Klassinen ›

Määrittelemämme esteettiset teoriat yhteistaideteoksen ideasta perustuvat pääasiassa Wagnerin revolutionäärisiksi, kumouksellisiksi julistamiin oppeihin draaman, musiikin ja näyttämötaiteen olemuksesta ylimalkaan, kyseisen säveltäjän ja sittemmin myös musiikkiteoreetikon lausuttua 1. kertaa julki v. 1851 oopperaa koskevat periaatteensa, kylläkin se täytyy muistaa ja tietää, myös Schubertin Ossian Balladien vaikutuksesta kielien, tehostaen nimenomaan käsitettä musiikkidraama, jossa kaikki taiteet, mimiikka, runous, plastiikka, musiikki ja näyttämökuva muodostaisivat orgaanisen kokonaisuuden jokaisen detaljien määräytyessä yhdestä draamallisesta perusideasta lähtien, samoin kuin antiikin ateenalaiset yhdistivät kreikkalaisen filosofian ja taiteen Wagnerin tuomitessa silloisen oopperankaltaisen hybridisekasikiön, koska sen päämääränä oli musiikki, ja runollisen ilmaisun tarjoama tekosyy, vielä Mozartille runous oli musiikin kuuliainen tytär, säveltää kauniita aarioita, eikä puhtaasti draamallinen ilmaisu.
 
Näistä draamalisista periaatteista huolimatta, jotka eivät tietenkään koske varhaisempaa ooperataidetta, lähinnä numero-oopperoita, "Mozartin suuri tunnustaja, Kiergekaard, joka ei halunnut palvoa Mozartia vain korkeimpana oliona vaan pelkästään häntä, ja jolla ei ollut käytettävissään äänilevyjä, kuunteli Don Giovannin mieluiten lämpiössä, kun taas me, kuten Hildesheimer kirjoittaa, "joilla on äänilevyjä, saamme katsella kyllästymiseen asti hänen kuvaansa pitsikauluksineen, pujopartoineen ja pönkkähousuineen. Ja vain Mozartia tarkoitamme manatessamme Don Giovannin hahmon esiin ollen kuviteltavissa vain Mozartin musiikin kautta. Vasta Mozartin ansiosta hänestä tuli arkkityyppi, legendaarinen naistenmetsästäjän klishee. Hän ei ole milloinkaan sidottu sanaan, kuten arkkityyppi Hamlet,, Don Juan ei pohdiskele, hänen heiniään eivät ole ajatukset vaan oman olemassaolon kokeminen, johnka edellytyksenä on hänen häikäilemättömyytensä, tiedoitessaan vain oman itsensä, hyvän tai pahan olonsa älyn ollessa usein vain tahdon keskipisteenä olevien sukuelinten palveluksessa vaikuttimien välittäjänä sekä niitä aiheuttavat syyt, tiedon jäädessä subjektiiviseksi ja immanentuiksi tulematta milloinkaan objektiiviseksi. Hän ei ole milloinkaan tavoitettavissa sanan kainoin eikä hän itsekään ryhtyisi sanan käyttäjäksi. Ajattelemme häntä mielessäme pikemminkin tuo itsepintainen d-molli sekvenssi " no no no", jolla hän torjuu hänelle tarjotu pelastuksen ennen lopullista tuhoaan."
 
