Tanssimusiikki ›

Viittasinkin käyttämälläni "vain" sanalla myös aikaisempiin kirjoituksiin.
 
O.k. Lainaus vain hämäsi...

Hm... Mielenkiintoista pohdintaa, tuollaista ei lienee tapaa esim." Peugeot-Forumilla "jonne myös kirjoittelen.

Oma mielipiteeni on kuitenkin se, että ihmisistä on tullut enenevässä määrin skeptikkoja, eräänlaisia tiedeuskovaisia, jotka luonnostaan haluavat epäillä kaikkea tavallisuudesta poikkeavaa. Jonkinlaisia epäileviä Tuomaksia siis, kaikelle pitää löytyä selityksensä eikä kukaan tai mikään ole kritiikin ja arvostelun yläpuolella. Demokraattisuuteen ja tasa-arvoisuuteen koulutetut ihmiset lisäksi ajattelevat, että vaikka ihmisillä on erilaisia ominaisuuksia, pitää kaikkia kohdella samanarvoisina. Karismaattisuutta ei yksilötasolla tule mitenkään korostaa, tunnustaa saati palkita. Kuinka jotakin karismaattista ihmistä voisi demokraattisesta ajatella vertaisenaan?
 
Wikipedian määritelmä:
 
Karisma (kreik. , kharisma) on ihmisen olemuksen vaikuttavuutta ja mukaansatempaavaisuutta. Sana on etymologisesti johdettu kreikan kielestä ja se tarkoittaa seksuaalista vetovoimaa. Kristinuskon traditiossa sanalla tarkoitetaan yhtä armolahjaa.
 
Karisma viittaa tiettyjen ihmisten harvinaiseen luonteenpiirteeseen, joka on yhdistelmä erityisen suurta viehättävyyttä sekä "magneettista" persoonaa ja/tai ulkonäköä. Lisäksi kyseisellä henkilöllä on synnynnäinen ja hyvin vakuuttava tapa olla yhteydessä kanssaihmisiinsä. Sanaa karisma käytetään siis yleensä kuvailemaan yksilön vaivatonta kykyä viehättää ihmisiä tai vaikuttaa heihin. Se viittaa erityisesti ihmisiin, jotka vetävät helposti huomiota ja ihailua (tai jopa vihaa, jos karisma on negatiivista) puoleensa. Termiä itsessään on vaikea kuvailla ja muita siihen liittyviä sanoja ovat viehkeys, ylenpalttisuus, mielentyyneys, mystiikka, positiivinen energia, viehätysvoima ja sähköisyys. Yleensä yksilössä pitää olla monia näistä ominaisuuksista, jotta häntä pidettäisiin yleisesti hyvin karismaattisena.
 
Karisma on katsojan silmissä. Sama henkilö voi toisen mielestä olla karismaattinen, toisen mielestä ei. Sama henkilö voi myös olla toisen mielestä karismaattinen ja ihailtava, toisen mielestä karismaattinen ja vastenmielinen. Esimerkiksi presidentti Kekkonen oli tästä ilmiöstä tyypillinen esimerkki. Karismaattisuus ei myöskään välttämättä merkitse viehättävää tai kaunista ulkomuotoa; usein juuri päinvastoin. Sanontahan kuuluu, että naiset rakastuvat renttuihin; ehkä juuri omanlaisensa karisman vuoksi. Humbrey Bogart oli karkeakäytöksinen, ei välttämättä viehättä rooleissaan mutta useimpien mielestä varmaankin karismaattinen. Hitlerkään ei ollut kovin sympaattinen eikä viehättävä mutta sai karismaattisella esiintymisellään kansalaisensa toivottomaan taistoon. Kun introvertti, hillitty Kirsti Paakkanen saapuu paikalle, valloittaa hän karismallaan tilan. Edellisessä kappaleessa todetut määritelmät ovatkin vain yksi mahdollinen karisman perusta, mutta usein karisma on 'sisäistä vetovoimaa', jota on mahdoton määritellä.
 
Olet aika metsässä mielipiteesi kanssa.Skeptisyyden sijaan huuhaausko valtaa yhä enenmmän jalansijaa. Grafologeja ja astrologeja käytetää työhönotossa, kaikenlaiset luontaisterapiat, lääkkeet ja hoidot lisääntyvät ym.
Skeptisyys on ihan ok.Ei kannata kaikkea uskoa.

