Rock, pop, alternative ›

face the facts: onhan noi beatlejen alkupään levyt ihan hirveää aikakaudelleen tyypillistä imelää lässytystä ja pop-hattaraa.
 
Kyllähän sieltä tuollaisiakin kappaleita löytyy, mutta toisaalta myös melko tiukkaa rokkia ja tyylikkäitä covereita. Lisäksi on syytä muistaa, ettei popmusiikin kentällä vielä tuolloin panostettu kovin kummoisiin albumikokonaisuuksiin, enkä nyt ihan heti keksi yhtään englantilaista pitkäsoittoa 1960-luvun alkupuolelta, joka olisi "A Hard Day's Nightin" kaltainen täysosuma. The Rolling Stoneskin kulki jälkijunassa, ja pystyi täyspainoisesti haastamaan liverpoolilaiset näiden omassa pelissä vasta joskus 1960-luvun loppupuolella kun "The Beggars Banquet" ilmestyi.
 
ja gimmat diggaili kun paul ja ringo oli niin södei.
 
... mutta jos kyse olisi vain tästä, niin siinä tapauksessa Bay City Rollers määrittelisi 1970-luvun ja Backstreet Boys nostettaisiin ensimmäisenä esille 1990-luvun populaarimusiikista puhuttaessa. Ja mitä tulee ulkomusiikillisiin ansioihin, niin
väittäisin ettei HIM olisi yhtä iso nimi kuin nyt, mikäli Gas Lipstick olisi yhtyeen vokalisti-keulakuva.
 
beatle-fanit nyt vaan on niin fanaattisia, ettei sanoja 'beatles' ja 'huono biisi' saisi sanoa samassa lauseessa. hei, kyllä niillä oikeesti oli huonojakin biisejä....Beatles ei ole mikään pyhä lehmä, jonka jokainen biisi on klassikko ja maailman paras.
 
No, tästä olen samaa mieltä kanssasi. The Beatlesilla oli levyillään heikkojakin biisejä, mutta minkäpä yhtyeen diskografiaan ei sellaisia mahtuisi? Ja harva yhtye voi kuitenkaan ylpeillä yhtä monella kiistattomalla klassikkobiisillä.
 
Beatless ei ole mikään pyhä lehmä, jonka jokainen biisi on klassikko ja maailman paras. ja jonkun sgt pepperin julistaminen aina maailman parhaimmaksi levyksi on yhtä naurettavan laumasieluista ja yksisilmäistä elitismiä kuin ainainen citizen kane -höpötys.
 
"Citizen Kanen" ja "Sgt. Pepperin" vertailu on siinäkin mielessä osuvaa, että molemmat ovat laadukkaita ja taidemuotoaan jollakin tavalla ravistelleita juttuja, jotka saattavat kuitenkin tuntua nykyään jo vähän ikääntyneiltä, mutta joiden antamat vaikutteet näkyvät kuitenkin tänäkin päivänä niin selkeinä viitteinä, parodioina tai hatunnostoina.
 
"Sgt. Pepper" on loistava levy, joka määrittää jollakin tavalla 1960-lukua, mutta kaikkien aikojen paras albumi se ei minunkaan mielestäni ole sen enempää kuin "Citizen Kane" paras elokuva. ("Revolver" on, ja "Casablanca"). Lisäksi äänestyksiin kannattaa aina suhtautua vähän skeptisesti, kysehän on vain muutamien ihmisten mielipiteistä, tosin tuskinpa mikään totaalisen väsähtänyt albumi keikkuisi jatkuvasti listojen kärjessä.
 
hattu sille, että ällistyttävän lyhyessä ajassa mullistivat länsimaisen populaarimusiikin kenttää.
 
Näinhän se on nähtävä.
 
Jotka ovat/olivat lauma surkean tasoisia soittelijoita eikä biisin tekotaidoissakaan ollut kehumista. Ihmetyttää tuo Keithin ylistys kitaristina.
 
Hei, Keithiä ei arvostella! Ja erinomaisia kappaleitahan parivaljakko Jagger-Richards on tehnyt.

Obladista tuli mieleen ,että eikös Lennon inhonnut tätä biisiä ja nimitti niitä "mummomusaksi" tjs.? Toinen oli Maxwell's silver hammer?
 
Tyypillisiä Macca renkutuksia kuin myös esim. "When I'm 64". Toki Paul on tehnyt kuolemattomiakin kappaleita mutta todella paljon "mummomusaa".

Tyypillisiä Macca renkutuksia kuin myös esim. "When I'm 64". Toki Paul on tehnyt kuolemattomiakin kappaleita mutta todella paljon "mummomusaa".
 
...hmmm... millä määritellään renkutus/mummo musa ?

Obladista tuli mieleen ,että eikös Lennon inhonnut tätä biisiä ja nimitti niitä "mummomusaksi" tjs.? Toinen oli Maxwell's silver hammer?
 
