Bänditoiminta ›

Biisit loppuvat seinään.

Biisit loppuu miten loppuu. Se selviää siinä tilanteessa miten ne loppuu. Jaksa suunnitella niitä sen pidemmälle.

kitaran paskantamisesta
 
kukas houdini tuon meinasi tehdä? mahtaa olla näky..

Buuaukseen.

Buuaukseen.
 
Näin!
 
Kyllä tollanen opeteltu biisien lopetus(tai muu sovittu koreografia) on rock/punk/hevi-musassa perseestä, hypyillä tai ilman. Siis tottakai bändi voi soitannollisesti sopia lopetuksista(seinään, pitkitys jne.), mutta eiköhän noi koreografiat kuulu Antti Tuisku-skeneen?

Biisien aloitukset ja lopetukset on aika saatanan tärkeitä. Siksi olen niiden suhteen hieman kontrollifriikki. Aivan sama mitä siellä biisin keskellä tapahtuu. On aika älytöntä, että juuri lopetuksista usein luistetaan, vedetään vasurilla, yms. Jos vuodattaa sielustaan sen kolme ja puoli minuuttia, oli se sitten coveri tai oma kappale, niin sallisin hieman syventymistä lopetuksen olemukseen.
 
Minua ärsyttää jos joku tuo treeneihin biisin, joka alunperin loppuu feidaukseen. OK, tilanne on vielä pelastettavissa, mutta: Sitten kun kysyy, että miten olet ajatellut että kappale loppuu, saa vastaukseksi yleensä jonkun näistä, joista IMHO kaikki ovat vääriä vastauksia (yksi tosin varauksella).
 
1) Emmätiiä
2) Katotaan sitten keikalla
3) Semmoinen pikku hidastus ja sitten viimeiseen sointuun seis.
 
Eli tuo kolmas joskus passaa. Usein se "toimii", mutta liian monta semmoista on vastaan kävellyt enemmänkin paremman lopetuksen puutteessa, kuin tietoisena valintana. (ekstrabonuksena live-fadeoutit, joita harrastamien genrejeni puitteissa olen myös joskus päässyt toteuttamaan! Vitsi kuitenkin vanhenee hyvin äkkiä)
Tämä pystymetsän muusikon perusrasite ei kuole ikinä, eikä sen tarvitsekaan. Mutta sille on vaihtoehtoja, akselilla "niskalaukaus kierron eka sointuun", loppuvampit (Santana-kierto, kertsin/intron sointukierto, you name it), maailmoja syleilevät loppukadenssit a lá Joonas Hytönen Show, ja kaikki siltä väliltä. Coverbändit saavat minun silmissäni papukaijamerkin, jos heidän repertuaarissa on fadeout-biisissä (tai muuten alkuperäisen lopetuksen tilalla) lopetuksena joko alkuperäisorkesterin livetilanteessa harrastama lopetus, tai coverorkesterin itse säveltämä, kuitenkin kappaleen alkuperäistyylin ja -tunnelman säilyttämä lopuke. Silloin näkyy sekä orkesterin kädenjälki (taito tehdä oma lopetus: joku rytmi, joku melodia/riffi/yms. aihe, joku harmonia), että tyylitaju (olisiko alkuperäisorkesteri tehnyt tällaista lopetusta? miksi/miksi ei? jos ei, niin sopiiko tämä lopetus silti?). Mikäli kappaleen alkuperäinen henki halutaan covertilanteessa tuoda ilmi ja pitää sellaisenaan loppuun asti. Saahan sitä shokeeratakin, välillä tuulettuu.
 
Tärkeintä se että siihen vitun lopetukseen on kiinnitetty huomiota, eikä sitä ainaista "jotenki vaan.... nyt! meni jo.. vittu. Eiku nyt. Mikä sointu". Itsellä muistuu esimerkkinä mieleen yks Lars Janssonin biisi, joka meni C-mollista. Lopetuksessa kappale jää ensin G-seiskasoinnulle (tai sus, tai jotain kuitenkin sinänsä erittäin sopivaa), ja yhtäkkiä tipahtaa - Fis-molliykstoistaselle. Ja toimii kuin tauti. Korneista kornein Picardin terssikin saattaa just oikealla hetkellä toimia (eli mollibiisin lopetussointuna eka asteen duuri), sekin vitsi tosin vanhenee äkkiä.
 
