikkia passiivisesti. Klubeilla, ravintoloissa sekä esimerkiksi työpaikalla tai autossa satunnaisesti musiikkia kuuleva ihminen harvoin käy ostamassa levyjä muuten, kuin ehkä sattuman kaupalla irralliseen artistiin tai biisiin ihastuneena. Osa ihmisistä taas kuuntelee paljon musiikkia ja sattuu ostamaan tästä syystä levyjä silloin tällöin, joskus enemmän, mutta useimmiten vähemmän. Osa meistä taas suuntautuu siihen jollain tavalla häiriintyneeseen porukkaan, jotka vaeltavat levykaupoissa jopa lomamatkoillaan, vaimon tai puolison suureksi harmiksi, iloitsevat himoitsemansa erikoispainoksen löytämisestä, sen hivelemisestä ja joskus jopa kuuntelemisesta. Kansoitamme divarit, levymessut ja satunnaiset sivistyneet levykaupat, joita siis Helsingin ulkopuolella on yhä valitettavan vähän. Saatamme haaveilla oman levykaupan perustamisesta, mutta se jää haaveeksi vain siksi, että yhdestäkään levystä ei luovuta kun se hiellä ja vaivalla on kerran saatu ostettua. Näin ollen levykauppakin olisi vain julmetun suuri kokoelma, eikö niin?
 
Puhutko itsestäsi keräilijänä vai ehkä vain musadiggarina? Koetko olevasi vain hyvän musiikin ystävä ja ostavasi levyjä ainostaan aktiivista kuuntelua varten, vai tunnustatko että maaninen fiksaatiosi paljastuu löytäessäsi sen Porcupine Treen viidennentoista erikoisvinyylin tai KISSin kadoksissa olleen japsi-singlen Ozzyn nimmaroidun Blizzardin, Turbonegron tai Kakkahätä-77:n erittäin pienellä painoksella myytävän EP:n?
 
Minkälainen kokoelmasi on? Ovatko jotkut levyt sinulla vain olemassa varsinaisen kokoelman ulkopuolella, jonkinlaisina Hittiparaatien sofistikoituneina versioina? Keräätkö kenties jotain tiettyä genreä tai artistia, vai onko pyrkimyksenäsi ikuiseen hulluuteen tuomittuna luoda musiikkikirjasto joka ilmentää alati laajenevaa makuasi? Ajavatko eri formaatit sinut henkiseen kriisiin? Ostatko vinyylin vain siksi että kaikki formaatit on löydyttävä, vai onko sillä edes väliä? Satsaatko määrään vai laatuun?
 
Miten levyjen keräily ilmenee kotonasi, tai missä ikinä levyjäsi säilytätkään? Miten järjestät levysi, hyllyyn vai laatikkoon? Oletko saanut tarpeeksesi kavereista jotka likaisilla tassuillaan sorkkivat Yes-kokoelmaasi, osaamatta arvostaa aarteisiisi liittyviä henkisiä ja esteettisiä ulottuvuuksia? Jouduitko naimisiin mennessäsi yhdistämään levykokoelmasi puolisosi kanssa, vai piditkö ryhdikkäästi puolesi ja oman hyllysi erillään? Paljonko touhuun palaa rahaa, onko se liikaa vai liian vähän? Joudutko selittelemään vaimolle nolona 12 cd:n ostoskassiasi, ikään kuin ne 12 olisivat olutpulloja? Onko läheisilläsi sijaa levykokoelmasi rinnalla, onko heillä edes mahdollisuutta ymmärtää? Oletko joutunut tilanteeseen jossa sinun on tarvinut tehdä valintoja harrastuksesi ja muun elämän välillä?
 
