Tuottaminen ja sovittaminen ›

Queenin Innuendo levy kaikessa homoudessaan (sori, läppää ;) on kyllä semmosta Freddien pullistelua että kelpasi (ja kelpaa Q+PR) stadioneilla mellestää.
 
Bändihän ei tuon levyn ilmestyessä ollut keikkaillut enää moneen vuoteen...
 
Vielä kun levyn soundi ja tunnelma on äärimmäisen "iso" on Innuendo ehdotukseni Queenin ja massivisen 90-luvun alun soundin edustajaksi.
 
Mnjaa, itse innostuin tuon levyn kohdalla Queenista oikeastaan uudestaan, koska etenkin nimibiisin itseironinen parodia 70-luku-Queenista vetosi. Eräänlaista jäljitelmätaidettahan tuo oli bändin kultakaudesta.
 
Mutta olen kyllä sitä mieltä, että Queenin kohdalla pitäisi ensimmäiseksi mainita niitä 70-luvun originaaleja, joilla yhtye soundinsa loi, ja joilla levykansissa luki ylpeästi että "ei synia!". Ehkäpä albumitrio Sheer Heart Attack - A Night At The Opera - A Day At The Races?

Bändihän ei tuon levyn ilmestyessä ollut keikkaillut enää moneen vuoteen...
 
tuon "kelpasi stadionilla mellestää" oli tarkoitus olla vain ison kuuloisen soundin hehkutusta, vaikka täytyy myöntää ettei Q-historia olekaan täysin hallussa.
 
Syna jutusta olen eri mieltä kanssasi. Musta ne tuo ainakin ko. levyyn niin paljon syvyyttä (alku-ysäri-kornisti siis) ettei niitä häpeillä tarvitse ;)
 
jos vertaa vaikkapa sheer heart attackin ja innuendon hittejä "killer queen(s.h.a.)" vs. "show must go on(i)" soittamalla niitä kadunmiehelle ei lopputulosta ole vaikea arvata. ja mielestäni pop-levystön kulmakivet mitataan juurikin suuren yleisön tuntemuksista/ostopäätöksistä/niiden synnyttämistä muistoista jne.

Nyt on kyllä yksi tainnut unohtua. En huomannut vielä tätä.
 
Led Zeppelin: I

No jos tänne kerran hyväksytään muutakin ku poppia, niin omasta levyhyllystä iskivät silmää ainakin Vangeliksen Blade Runner soundtrack ja Etnopojun aikaisemmin mainitsema Frank Zappa & The Mothers of Inventionin Freak Out!. Näillä levyillä kun on aivan käsittämättömän hieno äänimaailma.
 
Trevor Hornin osuudesta Frankie Goes to Hollywoodin ekaan julkasuun, Wikipedia: Some time later, producer Trevor Horn admitted that in fact he had recorded a 'demo' version of "Relax" with FGTH and The Blockheads, the renowned backing group for New Wave icon Ian Dury. He had then cut a second version with FGTH alone, but was unhappy with the result of both sessions, and had finally taken the tape away to work on. Horn allegedly spent five more weeks augmenting the track with extensive overdubs by session musicians. Despite apparently unilaterally spending such extensive time and money on one single, Horn would later assert that "Relax" represented a massive gamble for himself and his new record label, ZTT, and that its failure could well have bankrupted him. By the time it was completed, it had cost a reported £70,000 in studio time alone, with the video clip costing an additional £15,000.
 
Luin joskus täydellisemmänkin kuvauksen tuosta Hornin "osallistumisesta" relaxin tekemiseen, tuossa taidettiin väittää, että Horn lähetti kaverit lomille ja soitti instrumentit lopulta itse koska ei ollut tyytyväinen kuulemaansa. Ylituottamista? ;)

Lista ei ole mun omani, mutta silti mielestäni aika onnistunut. Yle Teemalta alkoi juuri uusintana Classic Albums -sarja, eli dokkareita klassikkolevyjen tekemisestä. Hauskaa kuunnella tekijöiden haastatteluja ja yksittäisiä raitoja kommenttien kera. Helsingin kirjastoista löytyy DVD:nä ainakin osa noista dokkareista.
 
Elvis: Elvis Presley
Jimi Hendrix: Electric Ladyland
The Grateful Dead: From Anthem to Beauty
The Band: The Band
Bob Marley & The Wailers: Catch A Fire
Meat Loaf: Bat Out Of Hell
Sex Pistols: Never Mind the Bollocks
Steely Dan: AJA
Elton John: Goodbye Yellow Brick Road
Fleetwood Mac: Rumours
Paul Simon: Graceland
Stevie Wonder: Songs In The Key Of Life
Cream: Disraeli Gears
The Who: Who's Next
Iron Maiden: The Number Of The Beast
Def Leppard: Hysteria
Deep Purple: Machine Head
Judas Priest: British Steel
Motörhead: Ace of Spades
Phil Collins: Face Value
U2: The Joshua Tree
Metallica: Metallica
Nirvana: Nevermind

Rainbow: Rising. Siinä on sellainen tilantuntu, josta pidän. Intiimi, mutta ei naamalletunkeva.
 
