Aloittelijat ›

..ja harjottelee erilaisii juttui..
 
Uskaltaudun avaamaan minäkin tässä sanaisen arkkuni, kokemuksesta kumpuaapi se. Eli kun karsit kaiken muun pois, mitä olet nämä neljä viikkoa häärännyt ja otat tuon simppelin, oman, lauseesi tuosta ja toteutat sitä niin hyvä tulee. Hiljaa, korostan. Hiljaa hyvä tulee. Eikä edes hiljaa jos et ota sitä kitaraa käteen ja treenaa.
 
Aloitin itse sinun ikäisenäsi kiippareiden soiton juuri tuolla mentaliteetilla; kimppuun kuin sika limppuun. Menin siitä mistä aita oli matalin, eli opettelin ulkoa peruskolmisoinnut ja vähän katsoin, miten nuotit menevät viivastolla. "Vaikeammat" soinnut raiskasin surutta kolmisoinnuiksi ja kaikki loput olivat mielestäni "riitasointuja" - nehän kuulostivatkin ihan "omituisilta".. Aika-arvoista ei ollut hajuakaan. Opin soittamaan sujuvasti kappaleiden alkuja (niiden kappaleiden, jotka itsekin tiesin) ja kun tuli aika soittaa bändissä, oli kova paikka todeta, että keikoilla piti soittaa nekin piisit, joista en tykännyt, loppuun saakka, eikä vain kuten kotona, soitin vähän piisin alkua ja totesin tylysti "..ja sit loppu silleen, tiätte kyl.." Ja kun tuli kehua, niin sitä oli niin pirskuleen hyvä kiipparisti ettei mitään rajaa.
 
Vierähti vuosikymmen perhettä ja muksuja touhutessa, kiipparit jäivät, kunnes alkoi taas olla vähän omaakin aikaa ja "muistin" rakkaan harrastukseni uudelleen. Kävin ostamassa uudet kiipparit. Vaan miten kävi? Karmea todellisuus se siellä kohotti kulmakarvojaan ja jouduin toteamaan, etten osaa soittaa pätkän vertaa. Se, mitä joskus kuvittelin osaavani, hävetti aika helvetisti ja mietin, että mitä ihmiset ovat mahtaneet edes ajatella. Kiipparit jäivät kodin nurkkaan häpeäni vuoksi. "Ostin sitten lelut, joilla en edes leiki"
 
Viime keväänä talouteen ilmestyi kitara. Ajattelin, että vaikka innostuisin tästäkin, niin kuitenkin se lopahtaisi samalla tavalla kuin tuo edellinen harrastuksenikin. Päätin silti kokeilla. Tällä kertaa tosin päätin myös, että aloitan täysin toisella tapaa, enkä kiipeä jalat edellä puuhun. Rämpyttelin kotona aikani ja kunnes totesin, että edelleen sormia syyhyttää, otin yhteyttä yksityisopetukseen. Pääsin tunneille ja voin todeta, että en kadu!!! Kaikki ne vuodet mitkä meni kiippareiden kanssa leikkiessä, vieroitti minut koko soittimesta pihalle. Kuvittelin, että vaikka "osasin" perusteet enkä silti osannut soittaa, niin olen sitten vain tumpelo. Soittamisen ilo katosi täysin.
 
Nyt olen hiljalleen löytämässä paikat niille asioille, joita ennen vain ihmettelin ja moni asia "käy järkeen" paljon paremmin =) Kuin palapeli, josta puuttui ne tärkeimmät palaset. Joka ikiseltä tunnilta löydän lisää asioita, lisää palasia ja lisää iloittavaa. Minä osaan taas vähän enemmän. Ja tiedän, että mikä riemu tästä syntyykään, miten paljon siellä on vielä löydettävää, sillä minähän olen vasta tieni alussa. Enkä malttaisi millään odottaa seuraavaa tuntia, että "mitähän minä seuraavaksi oivallan" =)
 
Enää ei tarvitse opetella sointuja "ulkomuistista", sillä jos opettelee teorian, mistä ja miten ne soinnut koostuvat - voi itse valita tasan sen soinnun, minkä siihen ja siihen piisiin tahtoo (harmoniaa kuitenkin seuraten). Se ei sido, vaan päinvastoin, antaa sitä tilaa liikkua. Tämä on vaikeaa ymmärtää, jos ei tee muuta kuin opettele ne tietyt soinnut ulkoa ja että mistä kohdin ne "pitää" soittaa. Sitten sitä hämmästelee niitä, jotka tuntuvat soittelevan mitä vain ja miten vain. Ja sitten vituttaa, kun itse ei osaa "vaikka se niin helpolta näyttää.."
 
Onni soittamisesta ei riipu siitä, miten hyvin osaa tiluttaa jotakin lempparipiisiä tai että joku kehuu miten hyvältä se kuulostaa. Onni soittamisesta tulee siitä, kun tiedät mistä se musiikki koostuu ja osaat soveltaa sitä sellaiseksi miten itse tykkäät sen soittaa - ja katso: ..silti se kuulostaa yhtä hyvältä! Toisin sanoen: eihän varttuneempi lapsikaan kasaa legotaloa satunnaisista palikoista, vaan hän pohtii että kuinkamonitappinen palikka sopisi tuon tai tuon päälle ja taas mikä sopisi sen alle. Tai mikä rako jättää väliin, että siihen rakoon se ikkuna mahtuisi. Sama pätee musiikkiin. Kun tiedät rakennusmateriaalit, on kokonaisuus helpommin hahmoteltavissa: myös ne niin sanotut vaikeat kohdat.
 
Itse olen alkutaipaleella ja matkaa on vielä paljon. Mutta ilo on edelleen mukana, eikä minun tarvitse itkeä, etten osaa - tai hyppiä vaikeita piisejä ohitse. Tiedän, että hyväksi tullaan hiljaa ja paremmaksi vielä hitaammin. Nautin siitä matkanteosta ja niistä mielettömistä oivalluksista, joita on tässä ollut jo useita; "Häh, ai näinkö simppeli juttu tää olikin?" Ja kun muistaa, että jättää sen riman sen verran matalalle, niin sen ylittyessä jaksaa iloita enemmän. Pelkkä radiosta kuullun laulun melodian tapailu antaa riemua, kun sen yhden kielen sijasta voikin soittaa kahdella kielellä. Ja sitten kolmella. Ja sitten neljällä. Eikä niin, että hetikaikkimullenyt - tuo asenne on silkkaa itsemurhaa.
 
Pointti: ..älä hyvä mies hötkyile. Parhaat löytyvät niistä, keillä on eniten kärsivällisyyttä. Tehdä se uudelleen ja uudelleen. Ja vielä kerran. Siinä sivussa vähän tutkia/pohtia, että miksi tämä juttu menee näin kun se menee. Eikä se musiikin kanssa mene niin, että kun opit yhden jutun, tiedät jo paljon: vaan odotettavissa on korkeapainetta pitkälle tulevaisuuteen: oivalluksia tulee niillekin, jotka ovat soittaneet kymmeniä vuosia. Ja niistä oivalluksista syntyy se tekemisen ilo. Kuten tämä kaunis ja täyteläinen Juhla Mokka =)
 
*painaa lähetä nappia*