Olet aika metsässä mielipiteesi kanssa.Skeptisyyden sijaan huuhaausko valtaa yhä enenmmän jalansijaa. Grafologeja ja astrologeja käytetää työhönotossa, kaikenlaiset luontaisterapiat, lääkkeet ja hoidot lisääntyvät ym.
Skeptisyys on ihan ok.Ei kannata kaikkea uskoa.
 
Missähän vaiheessa esim. lapselle olisi terveellisintä alkaa sanoa että "kaikkea ei kannata uskoa"? Tuollaiseen jatkuvaan epäilemiseen opettaminen ei sittenkään liene hyvä tapa.
Itse kehotin vain noin yleisesti "ajattelemaan omilla aivoilla" noiden ollessa varhaisteini-iässä. Otaksun onnistuneeni.

Missähän vaiheessa esim. lapselle olisi terveellisintä alkaa sanoa että "kaikkea ei kannata uskoa"? Tuollaiseen jatkuvaan epäilemiseen opettaminen ei sittenkään liene hyvä tapa.
Itse kehotin vain noin yleisesti "ajattelemaan omilla aivoilla" noiden ollessa varhaisteini-iässä. Otaksun onnistuneeni.
 
Kukahan sellaista opettaa?

Kukahan sellaista opettaa?
 
Toivottavasti ei kukaan, skeptisyys ei vaan ole "OK" joka paikassa.

Toivottavasti ei kukaan, skeptisyys ei vaan ole "OK" joka paikassa.
 
Niin just ja musta ja valkoinen on ainoat värit.

Niin just ja musta ja valkoinen on ainoat värit.
 
Sie se oot aina niin mustavalkoinen kaikessa.... ;)

Niin just ja musta ja valkoinen on ainoat värit.
 
Selibaatin ja nymfomanian välissä on mast..

Niin just ja musta ja valkoinen on ainoat värit.
 
Onks niitä muitakin värejä ?

Onks niitä muitakin värejä ?
 
Jostain harmaasta olen kuullut puhuttavan, liittynee jotenkin talouteen.

Jostain harmaasta olen kuullut puhuttavan, liittynee jotenkin talouteen.
 
Ei vaan se harmaa syntyy kun musta ja valkoinen sekoitetaan. Eli siinä on ne viralliset värit.

Mutta mikä on skeptismin vastakohta?
 
Se on toi
 
usko.

Mutta mikä on skeptismin vastakohta?
 
Muuten skeptisismi!
 
dokmatismi, kritisismi ja objektivismi. Nuo kaikki.

Muuten skeptisismi!
 
Oletkos varma tuosta? Sellainenkin on kuin klassismi eikä klassisismi.

Mutta mikä on skeptismin vastakohta?
 
Keksinpäs itse tuolla grillillä istuessani: "Sinisilmäisyys"
Suomenkielinen ilmaisu siis

Oletkos varma tuosta? Sellainenkin on kuin klassismi eikä klassisismi.
 
On se Sertzo jälillä.
Tykkään entisenä jäsenenä käydä Skepsiksen sivuilla.
www.skepsis.fi
Keskustelusivuilla väliin melko kummallisia juttuja.

Oletkos varma tuosta? Sellainenkin on kuin klassismi eikä klassisismi.
 
Kaarina Turtian toimittama Sivistyssanat -opus tuntee sanan molemmissa muodoissa:
 
skeptismi, skeptisismi (uuslat. scepticismus, kreik. skepsis 'aistihavainto')
 
1) hellenistinen filosofinen suuntaus, jonka mukaan oikeaa ja väärää ei voida erottaa toisistaan ja niiden eron pohdinta, epäilys, on tärkeää.
 
2) Yl. epäilyn filosofia, jonka mukaan ei voida saada varmaa tietoa joko yleensä tai joltakin erityisalalta, esim. uskonnollisista kysymyksistä.
 
3) Epäilevyys, epäileminen, epäilevä suhtautuminen, epäilevä elämänasenne.
 
Ismi eli aate on siis kyseessä.

Kaarina Turtian toimittama Sivistyssanat -opus tuntee sanan molemmissa muodoissa:
 
skeptismi, skeptisismi (uuslat. scepticismus, kreik. skepsis 'aistihavainto')
 
1) hellenistinen filosofinen suuntaus, jonka mukaan oikeaa ja väärää ei voida erottaa toisistaan ja niiden eron pohdinta, epäilys, on tärkeää.
 
