Klassinen ›

"Teoksia, jotka yksinään nostaisivat Mozartin yksiin suurista voisivat olla esimerksi Requiem,"

"...joka ei herätä minussa mitään tunteita. Kuuntelin Requiemin äskettäin nimenomaan ymmärtämisen toivossa, mutta jäin vain ihmettelemään, kuinka ihmiskuoro voi laulaa niin pitkään vetoamatta minuun. Epäilen syyksi klassismin ajan köyhää harmoniaa."
 
Sävellys kenen tahansa on rakennusohjeet mestarille ja teos syntyy vasta kuoron, solistien, kuoronjohtajan jne työstä ja taidosta. Ei ole Mozartin syy jos teos ei soi.
On minullakin kaksi Mozartin Requiem levytystä, joita en voi kuunnella kun ovat niin tylsiä. Kaksi muuta taasen niin sykähdyttäviä soinniltaan jotta voin kuunnella viikon syömättä.
 
Toinen on Regensburger Domspatzen kuoron levytys vuodelta 1956 johtajana Theobald Schrems
 
ja toinen Polish Nightingales kuoron levytys vuodelta 1997 johtajana Alexander Krolopp
 
Oma suosikki Requiem on silti Gabriel Faure ja levyttäjänä Escolania del Escorial vuonna 2007 johtajanaan Javier M. Carmena. Sovitus on aivan yksinkertainen kamarikuorolle solisteille ja flyygelille.
 
Tuolla on esikuuntelumahdollisuus:
http://www.pascalmore.de/Info/i-EEscorial7.htm

Tarkemmin sanottuna ei hänen persoonansa syy vaan hiipuvan luomisvoimansa, joka ei enää kyennyt tuottamaan yhtä korkealaatuista taidetta, teoksia, joihin oli aiemmin voimainsa tunnossa kyennyt loihtimaan siinä määrin objektivoitua tunnetta kuten vielä Don Giovannin luomisen aikoihin, tai paljon aiemmin Salzburgin vuosina, josta on todisteena huomattavasta taiteellisesta tasosta ja keisarillisesta alkuvauhdista kertoneet teokset, kuten Kruunajaismessu, vesperae solennes de confessore, tai de Dominica, napolilaista oopperatyyliä heijastelevat pitkät ja moniosaiset Loretan ja Sakramenttilitaniat, joista kuvastuu pikemminkin hänen halunsa säveltää oopperoita lukuisine aarioineen monet yjsittäiset messut jopa niinkin varhain kuin 12-tai 13-vuotiaana sävelletyt laajat kantaattimuotoiset juhlamessut ja viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä suuri c-molli messu, eräs hänen suurenmoisimpia kuoroteoksiaan jättävät sävelkielensä voimassa, tuoreudessa ja alkuperäisyydessä requiemin varjoonsa, jossa myös Süssmayerilla, Mozartin oppilaalla ja Eyblerillä oli kirjaimellisestikin näppinsä pelissä vastaten teoksen viimeistelystä ja orkestroinnista epätyydyttävin tuloksin kykenemättä antamaan soittimille sitä itsenäisyyttä, jota Mozartin tyyli olisi vaatinut suoriutuen kuitenkin omiin kykyihinsä nähden työstä varsin ihailtavaa tyylitajua osoittaen ja pieteetillä.
 
Jopa sävelsukujen tietoinen vieraannuttaminen toisistaan on Mozartilla toistuva tyylillinen piirre ja duurin ja mollin välillä häilyvä tonaliteetti. jiollakin tavalla requiem on minustakin tunnesisällöltään tyhjä ja suorastaan sentimentaalisuuden loveen ja syntiin lankeava itsetilitys.

Hyvä on, tunnustan, että ongelma on pikemminkin klassismin aikakaudessa kuin Mozartissa, joka olikin monessa asiassa edelläkävijä.

