Bänditoiminta ›

Biisien aloitukset ja lopetukset on aika saatanan tärkeitä. Siksi olen niiden suhteen hieman kontrollifriikki. Aivan sama mitä siellä biisin keskellä tapahtuu. On aika älytöntä, että juuri lopetuksista usein luistetaan, vedetään vasurilla, yms. Jos vuodattaa sielustaan sen kolme ja puoli minuuttia, oli se sitten coveri tai oma kappale, niin sallisin hieman syventymistä lopetuksen olemukseen.
 
Minua ärsyttää jos joku tuo treeneihin biisin, joka alunperin loppuu feidaukseen. OK, tilanne on vielä pelastettavissa, mutta: Sitten kun kysyy, että miten olet ajatellut että kappale loppuu, saa vastaukseksi yleensä jonkun näistä, joista IMHO kaikki ovat vääriä vastauksia (yksi tosin varauksella).
 
1) Emmätiiä
2) Katotaan sitten keikalla
3) Semmoinen pikku hidastus ja sitten viimeiseen sointuun seis.
 
Eli tuo kolmas joskus passaa. Usein se "toimii", mutta liian monta semmoista on vastaan kävellyt enemmänkin paremman lopetuksen puutteessa, kuin tietoisena valintana. (ekstrabonuksena live-fadeoutit, joita harrastamien genrejeni puitteissa olen myös joskus päässyt toteuttamaan! Vitsi kuitenkin vanhenee hyvin äkkiä)
Tämä pystymetsän muusikon perusrasite ei kuole ikinä, eikä sen tarvitsekaan. Mutta sille on vaihtoehtoja, akselilla "niskalaukaus kierron eka sointuun", loppuvampit (Santana-kierto, kertsin/intron sointukierto, you name it), maailmoja syleilevät loppukadenssit a lá Joonas Hytönen Show, ja kaikki siltä väliltä. Coverbändit saavat minun silmissäni papukaijamerkin, jos heidän repertuaarissa on fadeout-biisissä (tai muuten alkuperäisen lopetuksen tilalla) lopetuksena joko alkuperäisorkesterin livetilanteessa harrastama lopetus, tai coverorkesterin itse säveltämä, kuitenkin kappaleen alkuperäistyylin ja -tunnelman säilyttämä lopuke. Silloin näkyy sekä orkesterin kädenjälki (taito tehdä oma lopetus: joku rytmi, joku melodia/riffi/yms. aihe, joku harmonia), että tyylitaju (olisiko alkuperäisorkesteri tehnyt tällaista lopetusta? miksi/miksi ei? jos ei, niin sopiiko tämä lopetus silti?). Mikäli kappaleen alkuperäinen henki halutaan covertilanteessa tuoda ilmi ja pitää sellaisenaan loppuun asti. Saahan sitä shokeeratakin, välillä tuulettuu.
 
Tärkeintä se että siihen vitun lopetukseen on kiinnitetty huomiota, eikä sitä ainaista "jotenki vaan.... nyt! meni jo.. vittu. Eiku nyt. Mikä sointu". Itsellä muistuu esimerkkinä mieleen yks Lars Janssonin biisi, joka meni C-mollista. Lopetuksessa kappale jää ensin G-seiskasoinnulle (tai sus, tai jotain kuitenkin sinänsä erittäin sopivaa), ja yhtäkkiä tipahtaa - Fis-molliykstoistaselle. Ja toimii kuin tauti. Korneista kornein Picardin terssikin saattaa just oikealla hetkellä toimia (eli mollibiisin lopetussointuna eka asteen duuri), sekin vitsi tosin vanhenee äkkiä.
 
Esimerkkeinä äkkipikatilanteissa perusvarmoista ratkaisuista ovat mm. "riffin viimeiseen ääneen lopettaminen", lyhyet kitara/rumpu/vapaavalintainen soitin-breikit, joista johonkin sovittuun iskuun ja sovittuun sointuun lopettamiset, joko timessä tai pienellä niiauksella, tai rytmi-uniksella tyyliin däpädäy. Tai ihan vaan "näytöstä poikki". Seuraavaksi räntäänkin näyttämisestä, kts. alla.
 