Ja huomatkaa nyt eräs tärkeä seikka jolla aion hildesheimerin suulla vastata itse esittämääni kysymykseen: Emme pysty näkemään edes hänen visuaalista hahmoaan, kun haluamme luoda kuvan hänestä. Ja jolla samalla osittain kumoan itse määrittelemämme teoriat yhteistaideteoksen ideasta, jotka eivät teoksen syntyajankohdankaan huomioon ottaen voineet vielä 1700-luvun draamallisesteettiset ideat ja kieli olla relevantteja ja päteviä. Oikeastaan muutamia poikkeuksia opera serian alalla, kute Haydnin Asumaton Saari joka ei sisällä yhtään puhuttua dialogia, ensimmäiset läpisävelletyt epätraditionaaliset ja epäsovinnaiset draamalliset teokset luotiin vasta 1800-luvun alkupuolella Weberin Euryanthe ja Schubertin Alfonso ja Estrella mukaan lukien, ja ehkä myös Fierrabras, jolloin varsinainen musiikidraama Wagnerin tarkoittamassa mielessä oli vielä lapsenkengissään. On myös mahdollista että Wagner koki kiusallisisesti omien säveltäjäkykyjemnsä riittämättömyyden luoda suuria ikimuistoisia aarioita ja koetti kompensoida tätä puutetta muilla avuilla joka pani hänet sitten luomaan esteettiset teoriansa ja kirjoittamaan itse omat librettonsa johon aiemmilla säveltäjillä ei ollut liiemmin, joko kirjallista jahjakkuutta, sivistystä, taloudellisia resursseja taikka joistakin muista tehokkaan ajan käytön sanelemista käytännön syistä johtuen.

Heh, sinä se jaksat.

"Mozartin suuri tunnustaja, Kiergekaard, joka ei halunnut palvoa Mozartia vain korkeimpana oliona vaan pelkästään häntä
 
Mä muistan jonkin Kansallisoopperassa katsomani Mozartin oopperan ohjelman sisältäneen Kierkegaardin kuvanneen musiikkia ainoaksi absoluuttiseksi taiteeksi (kertokaa jos meni väärin).
 
Mutta, sävellystyötähän voi tehdä yhteistyönäkin (vrt. monet rokkibändit), vaikka monet mieluiten työskentelevätkin yksin. Sikäli oopperakin voisi periaatteessa olla yhteistaideteos - sävellyksenkin osalta, itse lasken itsestäänselviksi taiteiljoiksi myös esiintyvät taiteilijat, joten luovaa ja taiteellista panosta kaikessa esitettävässä taiteessa on myös heiltäkin - eikä vain säveltäjiltä..
 
No, Mozartin oopperoita kun kuuntelee, ajattelee kyllä lähinnä kuuntelevansa Mozartia eikä ketään muuta. Tai siis mä ajattelen. Joku joka on palavan ihastunut oopperalaulajaan, kuuntelee ehkä ensisijaisesti häntä tulkitsijana.

Sikäli oopperakin voisi periaatteessa olla yhteistaideteos - sävellyksenkin osalta
 
Tuoreehkona esimerkkinä ooppera "Aika ja uni" Savonlinnan oopperajuhlilta muutama vuosi sitten. Siinähän oli kolme eri säveltäjää, joista jokainen teki "yhden kolmanneksen" musiikista oopperaan - Kalevi Aho, Olli Kortekangas ja Hermann Rechberger. Harvemmin taidemusiikin säveltäminen tiimityötä on, mutta oopperan kohdalla toki tekijöitä ylipäätään on niin paljon että ilman muuta voidaan puhua yhteistaideteoksesta. Musiikki on vain yksi osa sitä.

Tuoreehkona esimerkkinä ooppera "Aika ja uni" Savonlinnan oopperajuhlilta muutama vuosi sitten. Siinähän oli kolme eri säveltäjää, joista jokainen teki "yhden kolmanneksen" musiikista oopperaan - Kalevi Aho, Olli Kortekangas ja Hermann Rechberger. Harvemmin taidemusiikin säveltäminen tiimityötä on, mutta oopperan kohdalla toki tekijöitä ylipäätään on niin paljon että ilman muuta voidaan puhua yhteistaideteoksesta. Musiikki on vain yksi osa sitä.
 
Idea on siis sama kun toisinaan elokuvapuolella.
Esim F.Coppola, M.Scorsese ja W.Allen ohjasivat leffan New York Stories (?), jossa on kolme kaupunkitarinaa.

Nostin tämän ketjun esiin seuraavasta syystä:
 
Katselin aivan hiljattain historiaa Oscar-gaalasta Hollywoodista, jossa eräässä piti Pavarottin esiintyä ja laulaa aaria jostain oopperasta. Hän taisi sairastua aivan viime hetkellä ja estyi saapumasta tilaisuuteen. Aretha Franklin, joka oli tuota samaa aariaa esittänyt, saatiin lyhyellä varoitusajalla esittään tuo sama aaria. Televiso näytti ainakin osan tuosta esiintymisestään.
 