Tarkemmin sanottuna ei hänen persoonansa syy vaan hiipuvan luomisvoimansa, joka ei enää kyennyt tuottamaan yhtä korkealaatuista taidetta, teoksia, joihin oli aiemmin voimainsa tunnossa kyennyt loihtimaan siinä määrin objektivoitua tunnetta kuten vielä Don Giovannin luomisen aikoihin, tai paljon aiemmin Salzburgin vuosina, josta on todisteena huomattavasta taiteellisesta tasosta ja keisarillisesta alkuvauhdista kertoneet teokset, kuten Kruunajaismessu, vesperae solennes de confessore, tai de Dominica, napolilaista oopperatyyliä heijastelevat pitkät ja moniosaiset Loretan ja Sakramenttilitaniat, joista kuvastuu pikemminkin hänen halunsa säveltää oopperoita lukuisine aarioineen monet yjsittäiset messut jopa niinkin varhain kuin 12-tai 13-vuotiaana sävelletyt laajat kantaattimuotoiset juhlamessut ja viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä suuri c-molli messu, eräs hänen suurenmoisimpia kuoroteoksiaan jättävät sävelkielensä voimassa, tuoreudessa ja alkuperäisyydessä requiemin varjoonsa, jossa myös Süssmayerilla, Mozartin oppilaalla ja Eyblerillä oli kirjaimellisestikin näppinsä pelissä vastaten teoksen viimeistelystä ja orkestroinnista epätyydyttävin tuloksin kykenemättä antamaan soittimille sitä itsenäisyyttä, jota Mozartin tyyli olisi vaatinut suoriutuen kuitenkin omiin kykyihinsä nähden työstä varsin ihailtavaa tyylitajua osoittaen ja pieteetillä.
 
Jopa sävelsukujen tietoinen vieraannuttaminen toisistaan on Mozartilla toistuva tyylillinen piirre ja duurin ja mollin välillä häilyvä tonaliteetti. jiollakin tavalla requiem on minustakin tunnesisällöltään tyhjä ja suorastaan sentimentaalisuuden loveen ja syntiin lankeava itsetilitys.
 
Hups! Kolme lausetta! Mega alkaa lipsumaan.
 
Kyllä se Requiem siitä avautuu, kun kuuntelet sitä riittävästi.
 
EDIT: Objektivoitunut tunne?, Keisarillinen alkuvauhti? LOL

Sonaatttimuoto konseption muotiin tuleminen merkitsi Glenn Gouldille barokkiarkkitehtuurin hirvittävää yksinkertaistamista nimittäen sitä draamallisen organisoimisen prosessiksi, mutta toisaalta rytmi irtaantui sonaattimuotoisissa osissa, joiden lähtökohtana oli barokin tanssisarja, hienosyieen tematiikkaan, jota barokin monotemaattisessa ja -rytmisessä musiikillisessa konstruktiossa ei aiemmin ollut kuultu barokin musiikin käsitellessä yhtä affektia kerrallaan kun klassisen aikakauden musiikki liikkui affektien koko asteikolla jäykän barokkiarkkitehtuurin väistyesssä vastakohtaisuuden ja symmetrian tieltä sonaatti-allegro konseption myötä.

Hyvä on, tunnustan, että ongelma on pikemminkin klassismin aikakaudessa kuin Mozartissa, joka olikin monessa asiassa edelläkävijä.
 