On myönnettävä että itselläni tähän harrastukseen palaa paljon sekä aikaa että rahaa. Suurin osa ympärilläni elävistä ihmisistä on varmasti sitä mieltä että molempia menee liikaa, mutta minusta sellaista liiallisuuden käsitettä levyjen hamstraamisen kohdalla ei ole edes olemassa. Oma kokoelmani koostuu artisteista joista todella pidän, eikä mitään kompulsatorista yhden artistin jumitusta ole päässyt syntymään. Erityisesti olen kuitenkin viehtynyt 80-luvun hard rockiin ja heviin, ja ehdoton enemmistö suurista suosikeistani kuuluukin tuonne. Lisäksi olen jossain välissä löytänyt ns. hittiprogen, jonka osuus hyllystöni kokonaiskuvasta tulee väistämättä jatkossa kasvamaan. Raskas musiikki muutenkin on lähellä sydäntäni, mutta koska olen vuosia sitten valaistunut ymmärtämään hyvän musiikin hyvänä musiikkina, on selvää ettei mitään rajoja ole. Uusia artisteja ei tässä vaiheessa enää tarvitse metsästää, ne löytyvät vanhojen varjolla ja musiikkimediaa muuten seuraamalla. Otetaan esimerkiksi Rick Rubin, jonka kirjo on erityisen laaja. Mies on ollut tekemisissä Slayerin, Beastie Boysin, Neil Diamondin, RHCP:n, Johnny Cashin, Metallican ja lukemattomien muiden kanssa, ja lähes kaikki kuuluvat myös minun suuriin suosikkeihini. Eräänlainen Rubin-kirjasto onkin muodostumassa, ja harkitsen par'aikaa Rubinin huseeraamien levyjen erottelemista muista ihan vain kuriositeetin vuoksi.
 
Levyjen hiplaaminen on ihan yhtä tärkeää kuin niiden kuuntelu, eikö olekin?
 
En lainaa levyjäni käytännössä kenellekään, en enää sen jälkeen kun eräs kavereistani kusi Slayer-kokoelmani päälle kännissä. En ole niistä mustasukkainen, mutta ottaa päähän kun kaikki eivät osaa arvostaa sitä vaivaa ja huolenpitoa mikä kokoelman ylläpitoon ja kehittelyyn vaaditaan. Kaikki levyni löytyvät myös koneelta, jonka kautta niitä voivat myös kaverini kuunnella. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta hylly on pyhää aluetta.
 
Oma kokoelmani on noin 750 levyn kokoinen, ja akuutilla hankintalistalla on tällä hetkellä ehkä 70-80 lättyä. Vinyylejä ei löydy niin paljon kuin cd-levyjä, mutta uskoisin sen johtuvan ainoastaan siitä, että olen sen verran nuori etten ehtinyt hankkimaan omaa rahaa jolla levyjä olisi saanut ostettua vinyylien kultakaudella. Pidän silti niidenkin ostamisesta, mutta vinyylien kohdalla kuunteluaspekti on mitätön, hankin yleensä vain erikoispainoksia tai esteettisesti silmää miellyttäviä julkaisuja. Vinyyliformaattihan on tunnetusti kansitaiteilijan paratiisi, ja senkin takia äärettömän tärkeä kannatettava. Kuunnella en voi myöskään siksi ettei minulla ole edes vinyylisoitinta. Tämä on ollut ns. tilapäinen ongelma kohta 10 vuotta, edellisen soittimeni mentyä epäkuntoon vuosikausia sitten. Vinyylejä olen hankkinut silloin tällöin tästä huolimatta, huomaten painopisteen siirtyneen nimenomaan erikoisempien suuntaan.
 
En voi Tukholmassa työ- tai muilla matkoilla käydessäni jättää levykauppakierrosta väliin. Selitän kollegoilleni tai ystävilleni että pakko ei ole ostaa mitään, vaikka varsin hyvin tiedän että viimeisetkin kruunut matkabudjetista palavat aina äänitallenteiden jännittävässä maailmassa. Se on kohtalo.
 
Viihdyn myös keikoilla, mutta vain siksi että voin myöhemmin palata kotiin kuuntelemaan artistien levyjä ja fiilistelemään keikkamuistolla. En ole kovinkaan helposti allekirjoittamassa väitettä että jokin bändi toimisi livenä paremmin kuin levyillä. Live-levyillä tämä saattaa olla tietysti mahdollista, kuten vaikkapa KISSin Alive!:lla tai Sagan In Transitilla...mutta kuinka moni uskookaan niitä oikeiksi live-tallenteiksi?
 
Hakisin tässä ehkä jonkinlaista vertaistukea, tiedän että samanhenkisiä ihmisiä on olemassa. Olen nähnyt teitä tönimässä ihmisiä levymessujen indie- ja proge-osastoilla.