Minä, joka en oopperoista juurikaan pidä, saatika ymmärrä niitä, katsoin liki mykistyneenä tuon laulusuorituksen. Kertakaikkisen upea solistinen esitys ja aaria kaiken kaikkiaan!
 
E: Siirynpä nyt takaisin tuonne omieni pariin eli humpposastolle ;)

Nostin tämän ketjun esiin seuraavasta syystä:
 
Katselin aivan hiljattain historiaa Oscar-gaalasta Hollywoodista, jossa eräässä piti Pavarottin esiintyä ja laulaa aaria jostain oopperasta. Hän taisi sairastua aivan viime hetkellä ja estyi saapumasta tilaisuuteen. Aretha Franklin, joka oli tuota samaa aariaa esittänyt, saatiin lyhyellä varoitusajalla esittään tuo sama aaria. Televiso näytti ainakin osan tuosta esiintymisestään.
 
Minä, joka en oopperoista juurikaan pidä, saatika ymmärrä niitä, katsoin liki mykistyneenä tuon laulusuorituksen. Kertakaikkisen upea solistinen esitys ja aaria kaiken kaikkiaan!
 
E: Siirynpä nyt takaisin tuonne omieni pariin eli humpposastolle ;)
 
Hienoa..!
 
Olisi mielenkiintoista tietää mikä on ollut kyseinen aaria jota on voinut esittää yhtä uskottavasti nainen kuin mies.
 
E. Tai jottei nyt syytettäisi ihan sovinismista, niin miksei yhtä hyvin toisin päin. Ooppera-aariat vaan tuppaavat olemaan aika lailla sukupuoli- ja fakkisidonnaisia.

Hienoa..!
 
Olisi mielenkiintoista tietää mikä on ollut kyseinen aaria jota on voinut esittää yhtä uskottavasti nainen kuin mies.
 
Tällainen ainakin löytyi: http://www.youtube.com/watch?v=de2sTZHBp1w
 
Ei ihan klassinen äänenmuodostus mutta... jumalavita!

Hienoa..!
 
Olisi mielenkiintoista tietää mikä on ollut kyseinen aaria jota on voinut esittää yhtä uskottavasti nainen kuin mies.
 
E. Tai jottei nyt syytettäisi ihan sovinismista, niin miksei yhtä hyvin toisin päin. Ooppera-aariat vaan tuppaavat olemaan aika lailla sukupuoli- ja fakkisidonnaisia.
 
Enpä tiijä, enkä enemälti innostu edelleenkään ko. taidemusiikkimuodosta.
Upeaahan on aina isoa orkesteria kuulla ilman huutajia ja ulvojiakin, joiden joukoista jotkin ovat jopa siedettäviä.
En ole näin ollen ilkeä, vaan näkemyksieni osalta vain rehellinen - omantapainen heikinheimolainen. ;)

Tällainen ainakin löytyi: http://www.youtube.com/watch?v=de2sTZHBp1w
 
Ei ihan klassinen äänenmuodostus mutta... jumalavita!
 
No ei tosiaan :D mutta toimii silti. Just tolleen eri tyylillä se ehkä toimiikin; vaikee olis kuvitella joku klassinen sopraano laulamassa tuota yhtä uskottavasti, kun se kumminkin klassisella puolella on niin miesaaria. Toisaalta Nessun Dorma on niin suosittu aaria ylipäätään että siitä on kuultu ties minkälaisia sovituksia ja versioita. Sitä on laulanut Eric Adamskin Manowarin keikoilla :D Sikäli tämä ei hätkähdytä, vaikutuksen teki kyllä.