Kapulana hänen edistyksellisyytensä rattaissa saattoivat usein olla päivän muodin sanelemat konventiot tai arkkipiispa Colloredon rajoittavat määräykset koskien esim. messun ajallista kestoa, pituutta, sävellystyylillisiä seikkoja, jotka löivät vahvasti leimansa ennen muuta ns. missa brevis-tyyppisiin messusävellyksiin, joille oli ominaista Ssalzburgilainen kirkollinen musiikki huomioden kuorojen homofoninen puhtaus, pidättyväinen polyfonia ongelmattoman valoisa musiikillinen ilmaisutyyli kaikkea raskasta syväluotausta ja mollisävellajeja karttaen, vai onko tämäkin vain klishee Mozartin edustaessa vain poikkeusta säännöstä minkä ei kuitenkaan tarvinnut kahlehtia hänen luomisvoimaansa ja inspiraatiotaan kun jotkut sanalliset käänteet likuttivat hänen sieluaan ohite liturgisen elementin josta meillä on paljon todisteita joienkin vasemman käden rutiinilla kiressä ja virkansa puolesta kirjoittamien misa breviste demonstratiivinen lyhys ja kompaktius huomioiden varpus-ja urkusoolomessuissa, joisa jälkimmäisen Agnus Dei-osa ennakoi kreivittären aariaa Porgi amor, kuten niin usein myöhemminkin Credo-, Spaur, missa longa ja solemnis-tyypeissä tuhlaavaisessa soitinnuksessaan joillei altien vähyyden sanelemaa alttoviulujen poisjääntiä hänen partituureistaan haluta pitää rmusiikillista mielikuvitusta kahlehtivana tekijänä.
 
Requiem ei ole stimuloinut komlpleksisempiin sinfonisiin ja temaattisesti yhtenäisiin musiikillisiin rakenteisiin ja muotoihin lämmenneenä esteettistä nautintoindeksiäni aikoihin, edustaen viimeisen vuosien muun tuotannon ohella paluuta jaloon yksinkertaisuuteen yksinkertaisissa laulunomaisissa muotorakenteissa ilman sitä kosmillisuutta jota hänen suurimmat musiikilliset luomuksensa sisältävät. Sikäli kun harrastukseni on Delius-painotteista eikä hän juurikaan viljellyt mitään uskonnollis-sfääreihin liittyvää, mitä nyt ave Marian kuorolle ja pakana-requiemin rationalistisessa filosofisessa vakaumuksessaan.

Itselleni Mozartin tuotanto ainakin edustaa tällä hetkellä jotain aivan ylitsevuotavan käsittämättömän ihmeellistä. En kertakaikkiaan pysty ymmärtämään, että kenenkään aivot ovat pystyneet tuottamaan niin uskomattoman kauniita melodioita ja äänikudoksia, mitä Mozart on aikanaan väkertänyt, eikä kukaan toinen säveltäjä ole ainakaan minussa liikauttanut mitään niin suuresti. Mutta mutta... Täysin fiilisjuttujahan nuo ovat kuitenkin.

Osa Mozartin musiikista on kyllä erinomaista, mutta eniten minua hämmästyttää hänen huumori. Pari esimerkkiä Hildesheimerin Mozartista:
 
Suokaa anteeksi tämä huono käsiala, kynä on jo vanha ja olen paskantanut todellakin jo kohta 22 vuotta samasta reiästä, eikä se ole vieläkään revennyt! - ja olen niin monta kertaa paskantanut ja hampaillani kakan poikki puraissut. (Kirjeessä Bäslelle)
 
19:tenä paskantaakseni, mitättömyyteni, aasi, ripuli, jälleen aasi ja lopulta nenä, kirkossa. Jäänyt kotiin pilli perseessäni, pilli perseessäni möyri hieman pahanlaisesti. Katherl iltäpäivällä meillä. Samaten mös herra Ketun=häntä, jota nuolin tämän jälkeen oikein kunnolla perseestä; oi ihana perse! - Myös tohtori Barissani tuli. Satoi koko päivän. (Muuan päiväkirjamerkintä.)
 
Paljon on vielä edessä, sillä olen vasta 166-sivulla. Suosittelen kirjaa kaikille.

Osa Mozartin musiikista on kyllä erinomaista, mutta eniten minua hämmästyttää hänen huumori. Pari esimerkkiä Hildesheimerin Mozartista:.
 
Niinhän se menee, että jos jotain taitoa on jaettu kauhakaupalla, niin muuta onkin sitten saanut vaan teelusikallisen. Samahan pätee usein monien muidenkin alojen uber-nerojen elämissä. esim. Einstein.

