Studiotyöskentely ›

Muut paitsi autotune sukuinen tekniikka jota melodynekin edustanee on ok. Ja kokeellisena muusikkona itse asiassa tuo nauhanopeus yms (eli yms kattaa takaperin soiton) kikkailu kiinnostaakin tosin mahdollisuuksia siihen ei ole.

Spontaanin tunnelmakitaroinnin mestari JJ Cale saattoi ja saattaa editoida soittonsa sadoista raidoista saadakseen sen kuulostamaan siltä, että on vain istuttu alas ja alettu soittaa.
 
Tästä tuli mieleen, että kertokaapa - oi gurut - minkä sorttisissa pätkissä isot starat sun muut yleensä nauhoittelee biisejä tätä nykyä?
 
Itse kun äänittelen, niin menee yleensä aina esim säkeistö, kertsi yms erikseen, ja kun on vaikeaa, pari riffiä kertaalleen. Sooloissa taas muutama tahti kerrallaan tai kunnes menee vituiksi. Onko se huijaamista? Toisaalta, mitä sen on väliä, jos totuuden tietää ainoastaan tekijä. Voihan bassonkin tehdä sämplätyistä pieruista :)

Tästä tuli mieleen, että kertokaapa - oi gurut - minkä sorttisissa pätkissä isot starat sun muut yleensä nauhoittelee biisejä tätä nykyä?
 
Isoista staroista en tiä, enkä varsinkaan guruista, mutta Hiili Hiilesmaa kertoi kerran muinoin, että hän tapaa äänittää bändejä joskus niin, että biisiä kohden vedetään ainakin pari-kolme kokonaista ok-ottoa ja lisäksi yksi "räkäotto", jossa voi vapaasti irrotella enemmän ja soittaa tarvittaessa vaikka ihan täysiä, ilman pelkoa siitä että kokonaista hyvää ei saada kasaan. Tavoite on saada talteen useampi nimenomaan fiilikseltään kokonainen otto, joista sitten mahdollisesti kasataan se kokonaisuus.
 
Hiili puhui rumpujen äänittämisestä, mutta kai tämä soveltuu loistavasti sellaiseenkin tilanteeseen, missä koko bändi vetää yhtäaikaa osansa narulle.
 
Eli nimenomaan ei lähdetä heti kasaamaan sitä yhtä täydellistä vetoa järjestyksessä intro, eka verse, kertsi jne kokoajan uusiksi ottaen.
 
Varmaan lienee aika yleinen käytäntö noin muutenkin.

OT mutta muistan nähneeni dokumentin missä näkyi kuvia siitä kellonviisareissa roikkumisesta ja kuinka alapuolella olikin yksi kattotasanne. Vaan kyllähän mies ihan oikeastikin teki vaarallisia stuntteja...
 
Eikös se kellonviisareista riippuja ollut Harold Lloyd?

Myöhästyin:(
 
OT mutta muistan nähneeni dokumentin missä näkyi kuvia siitä kellonviisareissa roikkumisesta ja kuinka alapuolella olikin yksi kattotasanne. Vaan kyllähän mies ihan oikeastikin teki vaarallisia stuntteja...
 
Ettei nyt olisi ollut kyse Harold Lloydista, joka niissä viisareissa roikkui?
 
www.haroldlloyd.com
 
Tälle kaverille tuskin mikään vakuutusyhtiö olisi myynyt tapaturmavakuutusta...
 
"
On a Sunday in August of 1919, Harold posed for a photographer. The set-up called for him to light a cigarette with a prop bomb -- the round, black, type you might see in the cartoons. The bomb wasnt a prop at all; it exploded in his hand. It ripped open the sixteen-foot ceiling and left Harold blind and with most of his right hand missing. Doctors told him he would never see again. His career was over.
 
But the doctors were wrong. Eventually, his sight did return, the scars healed, and a glove was crafted to hide his handicap from his public. The comedian, known for doing all his own daredevil stunts, felt his audience would be concerned for his safety and not laugh at the movie if they knew about his injury. So he wore the glove in every movie he ever made after the accident.
"

Nyt kun oli puhetta JJ Calen kitaroinnin editoinneista ja siitä kuinka monessa pätkässä nykyään tehdään musaa, niin näin kertoo David Gilmour Comfortably Numbin soolon soittamisesta:
 
"I just went out into the studio and banged out five or six solos. From there I just followed my usual procedure, which is to listen back to each solo and mark out bar lines, saying which bits are good. In other words, I make a chart, putting ticks and crosses on different bars as I count through: two ticks if it's really good, one tick if it's good and cross if it's no go. Then I just follow the chart, whipping one fader up, then another fader, jumping from phrase to phrase and trying to make a really nice solo all the way through."
 
Eipä ole editointi estänyt voittamasta lukuisia "maailman paras kitarasoolo" -listauksia.

Hienoja pointteja on tullu esille.
 
