Tanssimusiikki ›

Kaarina Turtian toimittama Sivistyssanat -opus tuntee sanan molemmissa muodoissa:
 
skeptismi, skeptisismi (uuslat. scepticismus, kreik. skepsis 'aistihavainto')
 
1) hellenistinen filosofinen suuntaus, jonka mukaan oikeaa ja väärää ei voida erottaa toisistaan ja niiden eron pohdinta, epäilys, on tärkeää.
 
2) Yl. epäilyn filosofia, jonka mukaan ei voida saada varmaa tietoa joko yleensä tai joltakin erityisalalta, esim. uskonnollisista kysymyksistä.
 
3) Epäilevyys, epäileminen, epäilevä suhtautuminen, epäilevä elämänasenne.
 
Ismi eli aate on siis kyseessä.
 
No aika monitahoinen kuitenkin.
 
Skeptisismi
(engl. scepticism). Skeptisismiä on mahdotonta yksiselitteisesti määritellä, koska tämä filosofinen näkökanta on aikojen saatossa saanut useita erilaisia ilmenemismuotoja. Näitä ilmenemismuotoja yhdistää kuitenkin tietoa, todellisuutta, moraalia, jumalallisia olentoja tai outoja ilmiöitä koskevien väitteiden kyseenalaistaminen.
 
Järjestelmällisenä filosofiana skeptisismi sai alkunsa antiikin Kreikassa, mutta jo siellä se jakaantui kahteen koulukuntaan, pyrrhonistiseen ja akateemiseen skeptisismiin. Pyrrhonistinen skeptisismi nimettiin Pyrrhon Elisläisen (n. 360270 eaa.) mukaan. Pyrrhonin tavoitteena oli luoda toimintaohjeita hyvää elämää varten.
 
Pyrrhonilaisten mielestä meillä ei voi olla varmaa tietoa maailmasta, vaan ainoastaan subjektiivisia vaikutelmia siitä. Tällöin ainoa oikea vaihtoehto on pidättäytyä maailmaa koskevien väitteiden ja arvioiden esittämisestä. Pidättäytymisen seurauksena syntyy järkkymätön henkinen tasapainotila, ataraxia, jota erilaiset arkipäivän surut ja murheet eivät kykene horjuttamaan. Viisaan ihmisen ihanteena Pyrrhon pitikin laivassa matkustavaa sikaa, joka rajun myrskyn kourissa jatkoi rauhallisena syömistä.
 
Akateemisen skeptisismin alkujuuret löytyvät puolestaan Platonin (427347 eaa.) perustamasta Akatemiasta, ja hänen opettajansa Sokrateen (n. 470399 eaa.) kehittämästä tutkivan keskustelun menetelmästä, sokraattisesta dialogista. Akateemikoille skeptisismi oli enemmän tutkimusmenetelmä kuin käsitys ihmisten kyvystä saada tietoa. Alunperin sana skepsis viittasikin juuri tutkimiseen ja kysymiseen.
 
Platonin jälkeisten akateemikkojen kuten Arkesilaoksen (315240 eaa.) ja Kardeaneksen (n. 213128 eaa.) mukaan tietomme ovat aina alttiita erheille: voimme pimeässä pelästyä käärmettä, joka lähemmässä tarkastelussa paljastuukin palaksi köyttä. Vaikka tietomme eivät koskaan olekaan absoluuttisen tosia, meillä on silti kokemukseen perustuvaa todennäköistä tietoa, jonka pohjalta kykenemme tekemään päätöksiä ja ohjaamaan elämäämme. Pyrrhonilaisten tavoin akateemikkojen pyrkimyksenä oli luoda toimiva elämänfilosofia.
 
Kaikille todennäköisyyksiin perustuva elämä ei kuitenkaan ollut riittävän varmaa. Nuoruudessaan kirkkoisä Augustinus (354430) oli viehättynyt skeptisismistä, mutta kokonaisvaltaista täyttymystä hän ei saanut totuuden luonnetta selvittävästä tutkimuksesta. Augustinuksen mukaan skeptisismi ei anna vastausta elämän suurimpiin kysymyksiin toisin kuin jumalalliset ilmoitukset. Hänen myötään varmoja totuuksia julistava kristinusko korvasikin pidättäytyvän pyrrhonismin, mutta myös tutkivan akateemisen skeptisismin.
 