2) Yl. epäilyn filosofia, jonka mukaan ei voida saada varmaa tietoa joko yleensä tai joltakin erityisalalta, esim. uskonnollisista kysymyksistä.
 
3) Epäilevyys, epäileminen, epäilevä suhtautuminen, epäilevä elämänasenne.
 
Ismi eli aate on siis kyseessä.
 
No aika monitahoinen kuitenkin.
 
Skeptisismi
(engl. scepticism). Skeptisismiä on mahdotonta yksiselitteisesti määritellä, koska tämä filosofinen näkökanta on aikojen saatossa saanut useita erilaisia ilmenemismuotoja. Näitä ilmenemismuotoja yhdistää kuitenkin tietoa, todellisuutta, moraalia, jumalallisia olentoja tai outoja ilmiöitä koskevien väitteiden kyseenalaistaminen.
 
Järjestelmällisenä filosofiana skeptisismi sai alkunsa antiikin Kreikassa, mutta jo siellä se jakaantui kahteen koulukuntaan, pyrrhonistiseen ja akateemiseen skeptisismiin. Pyrrhonistinen skeptisismi nimettiin Pyrrhon Elisläisen (n. 360270 eaa.) mukaan. Pyrrhonin tavoitteena oli luoda toimintaohjeita hyvää elämää varten.
 
Pyrrhonilaisten mielestä meillä ei voi olla varmaa tietoa maailmasta, vaan ainoastaan subjektiivisia vaikutelmia siitä. Tällöin ainoa oikea vaihtoehto on pidättäytyä maailmaa koskevien väitteiden ja arvioiden esittämisestä. Pidättäytymisen seurauksena syntyy järkkymätön henkinen tasapainotila, ataraxia, jota erilaiset arkipäivän surut ja murheet eivät kykene horjuttamaan. Viisaan ihmisen ihanteena Pyrrhon pitikin laivassa matkustavaa sikaa, joka rajun myrskyn kourissa jatkoi rauhallisena syömistä.
 
Akateemisen skeptisismin alkujuuret löytyvät puolestaan Platonin (427347 eaa.) perustamasta Akatemiasta, ja hänen opettajansa Sokrateen (n. 470399 eaa.) kehittämästä tutkivan keskustelun menetelmästä, sokraattisesta dialogista. Akateemikoille skeptisismi oli enemmän tutkimusmenetelmä kuin käsitys ihmisten kyvystä saada tietoa. Alunperin sana skepsis viittasikin juuri tutkimiseen ja kysymiseen.
 
Platonin jälkeisten akateemikkojen kuten Arkesilaoksen (315240 eaa.) ja Kardeaneksen (n. 213128 eaa.) mukaan tietomme ovat aina alttiita erheille: voimme pimeässä pelästyä käärmettä, joka lähemmässä tarkastelussa paljastuukin palaksi köyttä. Vaikka tietomme eivät koskaan olekaan absoluuttisen tosia, meillä on silti kokemukseen perustuvaa todennäköistä tietoa, jonka pohjalta kykenemme tekemään päätöksiä ja ohjaamaan elämäämme. Pyrrhonilaisten tavoin akateemikkojen pyrkimyksenä oli luoda toimiva elämänfilosofia.
 
Kaikille todennäköisyyksiin perustuva elämä ei kuitenkaan ollut riittävän varmaa. Nuoruudessaan kirkkoisä Augustinus (354430) oli viehättynyt skeptisismistä, mutta kokonaisvaltaista täyttymystä hän ei saanut totuuden luonnetta selvittävästä tutkimuksesta. Augustinuksen mukaan skeptisismi ei anna vastausta elämän suurimpiin kysymyksiin toisin kuin jumalalliset ilmoitukset. Hänen myötään varmoja totuuksia julistava kristinusko korvasikin pidättäytyvän pyrrhonismin, mutta myös tutkivan akateemisen skeptisismin.
 
Pimeän keskiajan jälkeen skeptisismi alkoi jälleen nostaa päätään, mutta tällä kertaa voimakkaasti kristinuskoon sitoutuneena. Sekstos Empeirikoksen (n. 200250) ja Ciceron (10643 eaa.) antiikin skeptisismiä käsittelevien teosten ajatukset valjastettiin uskon puolustajiksi: jos maailmasta ei kyetä saamaan varmaa tietoa, ainoaksi tieksi totuuteen jäävät jumalalliset ilmoitukset. Tämä Michel de Montaignen (15331592) aloittama suuntaus sai lakihuippunsa tanskalaisen Søren Kierkegaardin (18131855) intensiivisessä uskontofilosofiassa.
 
