Tanssimusiikki ›

Nyt kun melkein kaikki threadit menee samaan jauhamiseen, tuon oman näkemykseni vain yli 30 vuoden kokemuksella. Tämän jälkeen en palaa aiheeseen ja tämänkin saa laittaa lukkoon jos haluaa, mutta "kystä" kyllin.
Ensinnäkin tuo asenne ja työnteko josta vouhotetaan koko ajan. Väitän ja voin sanoa olevani oikeassa siinä, että kun 20 vuotta olet soittanut kapakassa 5-6 iltaa viikko 300 keikkaa vuodessa koko ajan ilman isompia lomia niin ei saatana voi vetää sitä kuuluisaa 110% joka ilta. Väsymys , vitutus, vilu, pelko, nälkä kaikki iskee päälle aivan varmasti. Helpottavin hetki illassa on se kun viimeisen valssin viimeinen tahti on päättynyt. Sen jälkeen vain odotat seuraavaa iltaa ja samaa kärsimystä. Samat biisit samassa järjestyksessä, joukkoon välillä jotain uuttakin jos kerkiää treenaamaan, mutta se ei poista sitä väsymyksen ja kyllästyneisyyden olotilaa.
Tilanne on aivan erilainen jos teet vuodessa saman määrän keikkaa kun joku tekee kuukaudessa. Silloin jaksaa vetää täysillä sen keikan. Bändikavereita ei näe vitutukseen asti ja niitä kestää katsella sen 4-6 kertaa kuukaudessa. Omituisuudet ja kaikkien omat ihmeelliset tavat eivät käy niin hermon päälle kun sitä helvetin pukupussin ripustamista mitä omituisimpiin paikkoihin tai suihkurituaaleja tai mitä muuta tahansa ei tarvitse kärsiä 200-300 kertaa vuodessa useiden vuosien ajan.
Keikkamatkoilla ei tarvitse kuunnella samoja saatanan juttuja tai kuunnella niitä samoja iänikuisia kasetteja ( siihen aikaan ) joka helvetin kerta. Joka keikan jälkeen majoittuneena kolme miestä siihen persereiän kokoiseen hotellihuoneeseen pierun hajuun. Sitten jos haluat elää hieman erilaiseen päivärytmiin kuin muut vaikka herätä aikaisemmin, miten sekin on mahdollista kun verhot on vedettynä ikkunan eteen ja bändikaverit alkavat "heräillä" siinä 5-6 aikaan iltapäivästä "kun tuli vedettyä muutamat kaljat keikan jälkeen aamuviiteen".
Tämä tilanne oli aivan arkipäivää vielä 80-luvulla kun kapakkaa tehtiin säännöllisesti. Ei ole ihme että muistot herättävät vieläkin pieniä katkeruuden rippeitä kaiken kestämisestä. Viinahommista en edes kirjoita, jokainen tietää sen puolen. Työ oli kovaa ja kuluttavaa ja mielestäni se jos mikä vaati asennetta että ylipäätään jaksoi tehdä sitä työtä. Kyllä siinä oli juhlamieli kaukana kun jossain Laajavuoressa tai muissa korpihotelleissa vedettiin 5 tuntia viihdettä. Vedä siinä sitten 110 % ja kovalla fiiliksellä niille kolmelle ruokailijalle. Tämä nyt vaan on ollut totta eräälle soittajasukupolvelle.
Juhlahetkiä olivat sitten ne kun jengiä oli monissakin paikoissa joka ilta tupa täynnä ja silloin kyllä vedettiin hyvällä meiningillä koko ilta. Monille soittajille kuten esim. minulle tuo aika oli hyvinkin kuluttavaa kuitenkin. Stressistä käteni menivät niin huonoon kuntoon että siteet käsissä soitin ja pidättelin itkua kun työstä ei nauttinut kivun ollessa koko ajan käsissä. Sairastaakaan ei voinut kun ei ollut siihen varaa. Hermot reistailivat varmaan monilla muillakin, viikkojen kuluessa kun tehtiin töitä ilman vapaapäiviä joskus kaksikin kuukautta. Välillä tuplavetoja päivä ja iltatansseja pari kolme viikkoa yhten putkeen. Ei jaksanut hymyillä, hyvä kun jaksoi viedä illan läpi jotenkin menettämättä loppujakaan hermoistaan.
15 vuotta tein tällä tahdilla koko ajan. No ei ollut ihme että hermot sitten vähän menivätkin ja olin hieman " lepäämässä" tuolla yhdessä paikassa.
Mutta nyt sitten koko asian YDIN!! Kertaakaan ainakaan minä ja uskon myös että muutkin en edes ajatellut vaihtaa ammattia ja nautin soittamisesta silloin ja nautin edelleenkin. Kovasta väsymyksestä huolimatta aina mentiin töihin ja niitä ilon hetkiä oli paljon. Joku tuli kiittämään, toinen tykkäsi bändistä kolmas sitä ja tätä. Kaikki tuntemani pitkänlinjan ammattimiehet ovat tehneet työnsä kaikesta huolimatta kunnolla ja hyvin vaikka aina ei jaksaisi hymyilläkään ja "nuoleskella". Työmoraali on ollut hyvä ja itsekunnioitus työtä kohtaan kohdillaan. Työstä on tykätty ja tehty se ammattitaidolla väsymyksestä huolimatta.
Ammatimiehen huomaa siitä että se tekee työnsä hyvin vaikka ulkokohtainen "tekofiilis" ei näkyisikään päällepäin. Silti sen työn voi tehdä hyvin ja antaumuksella. Sitäpaitsi monet ovat niin keskittyneet työhönsä etteivät huomaa ulkopuolisia asioita, he ikäänkuin kääntyvät sisäänpäin soittaessaan. Minä olen esim. tällainen soittaja, keskityn ja nautin soittamisesta ja ilmeeni saattaa olla jopa vihainen mutta olen täysin työhöni keskittynyt ja nautin työstäni.
Tämä vuodatus sen takia että melkein jokainen säie menee riitelyksi ja kuitenkaan en usko ja monien kohdalla jopa tiedän että ulkoisesta tai tässä tapauksessa kirjallisesta asusta huolimatta he tekevät työnsä kunnianhimoisesti ja nauttivat työstänsä vaikeista hetkistä huilimatta.
Vielä haluan mainita tärkeän seikan jos joku taas halusi ymmärtää väärin. En mollaa enkä aliarvioi niitä joilla tie on vasta alullaan ja kilometrejä vähemmän. Kaikilla on oma paikkansa ja arvonsa ja jokainen tekee omalla tavallaan arvokasta työtä. Totuus on vain se että kun kokemusta on paljon niin silloin on perspektiiviä kertoa asioista koska on nähnyt niin paljon. Vertaus; kyllä minulle vanhempi lääkäri tai pappi on uskottavampi kuin nuori koska tiedän että nimeenomaan elämän kokemusta on karttunut, kuitenkaan aliarvioimatta nuorempia ammatinharjoittajia. He tuovat taas uutta näkökulmaa asioihin.
Toivon että kukaan ei suuttunut ja ottanut itseensä tästä. On vain niin ikävää että kaikki tuntuu menevän riitelyksi.
 
Terv. "jon lord"