Pimeän keskiajan jälkeen skeptisismi alkoi jälleen nostaa päätään, mutta tällä kertaa voimakkaasti kristinuskoon sitoutuneena. Sekstos Empeirikoksen (n. 200250) ja Ciceron (10643 eaa.) antiikin skeptisismiä käsittelevien teosten ajatukset valjastettiin uskon puolustajiksi: jos maailmasta ei kyetä saamaan varmaa tietoa, ainoaksi tieksi totuuteen jäävät jumalalliset ilmoitukset. Tämä Michel de Montaignen (15331592) aloittama suuntaus sai lakihuippunsa tanskalaisen Søren Kierkegaardin (18131855) intensiivisessä uskontofilosofiassa.
 
Myös Renè Descartes (15961650) oli uskontomyönteinen skeptikko. Hänen skeptisisminsä ei kuitenkaan ollut pyrrhonilaista varman tiedon kieltämistä. Päinvastoin Descartes halusi todistaa absoluuttista, kyseenalaistamatonta tietoa olevan olemassa. Skeptikoksi hänet tekee systemaattisen kyseenalaistamisen menetelmän kehittäminen, johon kuului kaikkien auktoriteettien ja epävarmojen käsitysten hylkääminen. Tämän menetelmän avulla hänelle ilmeni täysin selkeänä ja kirkkaana niin oma kuin Jumalankin olemassaolo.
 
Uskontokriittinen skeptisismi tuli esille vasta skotlantilaisen David Humen (17111776) myötä. Hume tunnetaan kuitenkin paremmin skeptisyydestään aistihavainnon tuottamaa tietoa kohtaan. Hänen mukaansa emme koskaan voi suoraan havaita ulkomaailman objekteja, vaan ainoastaan tajunnassamme ilmeneviä vaikutelmia. Emme siis voi täysin varmasti tietää ovatko ulkomaailman objektit todella olemassa vai ainoastaan oman mielemme tuotteita.
 
Humen pyrrhonistisesta näkemyksestä seuraava solipsismi, yksilön tajunnallinen yksinäisyys ei kuitenkaan ollut hänen filosofiansa päätepiste. Filosofisista argumenteista huolimatta havaintotietoa epäilevä skeptikko ei nimittäin koskaan voi lopettaa uskomasta ulkomaailman olemassaoloon. Humen mukaan luonto ei ole jättänyt näin tärkeää asiaa pyrrhonistin epävarmojen spekulaatioiden päätettäväksi: totaaliskeptikkokin kieltäytyy hyppäämästä alas korkean talon katolta.
 
Hume siis tyrmäsi oman skeptisisminsä, ja sen sijaan argumentoi voimakkaasti empiirisen tieteen puolesta. Tästä huolimatta Hume on nähty totaaliskeptikkona, jonka pyrrhonismi jokaisen objektiivisuutta kannattavan filosofin tulee kumota. Esimerkiksi skotlantilainen Thomas Reid (17101796) kulutti 25 vuotta päästäkseen Humen kanssa samaan lopputulokseen: arkijärkeä ja -kokemusta ei voi ohittaa filosofisin argumentein.
 
Humen skeptisismin kaltaisia näkemyksiä esittäneet filosofit kuten ranskalainen Pierre Bayle (16471706) ja irlantilainen George Berkeley (16851753) saivat myös vastaansa arkijärkeen vetoavia vastaväitteitä. Esimerkiksi yksi ranskalaisen valistuksen merkittävimmistä henkilöistä, filosofi Denis Diderot (17131784) totesi, että on ajanhukkaa väitellä ulkomaailmaan epäuskoisesti suhtautuvan ihmisen kanssa, koska kukaan ei tällaiseen väitteeseen todellisuudessa usko.
 
Saksalaisen Immanuel Kantin (17241804) mukaan arkijärkeen vetoaminen oli vain skeptisten väitteiden ohittamista, ja hän yritti ratkaista Humen ongelman oman transsendentaalifilosofiansa kautta. Siinä Kant esittää meidän olevan tietämättömiä ulkomaailman objektien todellisista ominaisuuksista. Sen sijaan meillä voi Kantin mukaan olla varmaa tietoa niiden ihmismielelle paljastuvista ilmiasuista.
 
Kantinkin edustama valistus on tullut tunnetuksi kriittisen järjen ja rohkean ajattelun puolustajana, mutta myös sillä on omat kyseenalaistajansa. Filosofi Friedrich Nietzsche (18441900) näki tiedon ja totuuden viettimäisen vallantahdon ilmentymänä: totuus on voimakkaimpien luomus. Samanlainen poliittinen näkemys totuudesta ja jopa todellisuudesta näkyy nykyisin postmodernien filosofien relativismissa. Tutkimukseen perustuvalla tieteellä ei heidän mukaansa ole sen suurempaa yksinoikeutta totuuteen kuin taiteella, myyteillä tai kansanuskomuksilla. Totta on vain se, mitä me pidämme totena.
 