Yleensä käskynjaosta livetilanteissa: Ne soittajat, joilla on sen verran johtaja-ainesta ja riffintajua, että alkavat loppupaikan tullen soittamaan jotain raflaavaa riffiä (johon vielä tilannetajuiset soittajat toiminnallaan yhtyvät joko sitä myötäillen, mukaillen, tai tarpeen mukaan unisonoillen tai jopa stemmaillen), kooten näin bändin kasaan, ja katsovat rumpalia merkiksi että voitaisiin pikkuhiljaa lopetella, antaen rumpalille joko viimeisen päätäntävallan kappaleen lopetushetken valinnasta tai näyttävät älyttömän selkeän merkin, että "nyt se loppuu", ansaitsevat varauksetonta kunnianosoitusta minulta. pitkä lause lol.
 
Olen sangen ranttu näissä merkinannoissa, mitä tuli sooloista poistumisiin, sointukierroista johonkin päin menemisiin, yms. Vaikkakin "soitollaan voisi ilmaista soolon loppumista, tai tarvetta mennä johonkin päin" (palikkaesim. soinnun ylärakenteen kasvattaminen: vahva ja "kenottava dominantti" haluaa johonkin päin, eikö näin meille opeteta =) ), niin en luota ihmisten kollektiiviseen tajuntaan siinä, että jos soittaja olettaa soittavansa jotain erittäin "lopettavan" kuuloista, niin muut jäsenet siitä tajuaisivat. Sen sijaan pään kääntäminen, soittimen pieni heilauttaminen, tai huulien liikuttaminen sanoilla "yy..... kaaaa.... yy, kaa, koo" vievät viestin perille huomattavasti varmemmin. Ja tottakai ennalta sovitut lopetusfraasit, tyyliin "kun kuulet tämän juoksutuksen, on aika vaihtaa osaa". Musiikin semanttisista rakenteista (mikä on "lopetus" musiikin kielellä, en siis tarkoita sovittuja kulttuurin sisäisiä tyylikeinoja kuten affektioppi, leitmotif, blues-lopetukset, jne) en ala väittelemään, se on musiikkitieteilijöiden hommaa :)
 
On aina huomionarvoista se, että mihin sointuun lopetetaan. Onko se kertosäkeen kierron ensimmäinen sointu? Viimeinen sointu? Intron eka sointu? Säkeistön eka sointu? Säkeistön sävellajin eka asteen sointu? Esimerkkinä Sami Saaren Ainutkertainen: säkeistö menee x-mollista, kertosäe x+jotain-duurista. Livenä perusratkaisu olisi jättää kertsin viimeiseen sointuun homma seis, mutta älyttömän tehokasta on viedä lopetus vielä säkeistön eka sointuun asti. Makuasioita ja tilannekohtaisia juttuja nämä. Jos viimeinen sointu tuleekin "puun takaa", niin vaikutelma voi olla sangen jännä. Taas se shokeeraus-homma. Länsimainen populaarikorva on ehdollistunut tiettyihin rakenteisiin, niitä rakenteita kannattaa välillä ravistella. Joko tyylin sisällä tai siitä kunnolla ohi.
 
Kuten aluksi sanoin, lopetukset on vitun tärkeitä ja niihin kannattaa panostaa. Pitäkää korvat auki ja kerätkää erilaisia keinovaroja kappaleiden lopetuksiin. Ja yleensäkin pitäkää bändin sisäiset välit sen verran hyvinä että merkinanto orkesterin sisällä on mahdollista. Ettei tule Sting vs Copeland - symbaalienasettelu-hommia ja muuta perseilyä, johtuen joko välinpitämättömyydestä tai ------ taitojen puutteesta.