Rummut: soittaminen ›

Täällä yksi friidu jolla käpälä ylhäällä, olen rumpali!
 
Aivan skidinä olin jo jotenkin jollain tasolla vain kiinnostunut lyömäsoittimista, hogasin melko nopeata tahtia, ettei kitara ole nakkisormilleni työstetty soitin, voi veljet, miksi helvetissä meikäläisellä olikin sitten sellainen tuuri, että soittimeksi mulle kiikutettiin sähköskeba (joka vieläkin rullaa taustalla treenikämpällä, mokomakin hylkiö) ja sähköistä kitaraa ennen oli faija jo mulle akustisen hankkinut, enhän mä niistä vähät välittänyt.
 
Mulle on jäänyt sellainen flashback todella hatarasti kalloon, olen noin 9 vuotta vanha, luiseva kakara ja istun aivan helvetin näyttävien kannujen takana, en tao peruskomppia, en tao oikeastaan mitään, kunhan vain ihmettelen, se fiilis oli hykerryttävän nautinnollinen, mutta koska osasin olla ujoa laatua mutsin miesystävien kaiffareilla, en vain yksinkertaisesti uskaltanut tehdä mitään rummuilla, vaikka selkeästi mut' vallitsi omituinen fiilis, jossa kyseiset kannut huutavat mulle sekopäisesti "soita mua, äläkä siinä hannaroi!".
 
Voi veljet sitä riemua ja rattoa kun pääsinkin sitten lopulta soittamaan demonilaama, mielipuolisia rumpuja, se oli sellaista aitoa pikkutyttömäistä iloa, en mä muista mitä mä taoin, mitään rytmikästä en ainakaan...
 
Joka tapauksessa, rullataan ala-aste ajat ohi, skidi käynyt laulaa luikauttamassa jo muutamat laulut aina koulun esityksissä (mun mielestä se oli naurettavaa touhua laulaa yksin "olen rantapallo" lurituksia, kaipasin jo varhain sellaista vilskettä sekä menoa, svengiä että pogoa!) ja päädytään ylä-asteelle, yhdeksännellä luokalla mä valitsen ylä-asteellani toisen musiikinkurssin (seitsemännellä luokalla olin valinnut kitarakurssin, joka oli täyttä persnaamaista touhua, ei mua kitara kiinnostanut!) ja oli mahdollisuus alkaa koulun jälkeen takomaan pienessä porukassa mukamas omaa musiikkia, musiikista ei mitään tullut, mutta sain handlattua itselleni rumpalin tehtävän.
 
Meitä oli kolme; mä sekä kaksi kundia, en osannut mitään, mulla ei ollut mitään kontaktia rumpuihin oikeastaan tuota ennen kun niitä päätin alkaa takomaan, toinen kundi (tämän hetkinen poikaystävänikin, tralala) onnistui katkaisemaan bassosta kielen kun taas kolmas oli saatanallisen jäykkää settiä soittava pääntakoja, no eihän siitä nyt mitään tullut, ei se musiikki vaan se lapsenomainen piiri siinä, "hei me olemme lapsia, instrumentit ovat meidän leluja!".
 
Opin törkeän nopeasti sekä hyvin peruskompin, siitä sitten ryhdyin kehittelemään kaikenlaista omaa, lopulta kun soittovuorot päättyivät kokonaan, mulla oli valtava kaiho siitä, että olen köyhä, että mä en saa rumpuja, etten mä koskaan tulisi soittamaan enää rumpuja.
 
Paskanmarjat, äidin rakkaus! Työtön (pitkäaikainen) yh-äiti taikoo skidillensä tasan 600 eugenia, sanoo "osta rummut", mä ostan. Peltineen kaikkineen löysin Pearlin Targetit, pellit hyvässä kunnossa lukuunottamatta haikkaa (hankinnassa uudet), mä olen silkkaa iloa löytäessäni halvat rummut peltineen, ne roudataan pieneen, kotoisaan reenikämppään ja soitannat sitten alkoivat. Mä en ole materiatyyppiä, voin kuittaa kuin myös väittää, että setti potkii ja hyvin.
 
Tietynlaisia "haluan tämän sekä tuota kuin myös vielä tätä" - turhamaisuutta on alkanut mussa tuon kyseisen setin kohdallani löytymään; kun kehitystä alkaa seurata sekä huomata, tajuaa, miten haluaa laajentaa omia kannujansa, vaihtaa basaria suurempaan sekä sitä rataa, mutta koska olen imbesilli ameeba, mä olen oppinut funtsimaan, ettei liian materian perään tarvitse olla, kyllä ne neekerit komppaavat aika helvetillisen hyvin aivan vain maalipurkeillakin, mä olen iloinen siitä, että alta löytyy jonkunlainen setti, vaikka eräs ilta kattiloitakin tuossa innostuin hakkaamaan tässä kotosalla.
 