Valistukseen liittyi myös usko tieteen kyvystä nostaa ihmiskunta tietämättömyydestä älylliseen aikuisuuteen ja ihmisarvoiseen elämään. Nykyisin meidän ei enää tarvitse pelkästään uskoa tiedolliseen kehitykseen, vaan viimeisten vuosisatojen aikana saavutettu tiedollinen ja teknologinen edistys ovat osoittaneet käsityksen oikeaksi. Tieteen kautta saavutettuun menestykseen on vaikuttanut suuresti skeptinen vanhojen käsitysten kyseenalaistaminen, uusien kysymysten esittäminen sekä jatkuva empiirinen, kokemukseen perustuva tutkimustyö.
 
Yhdysvaltalainen filosofi Paul Kurtz pahoitteleekin sitä, että skeptisismi yhdistetään yhä edelleen arkielämän kannalta tuhoisaan objektiivisen tiedon, totuuden tai arvojen kieltämiseen, eikä rakentavaan ja uutta luovaan tutkimukseen. Hänen kehittämässään uudessa skeptisismissä (engl. New Skepticism) painottuu skeptisismin tutkimusmenetelmällinen luonne. Siinä kaikkea ei kyseenalaisteta kerralla, vaan tutkimus kohdistuu johonkin tiettyyn tieteelliseen tai arkipäiväiseen väitteeseen. Näin voidaan saada luotettavaa ja käytännöllistä tietoa inhimillisen toiminnan ohjaamiseen. Kurtzin mukaan luotettavan ja objektiivisen tiedon saaminen ulottuu myös arvojen sekä politiikan alueelle.
 
Historiallisen katsauksen pohjalta skeptikot voidaan jakaa tietoepäilijöihin, tietokielteisiin sekä tietomyönteisiin. Tietoepäilijöiden mukaan todellista tietoa maailmasta ei voida koskaan saada, ja siksi meidän tulee toimia yhteiskunnassa vallitsevien uskomusten, normien ja lakien mukaisesti. Tämänkaltaisiin konservatiivisiin tietoepäilijöihin kuuluvat niin antiikin pyrrhonistit kuin totaaliskeptiset uskovaisetkin. Myös postmodernit filosofit ja sosiaaliset konstruktivistit ovat tietoepäilijöitä. Edellisistä heidät erottaa yhteiskunnallisen kritiikin ja muutoksen korostaminen, aktiivisuus ajatusten politiikassa.
 
Tietokielteiset skeptikot eivät välttämättä kiellä pätevän tiedon mahdollisuutta, mutta he kyseenalaistavat tiedon onnellisuutta lisäävän vaikutuksen. Jo Raamatussa Saarnaaja toteaa missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa. Pyrrhonilainen pidättäytyminen maailmaa koskevista arvioinneista on selkeä esimerkki tietokielteisestä kannasta: ajattelusta on vain päänvaivaa.
 
Tietokielteisen skeptisismin nykyiset muodot eivät painota niinkään mielen ristiriitojen merkitystä onnellisuuden esteenä, vaan tieteellisen tiedon eettisiä ulottuvuuksia: Auschwitz nähdään tieteen ja järjen käytön katastrofaalisena huipentumana.
 
Tietomyönteisten skeptikkojen mukaan pätevän tiedon saaminen maailmasta ei ole ainoastaan mahdollista, vaan myös suotavaa. He katsovat, että todennäköinenkin tieto on valtaa onnellisuuden ja hyvän elämän tavoittelussa: tieto on välttämätön väline haluttujen päämäärien saavuttamiseksi. Auschwitzin kaltaiset murhenäytelmät ovat puolestaan osoituksia siitä, millaisiin raakuuksiin ihmiskunnan tietämättömyys sekä kyseenalaistavan ajattelun ja avoimen eettisen keskustelun puuttuminen yhteiskunnasta voivat johtaa.
 
Tietomyönteistä kantaa ovat edustaneet eri aikoina ja eri muodoissa muun muassa akateemiset ja modernit skeptikot.
 
Lähde: Risto Selin, Ihmeellinen Mailma
 
Kirjallisuutta: Kivinen 1989b; Kuitunen 1989; Kurtz 1992, 1994; Lammenranta 1993; Niiniluoto 1995a; Popkin de Olaso ja Tonelli 1997; Rowe 1991; Saarinen 1992; Siitonen 1997.