Niinhän se menee, että jos jotain taitoa on jaettu kauhakaupalla, niin muuta onkin sitten saanut vaan teelusikallisen. Samahan pätee usein monien muidenkin alojen uber-nerojen elämissä. esim. Einstein.
 
Onhan se Leif Segerstaminkin huumori suurelta osin pimppi-pippeli -osastoa, ja suurimpia musiikkinerojamme on hän. Ihan omakohtaisesti olen tuota huumorin kukkaa hänen suustaan päässyt kuulemaan, ja siinä kyllä korvat punottaa kuulijalla vaikka miten olis muusikkona tottunut räävittömiinkin juttuihin...
 
Off-topicia, mutta Lefahan mm. tokaisi jonkun naistenlehden haastattelijalle kysyttäessä että milloin tulee seuraava sinfonia kun niitä on jo 115, että 'mistä sen tietää, eihän spermaakaan tule jos on juuri viisi kertaa nainut'.
 
Onhan noita pieniä perversioita kaikilla, jotkut sen salaavat paremmin kuin muut. Kyllähän se Mozartin luonnetutkimusta avartaa lueskella noita merkintöjä mutta mieluummin kuuntelen hänen musiikkiaan.

Ottakaa nyt huomioon, että noiden vitsien "parasta ennen" -päivämäärä meni umpeen yli 200 vuotta sitten. Kuka teistä on lukenut Rabelaista? Aikoinaan koko sivistynyt - toden totta! - Eurooppa nauroi Gargantualle kippurassa. Käsi sydämelle: ketä naurattaa enää tänään?
 
Mulla on välistä vaikeuksia nauraa edes Monty Pythonille... aika kuluu.
 
Onneksi.
 
Nuo Mozartin vitsit saattoivat aikoinaan edustaa aivan tavattoman älyllistä huumoria (no hyvä on, ainakin siedettävää...) eivätkä kerro esittäjästään meille - tämän päivän eurooppalaisille - yhtään mitään. Älkää siis tehkö niiden perusteella mitään johtopäätöksiä.
 
Muuten, itse pyörittelin tuon Hildesheimerin kanssa päätäni aikoinaan juuri samasta syystä: "oliko toi Mozart siis tosi noin infantiili..." eikös H. koeta jotenkin väkinäisesti itsekin naureskella "lapsellisen viattomalle" huumorille?
 
Olen varma siitä, että kakka-pissa-pieru -huumori on ihmiskunnan aidointa huumoria, ur-humor. Minuutti tulenteon keksimisen jälkeen joku keksi pierun polttamisen. Ja hauskaa on riittänyt sen jälkeen!

En minä halunnut mitenkään moittia Mozartia huumorinsa vuoksi, ja sitäpaitsi taiteilijoiden - myös Mozartin, mitä suurimmissa määrin vieläpä - lahja tälle maailmalle on verratonta suuruus- ja laatuluokkaa. Taiteilijat ovat usein olleet aika vastenmielisiä persoonia, mutta taiteeseen nämä ominaisuudet ei tietystikään tartu. Seuraukset haittaavat lähinnä taiteilijoita itseään, kuten Wagneria, jonka teokset ovat olleet usein esityskiellossa. Säädyllisyydestä olisi ollut eittämättä Mozartillekin suuri etu elämässä.

Säädyllisyydestä olisi ollut eittämättä Mozartillekin suuri etu elämässä.
 
Hitto miten ajattelematon kommentti!
 
Lue ne alkuperäiset sakasankieliset kirjeet ja löydä sanan ja lauseen rytmi, sanaleikit ym. asiat.

Hitto miten ajattelematon kommentti!
 
Lue ne alkuperäiset sakasankieliset kirjeet ja löydä sanan ja lauseen rytmi, sanaleikit ym. asiat.
 
