Yleistä keskustelua musiikista ›

Viimeisimmän keikan jälkeen illan pääbändin kitaristi totesi mulle, että "siistiä musaa väännätte. Vähän ko jotain nirvanan suuntasta, mut ihan vitusti paremmilla ja jotenki progemmilla rummuilla!". Olin todella otettu. Myös muutkin henkilöt kehuivat, että ilman elävän ja paikoitellen kikkailevaa soittoani biisit olisivat paljon tylsempiä. Olin aivan todella punainen, enkä osannut sanoa mitään.
 
Eräs tapaus muistui myös mieleeni. Olin tuon rässibändini entisen basistin, nykyään kitaristin kämpillä juomassa olutta, kunnes sinne tuli joku hänen kaverinsa. Kättelimme ja esittelimme itsemme toisillemme. Hän sanoi: "ootko sää se just se matias??", olin hieman hämilläni. Samaan hengen vetoon hän jatkoi: "oon kuullu paljon ja monilta että oot ihan velho soittaa rumpuja! Hienoa kätellä sun kanssa!". Mitä helvettiä, olin aivan todella pihalla, eihän mun soittoa edes ole millään levyllä, enkä ole soittanut kuin muutamia keikkoja O_o. No todella imarreltu ja iloinen olin ja olen edelleen kyllä. Edelleen vain vähän hämmentää..
 
Viimeisimpänä muistan, kun joskus viidennellä luokalla, juuri rumpujen soittoa aloittelevana, kuulin, kun opettajani ja musiikin opettaja keskustelivat joulujuhlassa soitettavan biisin harjoitusten jälkeen(jossa siis olin rummuissa). Muistan elävästi, kun musiikin opettaja, vanha jazzirumpali ja pitkänlinjan muusikko, totesi opettajalleni, että "tuosta kaverista kuullaan vielä, kuhan sen vaan annetaan soittaa rumpuja". Tuo antoi niin paljon intoa ja motivaatiota, että se näkyy vieläkin.
 
Perkele, vähän ainakin omaan nenään käryää tällainen itsekehun tynkä. Ei ole tarkoitukseni ei ollenkaan.