Pistetäänpä omakin lusikka soppaan, vaikka olenkin sitä mieltä, että lyriikka toimii paremmin kuunneltuna kuin luettuna. Tässä teksti Melankolia-orkesterin tulevalta promolta: Minä kuulen askeleet kun vanha lauta antaa myöten Kuulen tutut askeleet Minä hengitän niin hiljaa kuin pystyn ja odotan peiton alla suojassa kaikelta Ja silmät aukaisen vasta kun oven takaa valo siirtyy huoneeseen Minä kuulen askeleet Ne tulee aivan sängyn viereen ja tekee varjon seinälle Minä suljen silmäni taas Tiedän mitä odottaa Minä suljen silmäni taas Ja koko huone huutaa kun käsi niskaa koskettaa Minä putoan Minä putoan niin syvälle kuin saan enkä suostu nousemaan Minä putoan Minä putoan, eikä mikään milloinkaan enää voi satuttaa Pimeää ja hiljaista En itke enää kivusta Antaisit minun jäädä Tänne viereesi yksin Tuopilla suuhun sitä joka uskaltaa, minun sydäntäni koskaan koskettaa |
Hieno, tihenevä tunnelma, mutta totta puhuen putoan lopussa kärryiltä. En pystynyt päättämään, mistä tää kertoo. Ensin luulin rakkaudeksi, sit perheväkivallaksi, mutta perheväkivaltaa ajatellen loppu on ristiriitainen. Ehkä sittenkin rakkautta: naisen kosketus sattuu niin että itkettää? Mut hieno fiilis silti. Hyvin aistimellinen; lattoiden narinan kuulee ja muutenkin elää tunnelmassa mukana. (Kun tietäis vaan missä tunnelmassa!) Lehmä on turvallinen valinta. |