Myös Renè Descartes (15961650) oli uskontomyönteinen skeptikko. Hänen skeptisisminsä ei kuitenkaan ollut pyrrhonilaista varman tiedon kieltämistä. Päinvastoin Descartes halusi todistaa absoluuttista, kyseenalaistamatonta tietoa olevan olemassa. Skeptikoksi hänet tekee systemaattisen kyseenalaistamisen menetelmän kehittäminen, johon kuului kaikkien auktoriteettien ja epävarmojen käsitysten hylkääminen. Tämän menetelmän avulla hänelle ilmeni täysin selkeänä ja kirkkaana niin oma kuin Jumalankin olemassaolo.
 
Uskontokriittinen skeptisismi tuli esille vasta skotlantilaisen David Humen (17111776) myötä. Hume tunnetaan kuitenkin paremmin skeptisyydestään aistihavainnon tuottamaa tietoa kohtaan. Hänen mukaansa emme koskaan voi suoraan havaita ulkomaailman objekteja, vaan ainoastaan tajunnassamme ilmeneviä vaikutelmia. Emme siis voi täysin varmasti tietää ovatko ulkomaailman objektit todella olemassa vai ainoastaan oman mielemme tuotteita.
 
Humen pyrrhonistisesta näkemyksestä seuraava solipsismi, yksilön tajunnallinen yksinäisyys ei kuitenkaan ollut hänen filosofiansa päätepiste. Filosofisista argumenteista huolimatta havaintotietoa epäilevä skeptikko ei nimittäin koskaan voi lopettaa uskomasta ulkomaailman olemassaoloon. Humen mukaan luonto ei ole jättänyt näin tärkeää asiaa pyrrhonistin epävarmojen spekulaatioiden päätettäväksi: totaaliskeptikkokin kieltäytyy hyppäämästä alas korkean talon katolta.
 
Hume siis tyrmäsi oman skeptisisminsä, ja sen sijaan argumentoi voimakkaasti empiirisen tieteen puolesta. Tästä huolimatta Hume on nähty totaaliskeptikkona, jonka pyrrhonismi jokaisen objektiivisuutta kannattavan filosofin tulee kumota. Esimerkiksi skotlantilainen Thomas Reid (17101796) kulutti 25 vuotta päästäkseen Humen kanssa samaan lopputulokseen: arkijärkeä ja -kokemusta ei voi ohittaa filosofisin argumentein.
 
Humen skeptisismin kaltaisia näkemyksiä esittäneet filosofit kuten ranskalainen Pierre Bayle (16471706) ja irlantilainen George Berkeley (16851753) saivat myös vastaansa arkijärkeen vetoavia vastaväitteitä. Esimerkiksi yksi ranskalaisen valistuksen merkittävimmistä henkilöistä, filosofi Denis Diderot (17131784) totesi, että on ajanhukkaa väitellä ulkomaailmaan epäuskoisesti suhtautuvan ihmisen kanssa, koska kukaan ei tällaiseen väitteeseen todellisuudessa usko.
 
Saksalaisen Immanuel Kantin (17241804) mukaan arkijärkeen vetoaminen oli vain skeptisten väitteiden ohittamista, ja hän yritti ratkaista Humen ongelman oman transsendentaalifilosofiansa kautta. Siinä Kant esittää meidän olevan tietämättömiä ulkomaailman objektien todellisista ominaisuuksista. Sen sijaan meillä voi Kantin mukaan olla varmaa tietoa niiden ihmismielelle paljastuvista ilmiasuista.
 
Kantinkin edustama valistus on tullut tunnetuksi kriittisen järjen ja rohkean ajattelun puolustajana, mutta myös sillä on omat kyseenalaistajansa. Filosofi Friedrich Nietzsche (18441900) näki tiedon ja totuuden viettimäisen vallantahdon ilmentymänä: totuus on voimakkaimpien luomus. Samanlainen poliittinen näkemys totuudesta ja jopa todellisuudesta näkyy nykyisin postmodernien filosofien relativismissa. Tutkimukseen perustuvalla tieteellä ei heidän mukaansa ole sen suurempaa yksinoikeutta totuuteen kuin taiteella, myyteillä tai kansanuskomuksilla. Totta on vain se, mitä me pidämme totena.
 