Def Leppard: Pyromania. Tuotetumman hard rockin kärkeä. Tässä vaiheessa Lepsut tekivät vielä kelpo musaa. Ehkä heidän musiikilliset ansionsa olivatkin keskittyneet rumpalin käteen?
 
AC/DC: Back in Black. Siinä on aaseedeeseen soundi parhaimmillaan. Myös tässä oiva tila.
 
Steve Vai: Passion and Warfare. Niin paljon pystyy tunkemaan tavaraa levylle, ja silti se pysyy selkeänä ja erottelevana.
 
Yes: Close to the Edge. Jännä juttu, että levyn soundi on samaa vihreää kuin sen kansi.
 
Ramones: Rocket to Russia. No helevetti!
 
Peter Gabriel: So.
 
Agentsin kaikki äänitteet ovat mielestäni soinnillisesti komeita. Kuorrutukset puuttuvat, mutta hyvää soittoa on äänitetty hyvin, miksattu hyvin ja tuotettu hyvin.
 
Emmää nyt jaksa enempää luetella. Onhan noita.

Kyllä kotimaan jutuista joutaa myös mainita Pelle Miljoonan Moottoritie On Kuuma: Punkki muuttui oikeaksi musaksi, nää saundit on edelleen minusta parhaat mitä suomessa on levylle päässyt.
 
Toinen on kyllä Peer Güntin Backseat: Kyllä lätisee ison maailman tyyliin, "hard rock"- meininki ekaa kertaa suomilevyllä.

No en tiie onko se kovin poppia,
mutta soundiltaan ilmeisen ainutlaatuinen omassa ajassaan.
 
Joy Division - Unknown Pleasures.
Tai ehkä Closer enemmän.
 
Periaatteessahan ne levyt tais olla Martin Hannett with Joy Division.
Luin jostain että Hannett ois viritellyt vessanpytystä osia yhtyeen rumpusettiin (!)

Pixies: Surfer Rosa & Come On Pilgrim
 
White Stripes: White Blood Cells
 
The Who: Who's Next
 
Stevie Wonder: Music Of My Mind

Laittaakas perusteluja viesteihin, niin ei mene pelkäksi listaamiseksi ja on mukavampi lukea.

Miksiköhän naisia mainitaan tässäkin ketjussa korkeintaan kymmenesosa miesten tekemään musaan nähden? Onko syy brittiläisten poplehtien top 100-listoissa, jotka kanonisoivat juuri miesmusiikkia - toimittajat kun myös miehiä ovat? Tori Amoksen From The Choirgirl Hotel on vähintään Radioheadin OK Computerin veroinen poplevyjen kulmakivi. Harmi ettei saanut samanlaista valtaisaa tunnustusta, mistäköhän lie johtuu...

Miksiköhän naisia mainitaan tässäkin ketjussa korkeintaan kymmenesosa miesten tekemään musaan nähden? Onko syy brittiläisten poplehtien top 100-listoissa, jotka kanonisoivat juuri miesmusiikkia - toimittajat kun myös miehiä ovat? Tori Amoksen From The Choirgirl Hotel on vähintään Radioheadin OK Computerin veroinen poplevyjen kulmakivi. Harmi ettei saanut samanlaista valtaisaa tunnustusta, mistäköhän lie johtuu...
 
Carole Kingin Tapestry, Arethan Frankinin Live at Fillmore West...onhan noita.

80-luvun Spector oli TCH.
 
Mmm... kuka?

Mmm... kuka?
 
Trevor Horn.

Trevor Horn.
 
Melkein arvasin.

Deep Purplen In Rock ja Machine Head saivat meikäläisen täysin sekaisin.
Vieläkään en osaa erottaa, oliko se soundi, bändin sovitustyyli vaiko molemmat.
Joka tapauksessa Martin Birch oli puikoissa. Siitä lähti meikäläiseltä humppa kertaheitolla.

Donald Fagenin "Nightfly" on kyllä hieno. Äärimmilleen hiottua tavaraa, jossa joka ainoa nuotti ja saundi on kohdallaan.

Miksiköhän naisia mainitaan tässäkin ketjussa korkeintaan kymmenesosa miesten tekemään musaan nähden? Onko syy brittiläisten poplehtien top 100-listoissa, jotka kanonisoivat juuri miesmusiikkia - toimittajat kun myös miehiä ovat? Tori Amoksen From The Choirgirl Hotel on vähintään Radioheadin OK Computerin veroinen poplevyjen kulmakivi. Harmi ettei saanut samanlaista valtaisaa tunnustusta, mistäköhän lie johtuu...
 
Niijoo... Kyllä mä tuonne nostasin myös Kate Bushin The Kick Inside-levyn. En tiedä millä perusteilla näitä levyjä pitäis listata, mutta ainakin meikäläisen korvaan tuo levy on tuonut paljon uutta.

Miksiköhän naisia mainitaan tässäkin ketjussa korkeintaan kymmenesosa miesten tekemään musaan nähden?
 
Olisikohan syynä sellainen epäloogisuus, että naiset tekee vain kymmenesosan kaikesta musasta. :)