Yleistä keskustelua musiikista ›

Mihin ylipäätään vedetään raja ulkopuolisten ja asiaankuuluvien seikkojen välille musiikissa? Siinäpä kysymys, oikeastaan melko turha sellainen :)
 
Ja mahdoton mitenkään määritellä. Musiikin kaikki tasot ovat jotenkin suhteessa toisiinsa: harmoniassa vertikaalisesti ja melodiassa horisontaalisesti - näiden muodostama yhteinen möykky, jota voisi sanoa absoluuttiseksi musiikiksi, on sitten suhteessa muuhun maailman, vaikkapa minun kokemusmaailmaani. Jos jossain kappaleessa kuulostaa älyttömän hyvältä ovelasti aseteltu A-mollisointu, se ei tarkoita, että A-mollisointu on absoluuttisesti hyvän kuuloinen. Sama pätee - mielestäni - kokonaisiin kappaleisiin: jokin kappale voi olla hyvä jossain sosiaalisessa kontekstissa.
 
Asiaan tai ainakin alun pohdinnoissa vilahteneeseen seikkaan liittyen, olen siis mitä ilmeisemmin kovasti mieltynyt "luonnollisesti etäännytettyihin" ja vahvasti värittyneisiin ääniin, jotka kuitenkin tunnistaa musiikiksi, oli lähde sitten konsertti tai pertin takapihalla pauhavat stereot. Vaikkei siis mikään puhdas perversio olekaan kyseessä, paljon suurempia elämyksiä on tällaisten äärellä syntynyt verrattuna hetkiin, kun kotona istuu alas kuuntelemaan sitä 'täydellistä' soundia soittokamoista, joihin on jopa hieman yrittänyt panostaa. Ironista sinänsä.
 
Muilla vastaavia kokemuksia?
 
Ha! Minulla on. Toisinaan itseasiassa kuuntelen musiikkia niin, että särölaitteilla mössöytän musiikin juuri ja juuri tunnistettavaksi massaksi, tai sitten laitan eri kappaleita kollaasimaisesti päälle, jolloin tuloksena on melkoinen sointimassa. Eräs mielikuva, johon säveltäessäni jatkuvasti palaan, on sellainen hyvin outo, kuulas äänimaisema, josta on hyvin vaikea erottaa harmonioita tai melodioita. Eikä kyseessä välttämättä edes ole mikään matemaattisesti monimutkainen harmonia, vaan efekti voi syntyä hyvinkin psykologisista tekijöistä, minkä osoitttaa se, että tällaisen niin sanotun vaikeasti hahmotettavan tunnelman ovat aiheuttaneet hyvin yksinkertaisia kappaleita säveltäneet bändit.
 
Mielestäni tuo sama asia tulee esille kirjallisuudessa. Jos miettii vaikkapa Tommi Liimatan lyriikkaa Suljettu-levyllä. Se koostuu pirstaleista, joita tarkennetaan myöhemmin, asioihin palataan joskus oudossakin järjestyksessä ja asioita tarkastellaan hyvin subjektiivisesti. Mainittujen seikkojen vuoksi teksteistä koostuu hyvin vaikeasti hahmotettava tapahtumaketju, joka kuitenkin ehkä on pääteltävissä, mutta kuva ei ole terävä - aivan kuten jos kuulee musiikkia jostain kaukaa epäselvästi.
 
Ehkä myös kuvataiteissa voisi ajatella... olen aina pitänyt Pollockin ja Baconin tauluista. Mutta liittyykö se enää ketjun aiheeseen - mielestäni liittyy. En siltil ruodi asiaa enempää - ainakaan vielä.