Voin kuvitella kuinka kahdensadan vuoden päästä suureen maineeseen kohonneen säveltäjän, Kokarekin, THV-vitsit löydetään muusikoiden.netistä. Ne aiheuttavat sen aikaisessa yhteisössä hieman keskustelua, mutta lopulta päädytään ylistämään niiden "sanan ja lauseen rytmiä, sanaleikkejä ym.". No, toivottavasti löytävät myös tämän, sillä tässäpä heille hieman analysoitavaa: usein niissä ei läheskaan kaikissa, eikä lopuissakaan aina missään kovin korkeassa merkityksessä ole kyse pääasiallisesti noista.
 
Pointti: vältetään ylianalysoimista. Joskus hupsuttelu on vain hupsuttelua ilman että siitä tarvitsee löytää mitään sen oikeuttavaa symmetriaa, rytmiä tai sanaleikkejä - vaikka voi olla ehkä vaikea hyväksyä, varsinkin sen oman sankarin kohdalla, että kyseessä on tosiaankin vain ihminen, eikä yliluonnollinen kultaa paskova otus.

Hehheh! Meinasin laittaa jo vitsien julkituomisen yhteydessä pointin Mozartista huumorin edelläkävijänä, ensimmäisenä THV-artistina, mutta sikäli kun muistini toimii, minusta THV:t olivat paljon laadukkaampia. Ei missään nimessä silti hovikelpoisia, joten seura on valittava oikein!

En siis viitannut pelkästään häneen kirjeisiin vaan ylipöäätään käytökseen. Kirjasta ilmenee kuinka hän loppuaikoinaan ajautui huonoihin piireihin ja joutui lopulta hylkiöksi. Nuo sanaleikit ja pieruhuumori läheisten kesken oli nyt ihan harmitonta hupsuttelua.
 
Siihen aikaan infantiili kakkahuumori oli sitä paitsi varsin tavallistakin hänen lähipiirissäänkin jossa sitä käytettiin loppuun asti kuten papeista ja padreista käytetty satiirinen kielikin sekä musiikillisessa luomistyössään korkeammissa sfääreissä liikkuvan hengen automaattista tasoitusta ja kontrapunktia. On myös sanottu että Mozart esittää niissä roolia. Edes hänen vaimollaan ei ollut aavistustakaan miehensä psyykkisistä kokemuksista. Ainoa joka aavisti asian oli Lange, terävänäköinen ihmistuntija joka kykeni erottamaan elämän teatterista ja joka maalasi hänestä keskeneräisen muotokuvan. Jos Mozart ei olisi ollut monomaani yhden asian hallitseva nero hän lukeutuisi Hildesheimerin mukaan kirjeidensä verbaaliakrobatian puolesta kaksoislahjakkuuksiin.

Nuo Mozartin vitsit saattoivat aikoinaan edustaa aivan tavattoman älyllistä huumoria (no hyvä on, ainakin siedettävää...) eivätkä kerro esittäjästään meille - tämän päivän eurooppalaisille - yhtään mitään. Älkää siis tehkö niiden perusteella mitään johtopäätöksiä.
 
Sano se James McConnelille.

Mistä puhumme kun puhumme Mozartista? Eikö se ollut Busoni, joka sanoi, että: "Ollakseen enemmän kuin virtuoosi, täytyy olla ensin virtuoosi."
 
Katsoakseen alaspäin Mozartia, täytyy olla...
 
Mozart pystyi säveltämään samalla kun hän kirjoitti kirjettä (muistaakseni joku pianokappale, ehkä nro 429?). Tarvitseeko luetella muita esimerkkejä?
 
Goethe: "Neroudessa on aina jotain konkreettista."
 
Jos ei muusikkona "ymmärrä" Mozartia, on vähän kuin yksikielinen, joka valittaa, kun muut puhuvat vierasta kieltä...

Pitää muistaa sekin että ihmisenä Mozart jäi ikuiseksi lapseksi, tietokyvyn valta-asemallaan tahdon tarpeiden tyydyttämisestä. Jokainen nero on kuin lapsi ja jokainen lapsi kuin nero, katsoeessaan maailmaan kuyin vieraaseen, siis puhtaasti objektiivisella harrastuksella kuin teatteriesitystä.