Lennon taisi vuonna 1980 Playboyn haastattelussa haukkua aika monta Beatles-biisiä täydeksi roskaksi, mukaanlukien omiansa.

Lennon taisi vuonna 1980 Playboyn haastattelussa haukkua aika monta Beatles-biisiä täydeksi roskaksi, mukaanlukien omiansa.
 
Oikeastaan ennnekaikkea omiansa.
 
http://www.geocities.com/~beatleboy1/dbsongs.beatles.html
Täältä löytyy albumeja klikkailemalla eri haastatteluista koottuja kommentteja liittyen bändin koko tuotantoon, mainio sivusto tuo on.

Minun makuun Beatlesin huippuhetket osuivat vuosien 1964-66 tietämille. Kappaleet kuten esim. I Feel Fine, Ticket to ride, We can Work it out, Day Tripper, Drive my Car, Nowhere man, In my Live ja Paperback writter ovat mielettömiä vetoja. Michelle on sekin hieno laulu. Silloin bändi oli "grooveimmillaan", iskevää, napakkaa ja todella svengaavaa menoa. Myös soundit olivat tuolloin kohdallaan. Monilla myöhemmillä Beatles-äänitteillä kuullaan minusta huomattavasti kökömpää(kin) sointia..?

Lennon taisi vuonna 1980 Playboyn haastattelussa haukkua aika monta Beatles-biisiä täydeksi roskaksi, mukaanlukien omiansa.
 
Olen tässä asiassa Lennonin kanssa samaa mieltä.

...hmmm... millä määritellään renkutus/mummo musa ?
 
Kun kappale vedetään edellä mainittujen tyylisesti humppakuviolla.

Vaikka Beatles alkuaikoinaan esim. jäljitteli soulsäveltäjiä ja paikoitellen jopa yritti olla kansaanmenevä, eivät he sortuneet varsinaiseen imelyyteen minun mielestäni koskaan. Ellei sitten Revolution 9 ole jollain tasolla hieman imelä. Miksi koko porukka alkoi tehdä imelää musiikkia heti tai melkein heti bändin lopetettua? Minä en osaa sanoa.
 
Sgt. Pepper on kaikista Beatles-levyistä kenties parhaiten äänitetty. Soundit erottuvat toisistaan ja kiikkerätkin ratkaisut tuntuvat hyvin luontevilta. Basso on kaikkialla selkeä. Revolver on noin muuten paras heidän levyistään, mutta Pepperiä on pakko kehua käsityön erinomaisesta laadukkuudesta.
 
Parhaasta levystä puheen ollen, kuvitelkaapa lp-levy, jolla olisi Beatlesin kaikki singlet a- ja b-puolineen väliltä Day Tripper - Hey Jude! Se olisi Revolveriakin parempi levy.
 
Citizen Kane todellakin risoo minua ja on osoitus elokuvakriitikoiden huonommuudesta muiden alojen kriitikoihin verrattuna. Vertigo on paras pätkä.
 
Kiinnittäkääpä huomiota Maccan bassoon kappaleen For No One kertosäkeessä, erityisesti kohdassa "a love that should have lasted years". Eipä tuommoista olisi keksinyt kukaan muu maailmassa varmaan vielä tänä päivänäkään.

Citizen Kane todellakin risoo minua ja on osoitus elokuvakriitikoiden huonommuudesta muiden alojen kriitikoihin verrattuna. Vertigo on paras pätkä.
 
toisaalta, joku vertigo/casablanca on yhtä turvallinen ja kliseinen valinta kuin citizen kane...
 
Kiinnittäkääpä huomiota Maccan bassoon kappaleen For No One kertosäkeessä, erityisesti kohdassa "a love that should have lasted years". Eipä tuommoista olisi keksinyt kukaan muu maailmassa varmaan vielä tänä päivänäkään.
 
siinä on hädin tuskin mitään mihin kiinnittää huomiota. vai pystyisitkö selittämään tarkemmin mitä erityisen hienoa siinä pitäisi kuulla? beatle-fanit pyrkivät ilmeisesti keksimään "neroutta" täysin yhdentekevistä asioista...

http://www.youtube.com/watch?v=fi0C3kH6TxE
 
Hitto, tuota katsellessa tuli yhtä aikaa iloinen ja surullinen olo.
 
"Even after all these years
I miss you when you're not here.."

siinä on hädin tuskin mitään mihin kiinnittää huomiota. vai pystyisitkö selittämään tarkemmin mitä erityisen hienoa siinä pitäisi kuulla? beatle-fanit pyrkivät ilmeisesti keksimään "neroutta" täysin yhdentekevistä asioista...
 