Esimerkkeinä äkkipikatilanteissa perusvarmoista ratkaisuista ovat mm. "riffin viimeiseen ääneen lopettaminen", lyhyet kitara/rumpu/vapaavalintainen soitin-breikit, joista johonkin sovittuun iskuun ja sovittuun sointuun lopettamiset, joko timessä tai pienellä niiauksella, tai rytmi-uniksella tyyliin däpädäy. Tai ihan vaan "näytöstä poikki". Seuraavaksi räntäänkin näyttämisestä, kts. alla.
 
Yleensä käskynjaosta livetilanteissa: Ne soittajat, joilla on sen verran johtaja-ainesta ja riffintajua, että alkavat loppupaikan tullen soittamaan jotain raflaavaa riffiä (johon vielä tilannetajuiset soittajat toiminnallaan yhtyvät joko sitä myötäillen, mukaillen, tai tarpeen mukaan unisonoillen tai jopa stemmaillen), kooten näin bändin kasaan, ja katsovat rumpalia merkiksi että voitaisiin pikkuhiljaa lopetella, antaen rumpalille joko viimeisen päätäntävallan kappaleen lopetushetken valinnasta tai näyttävät älyttömän selkeän merkin, että "nyt se loppuu", ansaitsevat varauksetonta kunnianosoitusta minulta. pitkä lause lol.
 
Olen sangen ranttu näissä merkinannoissa, mitä tuli sooloista poistumisiin, sointukierroista johonkin päin menemisiin, yms. Vaikkakin "soitollaan voisi ilmaista soolon loppumista, tai tarvetta mennä johonkin päin" (palikkaesim. soinnun ylärakenteen kasvattaminen: vahva ja "kenottava dominantti" haluaa johonkin päin, eikö näin meille opeteta =) ), niin en luota ihmisten kollektiiviseen tajuntaan siinä, että jos soittaja olettaa soittavansa jotain erittäin "lopettavan" kuuloista, niin muut jäsenet siitä tajuaisivat. Sen sijaan pään kääntäminen, soittimen pieni heilauttaminen, tai huulien liikuttaminen sanoilla "yy..... kaaaa.... yy, kaa, koo" vievät viestin perille huomattavasti varmemmin. Ja tottakai ennalta sovitut lopetusfraasit, tyyliin "kun kuulet tämän juoksutuksen, on aika vaihtaa osaa". Musiikin semanttisista rakenteista (mikä on "lopetus" musiikin kielellä, en siis tarkoita sovittuja kulttuurin sisäisiä tyylikeinoja kuten affektioppi, leitmotif, blues-lopetukset, jne) en ala väittelemään, se on musiikkitieteilijöiden hommaa :)
 
On aina huomionarvoista se, että mihin sointuun lopetetaan. Onko se kertosäkeen kierron ensimmäinen sointu? Viimeinen sointu? Intron eka sointu? Säkeistön eka sointu? Säkeistön sävellajin eka asteen sointu? Esimerkkinä Sami Saaren Ainutkertainen: säkeistö menee x-mollista, kertosäe x+jotain-duurista. Livenä perusratkaisu olisi jättää kertsin viimeiseen sointuun homma seis, mutta älyttömän tehokasta on viedä lopetus vielä säkeistön eka sointuun asti. Makuasioita ja tilannekohtaisia juttuja nämä. Jos viimeinen sointu tuleekin "puun takaa", niin vaikutelma voi olla sangen jännä. Taas se shokeeraus-homma. Länsimainen populaarikorva on ehdollistunut tiettyihin rakenteisiin, niitä rakenteita kannattaa välillä ravistella. Joko tyylin sisällä tai siitä kunnolla ohi.
 
Kuten aluksi sanoin, lopetukset on vitun tärkeitä ja niihin kannattaa panostaa. Pitäkää korvat auki ja kerätkää erilaisia keinovaroja kappaleiden lopetuksiin. Ja yleensäkin pitäkää bändin sisäiset välit sen verran hyvinä että merkinanto orkesterin sisällä on mahdollista. Ettei tule Sting vs Copeland - symbaalienasettelu-hommia ja muuta perseilyä, johtuen joko välinpitämättömyydestä tai ------ taitojen puutteesta.

