Pistetäänpä omakin lusikka soppaan, vaikka olenkin sitä mieltä, että lyriikka toimii paremmin kuunneltuna kuin luettuna. Tässä teksti Melankolia-orkesterin tulevalta promolta:
Minä kuulen askeleet
kun vanha lauta antaa myöten
Kuulen tutut askeleet
Minä hengitän niin hiljaa
kuin pystyn ja odotan
peiton alla suojassa kaikelta
Ja silmät aukaisen
vasta kun oven takaa
valo siirtyy huoneeseen
Minä kuulen askeleet
Ne tulee aivan sängyn viereen
ja tekee varjon seinälle
Minä suljen silmäni taas
Tiedän mitä odottaa
Minä suljen silmäni taas
Ja koko huone huutaa
kun käsi niskaa koskettaa
Minä putoan
Minä putoan niin syvälle kuin saan
enkä suostu nousemaan
Minä putoan
Minä putoan, eikä mikään milloinkaan
enää voi satuttaa
Pimeää ja hiljaista
En itke enää kivusta
Antaisit minun jäädä
Tänne viereesi yksin Tuopilla suuhun sitä joka uskaltaa, minun sydäntäni koskaan koskettaa |
Hieno, tihenevä tunnelma, mutta totta puhuen putoan lopussa kärryiltä. En pystynyt päättämään, mistä tää kertoo. Ensin luulin rakkaudeksi, sit perheväkivallaksi, mutta perheväkivaltaa ajatellen loppu on ristiriitainen. Ehkä sittenkin rakkautta: naisen kosketus sattuu niin että itkettää?
Mut hieno fiilis silti. Hyvin aistimellinen; lattoiden narinan kuulee ja muutenkin elää tunnelmassa mukana. (Kun tietäis vaan missä tunnelmassa!) Lehmä on turvallinen valinta. |
JussiMatias
soihtu55