Valistukseen liittyi myös usko tieteen kyvystä nostaa ihmiskunta tietämättömyydestä älylliseen aikuisuuteen ja ihmisarvoiseen elämään. Nykyisin meidän ei enää tarvitse pelkästään uskoa tiedolliseen kehitykseen, vaan viimeisten vuosisatojen aikana saavutettu tiedollinen ja teknologinen edistys ovat osoittaneet käsityksen oikeaksi. Tieteen kautta saavutettuun menestykseen on vaikuttanut suuresti skeptinen vanhojen käsitysten kyseenalaistaminen, uusien kysymysten esittäminen sekä jatkuva empiirinen, kokemukseen perustuva tutkimustyö.
 
Yhdysvaltalainen filosofi Paul Kurtz pahoitteleekin sitä, että skeptisismi yhdistetään yhä edelleen arkielämän kannalta tuhoisaan objektiivisen tiedon, totuuden tai arvojen kieltämiseen, eikä rakentavaan ja uutta luovaan tutkimukseen. Hänen kehittämässään uudessa skeptisismissä (engl. New Skepticism) painottuu skeptisismin tutkimusmenetelmällinen luonne. Siinä kaikkea ei kyseenalaisteta kerralla, vaan tutkimus kohdistuu johonkin tiettyyn tieteelliseen tai arkipäiväiseen väitteeseen. Näin voidaan saada luotettavaa ja käytännöllistä tietoa inhimillisen toiminnan ohjaamiseen. Kurtzin mukaan luotettavan ja objektiivisen tiedon saaminen ulottuu myös arvojen sekä politiikan alueelle.
 
Historiallisen katsauksen pohjalta skeptikot voidaan jakaa tietoepäilijöihin, tietokielteisiin sekä tietomyönteisiin. Tietoepäilijöiden mukaan todellista tietoa maailmasta ei voida koskaan saada, ja siksi meidän tulee toimia yhteiskunnassa vallitsevien uskomusten, normien ja lakien mukaisesti. Tämänkaltaisiin konservatiivisiin tietoepäilijöihin kuuluvat niin antiikin pyrrhonistit kuin totaaliskeptiset uskovaisetkin. Myös postmodernit filosofit ja sosiaaliset konstruktivistit ovat tietoepäilijöitä. Edellisistä heidät erottaa yhteiskunnallisen kritiikin ja muutoksen korostaminen, aktiivisuus ajatusten politiikassa.
 
Tietokielteiset skeptikot eivät välttämättä kiellä pätevän tiedon mahdollisuutta, mutta he kyseenalaistavat tiedon onnellisuutta lisäävän vaikutuksen. Jo Raamatussa Saarnaaja toteaa missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa. Pyrrhonilainen pidättäytyminen maailmaa koskevista arvioinneista on selkeä esimerkki tietokielteisestä kannasta: ajattelusta on vain päänvaivaa.
 
Tietokielteisen skeptisismin nykyiset muodot eivät painota niinkään mielen ristiriitojen merkitystä onnellisuuden esteenä, vaan tieteellisen tiedon eettisiä ulottuvuuksia: Auschwitz nähdään tieteen ja järjen käytön katastrofaalisena huipentumana.
 
Tietomyönteisten skeptikkojen mukaan pätevän tiedon saaminen maailmasta ei ole ainoastaan mahdollista, vaan myös suotavaa. He katsovat, että todennäköinenkin tieto on valtaa onnellisuuden ja hyvän elämän tavoittelussa: tieto on välttämätön väline haluttujen päämäärien saavuttamiseksi. Auschwitzin kaltaiset murhenäytelmät ovat puolestaan osoituksia siitä, millaisiin raakuuksiin ihmiskunnan tietämättömyys sekä kyseenalaistavan ajattelun ja avoimen eettisen keskustelun puuttuminen yhteiskunnasta voivat johtaa.
 
Tietomyönteistä kantaa ovat edustaneet eri aikoina ja eri muodoissa muun muassa akateemiset ja modernit skeptikot.
 
Lähde: Risto Selin, Ihmeellinen Mailma
 
Kirjallisuutta: Kivinen 1989b; Kuitunen 1989; Kurtz 1992, 1994; Lammenranta 1993; Niiniluoto 1995a; Popkin de Olaso ja Tonelli 1997; Rowe 1991; Saarinen 1992; Siitonen 1997.