Se on tämä kiperä rytmiikka ja omituinen äänenkuljetus. Olen fani, yes Sir, ja löydän neroutta varsinkin McCartneyn bassonsoitosta Rubber Soulista eteenpäin. Esimerkiksi koko Rubber Soul alkaa häkellyttävällä basson sisääntulolla kappaleeseen Drive My Car.

toisaalta, joku vertigo/casablanca on yhtä turvallinen ja kliseinen valinta kuin citizen kane...
 

 
siinä on hädin tuskin mitään mihin kiinnittää huomiota. vai pystyisitkö selittämään tarkemmin mitä erityisen hienoa siinä pitäisi kuulla? beatle-fanit pyrkivät ilmeisesti keksimään "neroutta" täysin yhdentekevistä asioista...
 
Niin, jos ei sitä tajua tai ymmärrä niin turha sitä on täällä huudella. Itse ymmärrän oikein hyvin mistä on kyse. Musikaalisesta ja raja-aitoja kaatavasta suhtautumisesta musiikkiin.
Kyse on ensimmäisen ja viimeisen nuotin laittamisesta 8 osille ja kun muut menevät nelosina. Vanha klassinen konsti.
Mutta laskepa Drive My Car alku, itse olen soittanut sitä bändin kanssa ihan mutu pohjalta, mutta miten vitussa se alku menee?

Kyse on ensimmäisen ja viimeisen nuotin laittamisesta 8 osille ja kun muut menevät nelosina. Vanha klassinen konsti.
Mutta laskepa Drive My Car alku, itse olen soittanut sitä bändin kanssa ihan mutu pohjalta, mutta miten vitussa se alku menee?
 
Tarkoitan sitä kohtaa siinä For No Onen kertosäkeessä, jossa säkeen ensimmäinen nuotti on ykkösen ja kakkosen välisellä synkoopilla ja joka menee kahdekasosina ja loppuu kuudestoistaosalle ennen seuraavaa ykköstä, jolloin toiseksi viimeinen ääni ei ole kahdeksas- vaan kuudestoistaosa ja viimeinen ikään kuin ykkösen etuisku.
 
Drive My Carin alku tuntuu minusta kestävän neljäsosan tai kahdeksasosan liian kauan, mikä johtunee basson hämäävästä sisääntulosta.

toisaalta, joku vertigo/casablanca on yhtä turvallinen ja kliseinen valinta kuin citizen kane...
 
En välitä siitä tippaakaan, jos pidät minua turvallisena ja kliseisenä, jos ja kun satun pitämään "Casablancasta" tai "Revolverista". Pitäisikö tässä sitten todistella ns. katu-uskottavuuttaan ja massasta poikkeavuuttaan nimeämällä suosikikseen joitakin underground-nimiä, joista valtaosa ihmisistä ei ole koskaan kuullutkaan? Olenko suurempi musiikin ystävä, jos mielestäni kaikkien aikojen paras levy on Suiciden debyyttilätty tai todellinen elokuvafriikki, jos nostan ensimmäisenä esille vaikka jonkun italialaisen 70-luvun giallon?
 
Katu-uskottavuuden nimissä tapahtuva marginaalielitismi se vasta onkin vastenmielistä.

Niin, tässähän käytettiin "mielestäni" termiä, joka jo tyrmää agressiot mieleipidettä vastaan, varsinkaan kun kyse ei ole lauseesta "mielestäni kaikki neekerit pitäisi tappaa."

.... tosimiehet kuuntelee rollareita.
 
Pah...tosimiehet kuuntelee The Who:ta. Huuhuu

Pah...tosimiehet kuuntelee The Who:ta. Huuhuu
 
KETÄpä muutakaan näin turkulaisittain.
 
Beatlesin musiikissa on muuten jotain pelottavaa; minkä takia Anthology -jämäkokoelmat ovat niin mitäänsanomattomia? Kääntäen: Miksi he osasivat niin täydellisesti laittaa levyilleen aina sen parhaan ja viimeistellyimmän otoksen?

Minun makuun Beatlesin huippuhetket osuivat vuosien 1964-66 tietämille. Kappaleet kuten esim. I Feel Fine, Ticket to ride, We can Work it out, Day Tripper, Drive my Car, Nowhere man, In my Live ja Paperback writter ovat mielettömiä vetoja. Michelle on sekin hieno laulu. Silloin bändi oli "grooveimmillaan", iskevää, napakkaa ja todella svengaavaa menoa. Myös soundit olivat tuolloin kohdallaan. Monilla myöhemmillä Beatles-äänitteillä kuullaan minusta huomattavasti kökömpää(kin) sointia..?
 
Nämä ovat kaikki hienoja, mutta minä vähän ihmettelen Paperback Writer -kappaleen soundeja. B-puoli Rain on säröytyneine sointeineen jotenkin kokonaisvaltaisempi esitys, mutta Writerin särösoundi on hieman valju. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tämä taisi olla ensimmäinen Geoff Emerickin äänittämä Beatles-tuote?