Jazz ›

Eli jos koko keikan aikana ei vedetä yhtään bluesia tai laulumuotoista standardisävelmää, niin mielestäni silloin ei ole kysymyksessä jazzkonsertti, sillä respektit eivät tällöin mene heritagelle, mikä on merikittävimpiä ominaisuuksia afrikkalaisperäisessä musiikissa, ja jazzissa.
 
tuolla kriteerillä rock-konsertiksi ei voi tunnustaa tilaisuutta, jossa ei vedetä yhtään Elvis-rokkia ...
 
- -
 
minun mielestä firmajohtajille ja muulle bisnesväelle tarjottu onkivanaputtaajalkaa rentodiibadaabaolkihattustankkumeininki on jazzin kuolema - ei se musiikki ja muusikot sinällään musiikkityylin vuoksi sinällään vaan kaikki muu mikä siinä ympärillä kiteytyy
 
minulle jazz syntyy uutta etsivästä asenteesta ja itsensä peliin pistämisestä - mistä aineksista milloinkin soppa on tehty ei vaikuta homman hyvyyteen - mukanaan vieviä kokemuksia livenä ovat antaneet niin amerikan mustat, eurooppalaiset etsiijät, vuonojen viileät kuin kotimaankin jannut...

tuolla kriteerillä rock-konsertiksi ei voi tunnustaa tilaisuutta, jossa ei vedetä yhtään Elvis-rokkia ...
 
Nyt on tyylimääritelmät aivan sekaisin: rock ja rock and roll ovat käsitteenä kaksi eri asiaa. Rock-termi viittaa pikemminkin 1960-luvun taiteellisia ambitioita käsittävään lajiin, jonka alullepanijana voidaa pitää mm. Kinksiä ja Creamia. Rock and rollin on taas Elvisiin ja Chuck Berryyn yhdistettävä 50-luvun tyyli keravalaisine perillisineen.
 
Eli edelleen jazz on jazzia, jos se on jazzia, mutta mitä tahansa jazzinstrumentaatiota ja -sointia lainaavaa musiikkia en pidä jazzina, vaikka siinä improvisoitaisiinkin.

Jazz on jazzia vasta kun sitä voi kuunnella firman kavereiden kanssa silleen niinku taustalla, juoden hienoa konjakkia, napsuttaen sormiaan ykköselle ja kolmoselle ja havahtuen välillä antamaan aplodit kun fonisti lopettaa soolon. HUOM! Soolo saa kuulostaa Coltranelta, mutta vain siltä nuorelta, sitten myöhemminhän se soitti vain ihan ihmeellistä scheissea, ei yhtään viihdyttävää.
 
Mähän en ymmärrä jatsista mitään. Kerran vääntäydyin April Jazziin kuuntelemaan omasta mielestäni mielenkiintoisia bändejä, etsiydyin yksin pöytään mistä oli hyvä näkyvyys ja kuuluvuus.
Näytti siltä että mä en osannut käyttäytyä, ei sinne oltu tultu kuuntelemaan vaan keskustelemaan ja näyttäytymään.
Huipuksi joittenkin mielestä mä näytin niin yksinäiseltä että tulivat pitämään mulle "seuraa" häiriten sen tärkeimmän bändin kuuntelua.

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Jazz on jazzia vasta kun sitä voi kuunnella firman kavereiden kanssa silleen niinku taustalla, juoden hienoa konjakkia, napsuttaen sormiaan ykköselle ja kolmoselle ja havahtuen välillä antamaan aplodit kun fonisti lopettaa soolon. HUOM! Soolo saa kuulostaa Coltranelta, mutta vain siltä nuorelta, sitten myöhemminhän se soitti vain ihan ihmeellistä scheissea, ei yhtään viihdyttävää.
 
Hyvin sanottu. Lisätään loppuillan örvellys yhdistettynä siihen, että konsertin alun bändejä (niitä kotimaisia "palkkionnostajia"), joiden musiikki on yleensä sisällön puolesta illan parasta antia, ei arvosteta. Ne soittavat yleensä kouralliselle eturivissä nököttäviä musadiggareita, eikä nousuhumalaiset yhteistyökumppanit ja niiden kumppanit noteeraa niitä millään lailla. Tämä on koettu turhan monesti esim. Imatran Bigband -festareilla.
Pessimistinä sanon, että keskiluokkainen ihminen on koulutettu juntti, joka menee monessa asiassa sieltä, missä aita on matalin. Harrasteiden pitää olla ulospäin näyttäviä. Tukka hyvin, kello näkyy, samoin Audin avaimenperä.