Musiikki on kuin rakastelua. Parhaimmillaan jos se päättyy orgasmiin eikä turhautumiseen.
eh?

Oli muuten Epämuusikko helvetin hieno kirjoitus! Kiitos.

Musiikki on kuin rakastelua. Parhaimmillaan jos se päättyy orgasmiin eikä turhautumiseen.
eh?
 
Tämä on muuten totuus. Molempia asioita koetaan molemmissa akteissa.
 
Tässä ei nyt puhuta mistään instrumentaali-jameista vaan hypyistä, voimasoinnuista, lautaspläjäyksistä, kitaran paskantamisesta yms. Miten itse lopetat biisin livenä? Itse hyppään niin, että kummatkin jalat ovat erillään toisistaan ilmassa, jonka yhteydessä viimeinen sointu tai nostan basson ilmaan ja soitan viimeisen soinnu alakautta.
 
Jok'ikisen biisin? Hoho, tylsää.

Oli muuten Epämuusikko helvetin hieno kirjoitus! Kiitos.
 
Kiitos.
 
Lopetuksia arvostat.
 
Kaikki ovat onnellisia kun kappale päättyy :)

Epämuusikko, arvostanet kappaleiden lopetusta mutta entäs tekstin?
(odottaa että kaikki älyävät)
Antaa olla sitten....
 
Omalta kannalta taas:
Soitellaan niin pitkään että huomaa rumpukapuloiden lentävän olan yli ja se oli sitten siinä, kesot, vitut ja pois.

EDIT: ...olikin jo mainittu...

Epämuusikolle lähti plussat täältäkin.
 
Ihan musatyylistä riippumatta on jokseenkin parempi, että biisit on sävelletty ja sovitettu alusta loppuun, ennenkuin niitä esitetään.
Aloituksen ja lopetuksen säveltäminen siinä paikan päällä yleensä ei kuulosta hyvältä. Ei myöskään biisien sanoittaminen kesken menossa olevan säkeistön.
 
Jos bändillä on treenikämppä, niin biisien treenaamista ei tarvitse jättää keikalle?

Ihan musatyylistä riippumatta on jokseenkin parempi, että biisit on sävelletty ja sovitettu alusta loppuun, ennenkuin niitä esitetään.
 
Mitä meinaat tällä? Musta tuo "musatyylistä riippumatta" ei ihan natsaa, viimeistään siinä vaiheessa kun otetaan puheeksi jazz, joka on hyvin pitkälti improvisaatioon perustuvaa. Monet sanovat jopa, että nimenomaan improvisaatio tekee jazzista sitä mitä se on, ja itsekin olen vähän sillä linjalla.
 
Myönnettäköön, että jos puhutaan perinteisemmästä kamasta, niin onhan siellä paljon läpisävellettyäkin tavaraa. Esimerkiksi Miles Davisin So What, Freddie Freeloader ja All Blues ovat improvisoituja sooloja lukuunottamatta hyvinkin läpi sävellettyä kamaa, mutta näin ei välttämättä tarvitse olla. Yhtä kaikki, kun ammattimuusikot "improvisoivat" samaa biisiä uudestaan ja uudestaan, niin usein jonkinlainen sovituskin siihen syntyy, mutta en mä silti allekirjoittaisi tuota läpisäveltämistä ja -sovittamista.
 
Toki pop/rock-musa on aivan toinen juttu.

Mitä meinaat tällä? Musta tuo "musatyylistä riippumatta" ei ihan natsaa, viimeistään siinä vaiheessa kun otetaan puheeksi jazz, joka on hyvin pitkälti improvisaatioon perustuvaa. Monet sanovat jopa, että nimenomaan improvisaatio tekee jazzista sitä mitä se on, ja itsekin olen vähän sillä linjalla.
 