No ei tosiaan :D mutta toimii silti. Just tolleen eri tyylillä se ehkä toimiikin; vaikee olis kuvitella joku klassinen sopraano laulamassa tuota yhtä uskottavasti, kun se kumminkin klassisella puolella on niin miesaaria. Toisaalta Nessun Dorma on niin suosittu aaria ylipäätään että siitä on kuultu ties minkälaisia sovituksia ja versioita. Sitä on laulanut Eric Adamskin Manowarin keikoilla :D Sikäli tämä ei hätkähdytä, vaikutuksen teki kyllä.
 
Jos se sitten oli tuo niin, teki varmasti vaikutuksen. Mähän alan osin ymmärtään jotain osaa oopperaa. ;)
 
Taas takaisin humpposastolle. :)

Myös Delius jatkoi jossain määrin Wagnerin linjoilla omien teoksiinsa tältä perityn johtoaihetekniikan sekä kirjoittaen itse librettonsa ja kyeten luomaan oopperoihinsa usein hämmästyttävän draamallisen ja musiikillisen jaykuvuuden tunteen ja illuusion.

olis helpompaa tutustua wagnerin töihin, jos ois semmonen libretto, mihin ois jollain paksunnetulla merkattu valmiiks ne kohdat, joissa on jotain semmosta musiikkia, mistä voisi pitää - siis erotuksena resitatiivimaisesta tai efektimäisestä aineksesta. mulla kestää muutenkin aina niin kauan, että opin pitämään melodioista, että on aika työlästä kuunnella näitä teoksia pätkissä kymmeneen kertaan ja yrittää poimia sieltä ne kohdat, mistä voisi musiikkina pitää
 
tästä reininkullan toisesta CD:stä en ole löytänyt juuri mitään tällaista ainesta, joka ei perustuisi ensimmäisessä CD:ssä jo käytettyihin melodioihin (ja tällaistakin on vain vähän). nibelugin kirous ja erdan varoitus on uutta materiaalia, mutta ne on semmoista melodisesti karua sävellystä, samanlaista kuin marken kymmenen minuutin valitus tristanin toisesta näytöksestä.

Tohtisin olla aloittajan kanssa hiukan eri mieltä.
 
Jos ajatellaan tiettyjen frekvenssien suhdetta paralleelin säveltaiteen crescendoon, voimme huomata notaation olevan lähes samankaltainen sekä diminantti- että mastodonttipropyleenin parallaksin kanssa. Joskin Alfred C. Gasthaus totesi tutkielmassaan "Jawohl Schwarzmöbel und Kleine Ubersturmfuhrer" (Klingon Böker, 1986) että soveltamalla Bruscamentea voidaan aikaansaada puhdassointinen glissando. Joskaan tämä ei ole aivan yksiselitteistä, sillä bipolaarisen katalyytin aiheuttama kronomatopoeettinen aikavääristymä, ns. "Ulrichin dilemma", toistaa samoja parafiineja pizzicatoja, joista puhdas tai 4/5 puhdas kazzotrooppinen mezzosordiino muodostavat larghetto di Maren.
 
Illuminantin koloratuurivärikartan mukaanhan tietyt parsaali-astraalit korostavat toistensa prestissimoa, joka vastaavasti suhteessa ukkomezzon lausekkeeseen on verrannollinen kateklismuksen ja Calandopuikon versatiiliin parafetyliinietanoliin. Lisäksi tietyt fiksatiiviset parasiitit kumuloituvat asetettaessa useita fagottoja peräkkäin. Tähän liittyy läheisesti kaavio, jolla voidaan määritellä duunisoinnun suhdetta isoon terssiin. Pieneen terssiin ei taas mahdu opera buffaa, joka on määritelty luvuksi kolme. Pieni sekunti sen sijaan on kääntäen verrannollinen atribuutin ja kondensaattorin kanssa. Lisättäessä transistoriitti ja amanuenssi, saadaan kolmen watin voimasointu, joka nykykäsityksen mukaan on hyvin brutaali käsite. Taidemusiikin suuria nykysuuntauksia lienevät postmordorinen karikatyyppi, sekä asetyylisalisyyllinen rigor mortis.
 
