Rummut: soittaminen ›

Niin, se on vähän niinkuin jazz....Paitsi että gospelissa on aina joku määrätty pulssi ja tempo :p...Ja biisi..............
 
Eiköhän se ylisoittaminen aina liity suhteessa muihin soittamiseen, eikä siihen soitetaanko jossakin musiikissa paljon. Jossakin jazzissa on enemmän nuotteja kuin toisessa, mutta jos joku soittaa liikaa suhteessa muihin, tavallisesti toiset soittajat eivät pysty vastaamaan jonkun soittajan haasteeseen. Aaronin tapauksessa tausta ei pysty vastaamaan hänen haasteeseensa, joten hän soittaa yli. Coltranen soitto Miles in Stockholm -levyllä on taas sitä, ettei rytmisektio (Kelly-Charmbers-Cobb) pysy Tranen ajatusten tasolla, vaikka he olisivatkin osatessaan voineet. Muttei pudonnut. Eli väitän ettei jazzissa voi soittaa yli, koska se on osa sen estetiikkaa ja improvisoidun musiikin rajoissa, sikäli mikäli siitä on löydettävissä tiettyjä piirteitä, mitkä mahdollistavat sen luokittelun jazziksi.
 
Jazzin pulssittomuus ja tempottomuus on kuulijan kompetenssin puutteesta johtuva ongelma, jos puhutaan klassisesta jazzista, mainstreamista tai modernista mainstreamista, eli jazzista. Free jazz on toinen juttu, koska se ei nimestä huolimatta joskus ole jazzia nähnytkään. Ja jazzissahan nimen omaan soitetaan biisejä, eikä jotakin molliysiuzvaa ja melismakäkätystä. Jos sävelmää tai harmoniaa ei kuule jazzista, ei tällöin kannattaisi kirjoittaa mitä sattuu. Oli jazz tonaalista tai modaalista, niin aina siellä on harmonista liikettä tehty riittävästi, toisin kuin nyky R&B:ssa tai jossakin fucking gospelissa, joka ei sitä yleensä ole nähnytkään. Näpsäkkä markkinoitikikka saada kaikki ylisoittavat R&B-rumpalit erottumaan massasta nimeämällä ne modernin raikkaan nuorekkaasti "Gospel-rumpaleiksi".
 
On muuten sairaan hyvä kuulosia nuo kolmeen jaetut 16-osafillit.....No olishan se aika tylsää tulla rumpalia katsomaan johonkin näytökseen jos se takois kymmenen minuuttia perusbiittiä, vaikka kuinka svengaavaa.
 
"Raikkaisiin filleihin" tarkertuminen on rumpaleiden päänvaiva, aivan kuten 16-tiluihin "Guitar Heroes" -konsertissa. Köpöt musiikilliset ideat piilotetaan sorminäppärään sivulauseeseen ja substanssi puuttuu. Pelkkää tarkkaa tilutusta, josta vuonna 2012 ei muisteta mitään muuta kuin se, että hävettää tunnustaa diganneensa sitä joskus. Joskus perussetti puree paremmin kuin tuhat tilua. Täytyy tunnustaa että Burdie-linkki, jonka sisältöä onnistuin myös dumaamaan, on musiilliselta substanssilta aivan eri luokkaa. Ja Gadd: hänen jokainen tilunsa perustellaan johdonmukaisella, arkkitehtuurisella kaarella, jolloin hän on ansainnut vetää vaikka sen ratamacue-käännöksensä.
 
Paitsi että noilla mustilla kavereilla usein on vähän parempi taimi kuin monella muulla....Ja se timehän riippuu suoraan ihonväristä ;)....Steve Gadd mm. joka on tuon laid back kompin kuningas.
 
Itse asiassa monien mustien rumpaleiden kelpo taimi johtuu nimen omaan mustasta ihonväristä, koska usein heillä on mustaihoiset biologiset vanhemmat, joiden kulttuurissa on tapana laajemmalla otteella laulaa mustan perinteen mukaisella intonaatiolla ja saundi-ihanteella. Mun vanhemmat ovat ugrilaista alkuperää, ja meillä ei pulssi ollut siionin virsissä se ydinasia, mutta toisaalta siionin virsissä oli taukoja, mitä "Guitar Heroes" -konsertissa ei ollut. Muun muassa siksi siionin virret kolahtavat 1000 kertaa syvemmälle kuin Derek Roddy.
 
Ja Steve Gadd ei ole laid back -kompin kuningas, vaan yksi kaikkien aikojen settirumpaleita millä tahansa mittarilla mitattuna. Hän soittaa johdonmukaisesti itsensä kanssa, eli pysyy itse läjässä, sekä myös ympäröivään musiikkiin hän löytää sellaisia ratkaisuja, minkä takia hän on ollut studiossa kannujensa takana enemmän kuin kaikki rumpupalstalaiset yhteensä. Hänen time feelinsä on neutraali, muttä häneltä löytyy sellaista mikrorytmiikan ja fraseerauksen tajua, miksi hänen tunnistaa vaikka minun rummuilla ensimmäisestä tahdista.