Onhan noita poikeuksia epäilemättä. Nuo jazz-taiturit nyt välttämättä eivät ole poikkeuksesta paras mahdollinen esimerkki. Ovat sen tason soittajia, että meikäläisestä ei taatusti ole neuvojaksi kuinka biisit pitää aloittaa ja lopettaa.
 
Toinen poikkeus on vaikka tuo punk, joka vissiinkin syntyi sen idean pohjalta, että musaa voi tehdä ja esittää soitto/laulutaidosta riippumatta.
 
Kaipa noita poikkeuksia on pilvin pimein, jos niitä etsimään lähtee, mutta jos nyt sitten korjaan lausettani hieman ja sanon, että yleisesti ottaen, musatyylistä riippumatta on parempi, että aloitukset, lopetukset ja sovitukset on mietitty ja treenattu ennenkuin kiivetään lavalle.

Onhan noita poikeuksia epäilemättä. Nuo jazz-taiturit nyt välttämättä eivät ole poikkeuksesta paras mahdollinen esimerkki. Ovat sen tason soittajia, että meikäläisestä ei taatusti ole neuvojaksi kuinka biisit pitää aloittaa ja lopettaa.
 
Joskus näitä spontaaneja lopetuksia syntyy kuin liukuhihnalta ja kuulostavat hyvältä. Se on hieno homma. Aina vaan ei käy niin. Siksi tuosta merkinannosta vaahtosin, että jos jätetään joku kohta auki, tyyliin keikalle ratkaistavaksi, niin silloin täytyy bändistä löytyä "käskeviä" soittajia.
 
yleisesti ottaen, musatyylistä riippumatta on parempi, että aloitukset, lopetukset ja sovitukset on mietitty ja treenattu ennenkuin kiivetään lavalle.Itsellekin tulee siitä, jos ei muuta, niin ainakin huomattavasti rauhallisempi olo.
 
mutta näin ei välttämättä tarvitse olla. juurikin näin. kts. edell.

Biisien aloitukset ja lopetukset on aika saatanan tärkeitä. Siksi olen niiden suhteen hieman kontrollifriikki. Aivan sama mitä siellä biisin keskellä tapahtuu. On aika älytöntä, että juuri lopetuksista usein luistetaan, vedetään vasurilla, yms. Jos vuodattaa sielustaan sen kolme ja puoli minuuttia, oli se sitten coveri tai oma kappale, niin sallisin hieman syventymistä lopetuksen olemukseen.
 
Heh, eiköhän se biisin pääasia kuitenkin lie kitarasoolo. Ihan sama mitä siinä ympärillä tapahtuu.
 
Biisin lopetuksen voi hoitaa vaikka niin, että lopettaa ensin itte ja kattelee, huomaako muut kumppanit. Harvemminhan ne huomaa oikeasti. Kuka nyt toisiaan viitti kyttäillä koko ajan. Voi lopetella hissuksiin instrumentti kerrallaan, tai soittaa soolon jos siltä tuntuu. Rumpusooloon on ihan hyvä lopettaa, kun silloinhan se tempo karkailee ennustamattomasti. Silleen rennosti vaan, voi soittaa vaikka piu piu ja lähteä sitten kakkalle.

Hyvä nyrkkisääntö on lopetukseen: Kuvitelkaa miten biisi jatkuisi siitä, mihin nyt lopetatte, ja soittakaa sen osan ensimmäinen sävel/sointu ja lopettakaa siihen. Jos loogista on, että mentäisiin säkeistöön, niin sieltä se eka sävel ja näin poispäin. Siitä on sitten helppo rakentaa lopetuksia. Seinäänpysähtyvät lopetukset voivat toimia, kunhan ei käytä liikaa, kuin myös ac/dc-tyylinen loppuherkuttelu tremolopikkauksineen ja lautastenkohisteluineen tai vaikkapa jonkinlainen hidastus. Ja aina toimii biisin loppuun iskeä lyhyt isku kaikilla samaan aikaan. Yleensä ne lopetukset kyllä kirjoittaa itse itsensä, riippuen vähän siitäkin millainen viimeiseän soitettava osa on. Silti, ne kannattaa aina harjoitella etukäteen.

Epämuusikko, loistava postaus! Sait lussan. Itsellä ei mitään lisättävää, viisaammat jatkakoon.