Voisin myös kuitata, etten tiedä rummuista mitään, tiedän vain sen, että fiilis hyvä kymmenen kun niitä innostuu soittamaan ja ettei materia ole se tärkein siinä, nimenomaan se olo, mikä soittamisesta lähtee.
 
Kehittyä haluan, ehdottomasti, oppia kaikenlaista uutta ja ottaa haasteita rohkeasti vastaan, mä en muiden kundien asenteita saatika persläpiä puhuvien kakaroiden keskusteluja halua rumpujen suhteen noteerata, tärkeintä on se, että tiedän, miltä musta itsestäni tuntuu ja mitä osaan sekä mitä en osaa, mihin haluan kehittyä, minkälaisen soittotyylin alan pikku hiljaa omaksua sekä muuta peruspoikkipaskan jauhantaa.
 
En osaa lainkaan sanoa, kohdistuuko naisrumpaleihin "sä et osaa tätä hommaa" - asenteita, mä olen mennä paukutellut sairaan nastassa, yli 30 miesten (ihanteeni näistä on varsinkin rumpujen omistaja, älyttömän hyvää settiä soittava herra A) seurassa sekä musisoinnin alaisena, mä luiseva likka 16 vuotias, ja mitä mulle on tultu kertomaan "sä olet yllättävän hyvä soittamaan" - stoorinpoikasta, en suhtaudu siihen asenteella "tuo taisi olla velvollisuudentuntoisena jaariteltu sepustus", ei! Kyse on nimenomaan siitä, että mä uskallan luottaa itseeni sekä taitoihin mitä mulla on, vaikka härre guud, eihän mulla kaikenlaista taitoa löydy, mä vielä tästä kehityn sekä joudun tekemään perkeleesti töitä, että voisin brassata (brassaus ei kyllä tule mieleeni, se maistuisi aivan mutakakulta!) sillä, miten hyvä mä rumpalina olisin.
 
Ei koskaan saisi sanoa itsellensä "voi veljet mä olen hyvä, niin hyvä, ettei mun tarvitse tehdä siihen eteen enää mitään", mun mielestä on todella siistiä jos löytyy tietynlaista itsevarmuutta sekä luottamista omiin taitoihinsa, mutta tyhmää on turhaa leikkiä, mä kehityn vielä, sä kehityt siellä viellä, se toinen dorkakin kehittyy vielä. Elämä on aikamoista muutosta sekä kehitystä!
 
Oli mulla sitten missä tahansa elämän tilanteissa kuinka huono itsetunto kuin vain olla ja voi, niin kutsutun "musisoinnin" (takomisen) suhteen mulla sitä ei ole, mä en halua antaa sille huonolle itsetunnolle sellaisessa asiassa valtaa, joka mulle on niin euforinen sekä "itselleni" tehty. Vänkää, miten helvetin hyvin osaankaan analysoida tätä tunnetta, minkä haluan rumpujen soittamisen suhteen säilyttää.
 
Itse olen mieltynyt, naisrumpaleista kun tässä länkytetään, kovasti tuohon Meg Whiteen, White Stripes jo jonkun aikaa niin läpeensä ollut sydäntäni lähellä, että enhän mä voi mitään pahaakaan ajatella friidusta, joka soittaa lievästi rosoista, simppeliä soundia paukutteleva, nasta mimmi isoine daisareineen ja pömppövatsoineen, siis jumalauta, siinähän on mimmi, josta tosissani PIDÄN!
 
Teho Majamäki on toinen sankari, Majamäen kaltaista lyömäsoitin kokoelma settiä mä tässä haluankin joskus ryhtyä rakentelemaan, soundi on niin kovin monipuolinen sekä idearikas ajattelutapa tuntuu aivan multa; väännetään tomit bensakanistereista, vanhat paskat haikkapellit menkööt roikkumaan katosta ja ne olkoot "ne helvetin ärsyttävät sekä saatanallisen soundin antavat" - symbaalit, kattiloita, omatekoinen peltirumpu ja niin pois päin.
 
Mua ei syletytä lainkaan olla tyttö, joka soittaa rumpuja. Ei myöskään se, että miesten asenne voisi mua kohtaan olla negatiivinen, pisteliäs.
 
Ainut tässä meikäläisen hommassa joka voisi luoda vitutuksen ylleni on se, että olen pirullisen köyhä, laiska sekä saamaton.
 
Köyhälle tämä rumpujen takominen ei paras harrastus taitane olla, mutta eikös asenteella "rummut kuin rummut" yllä aika pitkälle? Jos ei ikuisuuksiin asti, niin edes siihen, kun olen rikas, rakas sekä yksinäinen!
 
Amen.
 
(koska olen viisas urhea kettu, mä näytän tältä http://irc-galleria.net/view.php?nick=vuk&image_id=71390088)
 
(--------------------: