Rock, pop, alternative ›

Nyt on perusteltu levyä n.15 kuuntelukerran jälkeen ja mielipiteen voinee tuoda julki.
 
Tämän levyn suhteen on latautunut paljon ennakkoluuloja ja ennakkotuntemuksia.
 
Bring out the Sun kappale aloittaa levyn tunnustettavan Herzenmäisesesti ja se toimii mainiona näytteenä siitä mitä on luvassa. Kun laulu vihdoin pärähtää päälle hieman ennen neljää minuuttia, karvat nousevat ensimmäisen kerran. Tämän perusteella tuntuu että veljekset ovat jatkaneet siitä mihin jäivät Approach levyllään mutta kuinkas onkaan. Tulee hiljaisuus, biisi ikään kuin vaihtuu, mutta ei vaihdu. Onkohan tämä se kuuluisa liitos josta tuottaja Jyrki Tuovinen puhui Ylex:llä. Valitettavasti lottoarvonta ei tuottanut kuin 2 oikein tällä kertaa.
 
Spanish 411 alkaa mukavan painostavasti, mutta laulu ja etenkin sen soljuvuus nousevat esiin. Laulaisikohan veljeksistä vanhin tässä päävokaaleita tiedä siitä, kun sitä ei ole muuten kauniisiin kääröihin laitettu. Kappale nousee mahtavasti etukenoon ennen neljää minuuttia ja saa alkunsa ilmeisesti Kie:n jopa ärsyttävästä, mutta niin koukattavasti riffistä. Torvet tuovat mukavaa lattaritunnelmaa biisiin, jotenkin etäisesti tulee mieleen loistelias Calexico. Yksi iso miinus biisin loppupuolessa on soundien tukkoisuus, särökitaran tullessa taustalle tuntuu että soundit olisivat aivan tukossa, ilma ei kierrä rakenteissa. Myös kappaleen sanoitukset ovat vähintäänkin arveluttavan sokeroituja:
 
Oh, my love
all I see in every woman,
all I see in every man
a conspiracy to shatter out stars-written plan
 
Freedom Fighter alkaa kovin tutusti, olisikohan Muse tai joku muu tehnyt lähes samoin. Biisin alku tukeutuu Kaakkurinniemen junnaavaan komppiin ja biisi jatkaa loppuun asti nykyindie-rockin tutulla koukuttavalla kaavalla. Kappale toimii menevänä välipalana mutta pääruoaksi siitä ei ole, jälkiruoasta puhumattakaan.
 
Somewhere in the Middle jatkaa oikeastaan avausraidan aloittamalla 70-luvun kevyt-progeen niiaavalla linjalla. Reilun minuutin kohdalla alkavan kohdan kitarasoundi on kuin suoraan David Gilmourin kädestä Pink Floydin The Wall-aikaiselta ajalta. Tässä kappaleessa Mikon ääni pääsee parhaiten esiin hiljaisessa kohdassa, jossa piano tuo herkkyyttä taustalle. Kun kappale lähtee liikkeelle, tulee heti fiilis että tämähän on Von Hertzenia parhaimmillaan. Ehdottomasti yksi levyn parhaista kappaleista, vaikka tunnelmat vaihtuvat melko jyrkästikin niin tällä kertaa toimivasti. Loppupuolen käytetyt, joskin oikein toimivat kitaraharmoniat antavat hyvän lopputunnelman kappaleelle.
 
In The End on soinut radioissa loputtomiin, eikä syyttä. Kappale on ehkä hieman tylsähkö, joskin oikein perusteltu valinta sinkkubiisiksi. Juha Kuoppalan utuiset pörinät taustalla tuovat valtavirrasta poikkeavaa tunnelmaa, muuten melko pop-kappaleen taustalle. Olisikohan tässä kappaleessa levyn säröisimmät kitarat, tiedä häntä. Ne toimivat kuitenkin hyvin ja täytyy antaa tunnustusta siitä että kaikkia kitararautoja ei ole lähdetty nykytrendin mukaisesti tuplaamaan vaan kitarasoundit on jätetty jossain kohdin perustellusti ohuiksi ja ilmaviksi, voisi sanoa 70-lukulaisiksi.
 
Seuraava kappale Faded Photographs sulautuu vaivatta In the Endin loppuun ja jatkaa sen tuomaa tunnelmaa. Tämäkin kappale tuntuu vain välietapilta ja jotenkin hieman keskeneräiseltä. Toimii levykokonaisuutena, mutta ei välttämättä yksinään. Tässäkin kappaleessa sanoituspuolelle kaipaisi vähän eksoottisempia valintoja, vai mitä pitäisi sanoa tästä:
 
The life in your faded photographs
is color on paper that wont last
 
Silver Lover kappaleessa kumarrellaan 60-luvun psykedeliapopin suuntaan. Hienolta kuulostava akustinen kitara tuo mieleen esimerkiksi Love yhtyeen. Rakkaudesta tai sen puutteesta tässäkin kappaleessa lauletaan. Loppupuolen huilusta ja kitaroinnista tulee esiin Pekka Streng-mäisiä piirteitä. Tunnelmanvaihto ja pakollinen loppunostatus pilaavat jotenkin muuten mainion ja herkän kappaleen.
 
Jos kuulisi I Came for You kappaleen yksinään niin olisi helppo arvata, että biisi sijoittuu levyn loppupuoliskolle. Kappaleessa lyyrisyys tai oikeastaan lyyrittömyys nousee uudelle tasolle. En tiedä johtuuko se mielentilastani vai siitä että en ole 16-vuotias kaunis naisenalku, mutta voin vastata Mikko Von Hertzenille Im ready now. Itse kappaleena toimii kohtuullisesti ja etenkin lopun naislaulut ovat kauniit, vaikka taka-alalla ovatkin.
 
Pitkän joskin melko mallikkaasti kantavan kokonaisuuden päättää The Willing Victim hyvin päättääkin. Hidastempoisessa ja melko korkealta laulettavassa biisissä Mikko Von Hertzenin laulu pääsee oikeuksiinsa. Tuntee että miesäänelle korkeassa skaalassa laulettaessa laulussa on enemmän herkkyyttä ja tunnetta mukana, myös taidolla tehdyt jousiorkestraatiot tuovat oman lisävärinsä soppaan. En tiedä olenko ainoa mielipiteeni kanssa, mutta tässä biisissä hengittää vahvasti ELP-bändin henki. Kun Juha Kuoppala ottaa sulosäveliä Moogistaan, niin Keith Emersonin katse kääntyy Suomeen. Lopun tunteikkaan kitarat paketoivat toimivan päätösraidan, ehdottomasti albumin parasta antia.
 
Kokonaisuutena levy on kaksijakoinen, joukossa on lähes mestariteoksia, mutta myös aidan alituksia. Pitkä kokonaisuus kantaa, mutta ajoittain kuulia saattaa tylsistyä. Tähän levyyn oli valtavat odotukset, joita se ei aivan pystynyt täyttämään. Levy ei todellakaan ole mitään kertakäyttökamaa, joten täytyy seurata mielenkiinnolla kuinka hyväksi se nouseekaan.
 
3/5