- "If it sound's right, It is right"
- jos artisti ei ole valmis satsaamaan, en ole minäkään.
- Jos artisti tai levy-yhtiö maksaa niin meitsi kyl satsaa : )
- Paskapuhetta, että musiikki olis mitään jännitevaihteluita, saati nollia ja ykkösiä. Illuusiota tämä kaikki on.
- Uskottavuuden pitää säilyä, tehtiin hommat sitten miten hyvänsä. Huijaaminen on sallittua illuusion luomiseksi, kiinnijääminen ei ole.
- ..että kaikki on sallittua ja lopputulos ratkaisee.
- Eläköön vapaus!
- Siis tuotantopoliittinen kysymys lähinnä.
- Ei musiikissa oo mitään moraalikysymyksiä. Millään ei yksinkertaisesti oo mitään väliä.
 
Noista viimeisin, milcoinin kommentti, on lähinnä omaa sydäntä. Jaakkoopuukkoon illusio-ilmaisu oli hyvä. Tarkoitti varmastikin laajemmassa merkityksessä, kuin jotku sen tulkitsi.
 
(Täst edes on hieno tarkkailla silmät auki, jahka joku vielä ois arvostelemassa näitä em. arvojaan vastaan toisissa threadeissa ;) )
 
Ite sallin kaikenlaisen musiikin ja kaikenlaiset metodit. Siinä missä musiikki on sivistyksen jälkeen maailman toiseksi suurin illusio, ei sen tekoon tarvitakaan sääntöjä. 1997-2007 on ollu murrosaikaa musiikin tuottamisessa, kun asiat on tietotekniikan vuoksi helpottunut ja parantunutkin. Analogi-Paavot älähtelee nyrkkipajat täynnä 10 metriä leveitä tiskejä ja stomp-boxeja - "Kaikki on liian helppoa". Paavot kertoo sisällön merkityksen hävinneen. On turhauttavaa nähdä, kun joidenkin metodeihin puututaan uskottavuuteen/epänaturalismiin (00011100101101) vedoten. Pointsit kotiin kaikille, jotka tekemisiinsä ja musiikkiinsa uskoo, häpeä heille jotka 0101-metodinsa kieltää.
 
Loppukevennys: On vain kymmenenlaisia ihmisiä. Niitä jotka ymmärtävät binäärilukujen päälle ja niitä, jotka ei.

Eikös se kellonviisareista riippuja ollut Harold Lloyd?
 
Oli! Olet aivan oikeassa. Kaksi mykkäelokuvien mestarihurjapäätä menivät päässäni sekaisin :-)
 
Alla oli kuitenkin se kattotasanne tai muu vastaava.

Spontaanin tunnelmakitaroinnin mestari JJ Cale saattoi ja saattaa editoida soittonsa sadoista raidoista saadakseen sen kuulostamaan siltä, että on vain istuttu alas ja alettu soittaa.
 
... ja käytti vireenkorjausta jo ennen Autotunea (Digitechin Vocalistissa oli moinen optio pari vuotta aikaisemmin).
 
(Kun haastattelin JJ:tä joskus puhelimitse, unohdin valitettavasti kysyä "Pack My Jackin" toista pianosooloa edeltävästä välikommentista pianistille: 'Play another one, play another one!' Olisi ehdottomasti pitänyt selvittää, montako ottoa kommentista tehtiin ennen kuin saatiin levylle päätynyt versio...)
 
Klasaripuolella levytyksiä leikattiin kymmenistä otoista kokoon jo analogiaikoina. Digikaudella tuo on vielä helpottunut - sinfonian yhdessä osassa saattaa olla toistasataa leikkauskohtaa, joskus vain yhten iskun mittaisia.
 
Äänitetty musiikki on lähestulkoon ainoa asia, jossa lopputulos todellakin pyhittää keinot.
 
(No, tiettyyn rajaan asti - mutta en usko, että snuff-levyjä on tehty yhtään sen enempää kuin snuff-elokuviakaan...)

Ei se äänitysprosessi oo mikään taideteos vaan lopputulos... Ammattipiireissä puhtaankin sen takia yllättävän usein hyvistä biiseistä ja kokonaisuuksista, ei niinkään kompressoriasetuksista ja nudgearvoista.
 
Sama asia kaikessa taiteen teossa paitsi, että useimmiten prosessi on vain prosessi. Saattaa se kyllä lopputuloskin olla, ei siin mitään.
 
Musta toi tekniikasta vouhkaaminen on jotenkin nurinkurista. Ajatellaanpa vaikka Manu Chaota. Päällisin puolin jengillä on varmaan kuva, että hänen projektinsa on rämpyttää mieleen-, tanssijalkoihin ja sieluunpainuvasti jonkinsorttista ticoticopolkkaa. Ja aivan oikea mielikuvahan tää on, jos semmonen syntyy.
 
Jos kuitenkin kuuntelee hänen toistaiseksi kahta pääsoololevyänsä eli Clandestinoa ja Esperanzaa, huomaa, että ne ovat ennenkaikkea ääniteoksia. Siellä ei ole perinteisessä mielessä ajateltuna kovinkaan montaa sävellystä ja sanoitusta eikä biisiä, mutta sen sijaan kymmeniä äänitasoja, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Hyvin, hyvin eklektinen kokonaisuus kaiken maailman soundin pätkiä, riffejä, radioääntä ja julistusta sekä kaiken kattava illuusio jonkinsorttisesta reilusta kansanmusiikista.
 