Lopuksi voimme tarkastella eri adjektiivisteiden olomuotoa. Sekin on monisyinen käsite, sillä emme voi varmasti tietää koostuvatko adjektivistit monosykleistä, fregateista, sikfyyreistä vai flauto traversoista. Tätä on tutkittu useasti, mutta yksimielistä, ts. fotosynteettistä määritelmää ei olla vielä tehty. Siksikin koprofoniaan tarvitaan useampia librettoja, jotta voidaan kanyloida halutut eksistenssit ja polyypit samankaltaisiksi corrandofraktaaleiksi.

Tohtisin olla aloittajan kanssa hiukan eri mieltä.
 
...Siksikin koprofoniaan tarvitaan useampia librettoja, jotta voidaan kanyloida halutut eksistenssit ja polyypit samankaltaisiksi corrandofraktaaleiksi.
 
Tarkoitit varmaan:
 
Siksikin KOPROFOBIAAN tarvitaan useampia librettoja, jotta voidaan kanyloida halutut eksistenssit ja polyypit samankaltaisiksi corrandofraktaaleiksi

Lisäksi tietyt fiksatiiviset parasiitit kumuloituvat asetettaessa useita fagottoja peräkkäin.
 
On muuten mielenkiintoista huomata kuinka Weber(siis ei Webern, joka oli Schönbergin oppilas) Mozartin vaimon sukulainen, joskin erinomainen säveltäjä ja hieno mies ilman sukunsa kontaktejakin käytti tätä efektiä jo silloin 1800-luvulla kun muu maailma ihmetteli Beethovenin varsin keskinkertaisia oopperoita, oopperassaan Narcissos ja Olympoksen jumalat melko mullistavalla tavalla, valitettavasti Weberin oopperat eivät ole säännöllisessä esityksessä, vaikka ne lähentelevätkin kvaliteetiltaan hänen klarinettikonserttojaan.

Perusongelma Wagnerin musiikkidraamoissa on etteivät ne taiteellisilta kvaliteeteiltabn ole musiikillista älyä ja reseptiota ruokkivia spontaaneja luovan hengebn tuotteita puhtaasti musiikilliselta kannalta katsoen esteettis-teoreettisessa ongelmanasettelussaan intuiitiivisen ja spontaanin musiikillisdraamallisen aineksen ja ilmaisun tukahtuessa tietoiseen metodiikkaan, käsitteelliseen musiikkidramaan logiikkaan ja käsittelyyn alitajuisten luovien hengen voimien kustannuksella
 
Ei välttämättä, sillä dogmalistillisen kantatuurisävellyksen keskeisimmät partitiot omaavat jo keskiajalta periytyvän ns. flyygisen molliarpeggiopedogogin, joka tarkasti havainnoituna on lähes identtinen kakofonaattisten mollifregattien kanssa, jotka puolestaan pohjautuvat klausuuleihin, osin toki myös nootteihin, joita heimolingvistinen kansakunta on soveltanut partitiiviin jo vuosisadan alusta ottaen huomioon eksistenssit, poly- ja tradenomit sekä metrisen sekä kryptis-joonisen sävelkulkulaitoksen alalle asettamat konsistoriset kantrituutit.

jos mulle ei kolahda joku klassikko niin mua lähinnä harmittaa asia sen sijaan et rupeisin rationalisoimaan tapahtunutta musiikin teoreettisin (tai vähemmän teoreettisin) termein (mikä varmaan ei edes tavoita totuutta siitä psykologisesta/aivokemiallisesta prosessista, mistä oli kyse)

jos mulle ei kolahda joku klassikko niin mua lähinnä harmittaa asia sen sijaan et rupeisin rationalisoimaan tapahtunutta musiikin teoreettisin (tai vähemmän teoreettisin) termein (joka varmaan ei edes tavoita totuutta siitä psykologisesta/aivokemiallisesta prosessista, mistä oli kyse)
 
Hyvin sanottu! Pätee osaltani myös kaikkkiin muihin eri musiikkigenreihin klassikoista puhuttaessa eli tuonne populaarimusiikin puolellekin, jota itse edustan ja teen.
 
Takaisin taas humppavaltakuntaan. ;)