Aloittelijat ›

Juurikin a-molli pentatonista skaalaa olen jauhanut ja vasta ihan viime aikoina myös E:tä ja D:tä. Takaravossani olisi hinku paneutua arpeggioihin, mutta ehkä sitten joskus..
 
Joe Pass käytti ikanan tällaista(kin) lähestymistapaa: Vaikkapa A7, Soinnun äänet A, C#, E ja G. Vaikkapa IV-asemaan (A 6. kieli 5. nauha) soitetaan kaksi oktaavia pötköön, niin sulla on A7:lle kahden oktaavin arpeggio:
 
|---|-A-|---|---|---|
|---|-o-|---|---|-o-|
|---|---|-o-|---|---|
|---|-o-|---|-A-|---|
|-o-|---|---|-o-|---|
|---|-A-|---|---|---|
 
"Lisämausteet" sitten syntyivät lisäämällä arpeggioon ääniä maun mukaan. x:llä merkityt on "helposti" käytettäviä ja P:llä "vähän varoen" käytettäviä. Näiden "P-äänien" kautta olisi hyvä mennä johonkin sointuäänelle tai "x-äänelle"
 
|-P-|-A-|-P-|-x-|-P-|
|-P-|-o-|-P-|-x-|-o-|
|-x-|-P-|-o-|-P-|-P-|
|-x-|-o-|-P-|-A-|-P-|
|-o-|-P-|-P-|-o-|-P-|
|-P-|-A-|-P-|-x-|-P-|
 
Äkkiä katsomalla näyttää, että tuossa on kromaattisesti yhden aseman äänet, ja niinhä ne onkin. Nyt ituna on käyttää ensisijaisesti sointuääniä - näillä ei mennä metsään - ja käyttää mausteina noita "passing toneja". Alkajaisiksi vaikka niin, että aina tahdin iskuille tulee joku sointuääni. Tätä sanotaan ns. vertikaaliseksi lähestymistavaksi, jossa asteikko valitaan soinnun mukaan. Tempo kun kasvaa, niin ruvetaan pohtimaan horisontaalisesti, eli asteikot valitaan sointukulkujen mukaan.
 
Eli yhteenvetona soolosta: yleensä yhdestä skaalasta ja skaalan valinnassa käytetään kokemusta, korvaa ja maalaisjärkeä. Edelleenkin mua hiukan hieman kyllä mietityttää se että kun jammailen A-D-E bluekiertoa, skaalojen vaihtelu (A-D-E) kuulostaa ihan hyvältä.
 
Vaihtelu virkistää. Kokeile vaikka tätä: Soita A-bluesissa A7:n päälle A-duuri pentatonista (= F#-mollipentatoninen) tai F# molli bluesia. Tämähän antaa sellaista Freddie King (& Eric Clapton & Albert Järvinen) Hide Away meininkiä. D7:n päälle kun vaihtaa A-molli pentatonisen, niin - tadaa - soolossa tapahtuu "mielenkiintoinen käänne". Tai: Soita eka kierto A-duuri pentatoninen (blues), seuraava A-mollipentatoninen... Aika hyvä vaikutus tälläkin.
 
Täytyy muistaa, ettei mikään asteikko ole patenttityökalu. Vaikkapa bluesissa mollipentatoninen kuulostaa karmealta jos painotetaan "vääriä" ääniä (esim A7 alla ja soolossa tuutataan pitkää D:tä). Tähän "vaivaan" saadaan hyvä resepti kun soveletaan tuossa alussa mainittua Joe Passin lähestymistapaa: Lopetetaan fraasi aina sointuääneen. Elikkä: vaikka A-mollipentatoninen sanoisi mitä, niin otetaan A7:n päälle muutaman äänen fraasin viimeiseksi ääneksi C#. Kokeilemisen arvoinen.
 
Tämähän pätee blueskierrossa (oikeastaan kaikessa) muihinkin sointuihin. Kun lopetat fraasit alla olevan soinnun perusäänelle, terssille tai kvintille tai seiskalle niin soolo ei kuulosta pelkästään mollipentatonisen edestakaisin sahaamiselta. A-molipentatonisessahan ei ole terssiä D7:lle (F#) eikä E7:lle (G#) eikä A7:lle (C#), eikä kvinttiä E:lle (B, tai H ihan miten halutaan) mutta niiden soittaminen fraasin loppuun saa sen kuulostamaan "oikealta".
 
Yksi kokeilemisen arvoinen homma on myös "seiska-terssi" siirto. Yksinkertaisesti tämä meinaa sitä, että kun A7 vaihtuu D7:ksi niin soolossa G-ääni menee F#:ään. Kannattaa kokeilla alkajaisiksi tuota G-F# vaihtoa sellaisenaan, ja kuulostella milainen vaikutus sillä on.
 
Nämä on sellaisia juttuja jolla sooloon saa linjakuutta. Ei kun kokeilemaan.