No onhan se reilua ja rehellistä, koska se perustuu kommunikointiin. Livenä sen huomaa eritoten.
 
Sen sijaan, kun tälläkin palstalla on nähty ainakin yhden äänittäjän kirjoituksia siitä, kuinka hän LÄHTÖKOHTAISESTI aluksi silpoo rummut, pistää iskut kohdilleen, korvaa äänet sampleilla ja SEN JÄLKEEN alkaa vasta työstäminen, niin sehän on yksinkertaisesti tyhmää toimintaa. Ainakin jos on kyse musan teosta. Osoittaa suunnatonta uskoa siihen, että "tietokone" osaa jotain.

Tekno vai "oikeilla soittimilla" soitettu rock'n'roll??
 
Jos levyltä tuleva musiikki kuulostaa hyvältä, on se yks ja sama miten se on tehty.
 
Livenä soitettaessa taas playback-hommat on musta moraalitonta.
 
Ja näinhän se aina on. Toiset bändit kuulostaa hyvältä levyllä ja toiset livenä (toki jotkut tekevät sitä livenä ja levyillä kuten rollarit keskiviikkona...).
 
Tokihan joidenkin kitaravirtuoosien pätkissä nauhotetut soolot pistää mietityttämään, mutta jos levy kuulostaa hyvältä ni väliäkö sillä. Sit ei mennä kuuntelemaan liveräpellyksiä vaan kuunnellaan vaa levyjä.

Sama asia kaikessa taiteen teossa paitsi, että useimmiten prosessi on vain prosessi. Saattaa se kyllä lopputuloskin olla, ei siin mitään.
 
Tarkoitin:
 
Lopputulos on taideteos
Äänitysprosessi ei ole taideteos.
 
(Mut joskus kumpikin on vaan paskaa)

Tarkoitin:
 
Lopputulos on taideteos
Äänitysprosessi ei ole taideteos.
 
(Mut joskus kumpikin on vaan paskaa)
 
Näin tietysti on. Ja siihen liittyen "soittakaa uudelleen ja paremmin" on täysin relevantti neuvo. Harold Lloyd on tullut jo esiin niin mä puolestani sanoisin, että ei John Heartfield -30-luvulla tehnyt montaaseja sen takia ettei olisi osannut ottaa yhtä kokonaista valokuvaa. Kaikki, millä saadaan jo muutenkin hyvää tulosta vielä paremmaksi ja ideaa toimimaan, käy. Niin levyllä kuin lavallakin puhumattakaan haastatteluista.

Ei, mä olen tehnyt niin useamman kerran. Mahdollista on myös soitattaa osuudet uusiksi bändille kertomatta.
 
Olen lukenut tällaisista muistaakseni ennenkin ja oli pakko tulla sanomaan, että saako noin ihan oikeesti tehdä? Kuulostaa todella hurjalta. Itselle tulisi ainakin todella petetty olo, varsinkin jos on maksanut saadakseen omaa soittoaan levylle...

Olen lukenut tällaisista muistaakseni ennenkin ja oli pakko tulla sanomaan, että saako noin ihan oikeesti tehdä? Kuulostaa todella hurjalta. Itselle tulisi ainakin todella petetty olo, varsinkin jos on maksanut saadakseen omaa soittoaan levylle...
 
Jos bändille ei siitä kerrota, ei bändi todennäköisesti saa sitä koskaan tietää edes, ja näin ollen ei tunne oloaan petetyksi.

Jos bändille ei siitä kerrota, ei bändi todennäköisesti saa sitä koskaan tietää edes, ja näin ollen ei tunne oloaan petetyksi.
 
Huh huh! :) Jos soittaa päin persettä niin sitten otetaan opiksi ja ensi kerralla soitetaan paremmin. Mun mielestä arveluttavaa toimintaa.

ei muiden soitoksia tietenkään mennä sotkemaan. ja soittelemaan uudestaan kun bändi on hävinnyt näkyvistä
 
niin minun kantani kaikesta autotunesta ja triggailusta yms. on täysin hyväksyttävä. Siis lopputulos ratkaisee, ei se miten se on saatu aikaan..

Huh huh! :) Jos soittaa päin persettä niin sitten otetaan opiksi ja ensi kerralla soitetaan paremmin. Mun mielestä arveluttavaa toimintaa.
 
Niinhän se on. Itse en tuota menisi tekemäänkään, mutta mitä lukenut näiltäkin palstoilta niin ei tuo niin harvinaista ole.

Mahdollista on myös soitattaa osuudet uusiksi bändille kertomatta.
 
En kyllä ymmärrä miten toi on mahdollista. Mä olen ollut aina yksityiskohtaisen tarkasti tietoinen siitä miten oma soitto menee (hyvine ja huonoine puolineen), eikä sitä kukaan muu pystyisi toistamaan saatika parantamaan niin, etten itse huomaisi.