Klassinen ›

Mielenkiintoinen aihe. Chopinhan oli siinä mielessä poikkeuksellinen tapaus musiikinhistoriassa, että hän uudisti valtavasti pianon ilmaisumahdollisuuksia ja sävelsi melko radikaaliakin musiikkia, esim. hänen valssejaan ei Mendelssohn ymmärtänyt ollenkaan. Silti hän oli omana aikanaan juhlittu mestari, jota tultiin kuuntelemaan kaukaa, ja nimenomaan hänen omia sävellyksiään. Siinä miehessä visionääri ja kansantaiteilija ilmeisesti kohtasivat onnellisella tavalla.
 
Olen joskus itse taas miettinyt, että olisi mielenkiintoista voida herättää joku oman aikansa mestari kuten Bach tai Mozart henkiin nykyaikana ja kuunteluttaa hänellä nykymusiikkia. Mikä olisi reaktio? Ymmärtäisivätkö he ollenkaan, että se on musiikkia, kun niin monta kehitysvaihetta on välistä pois, vai kuulostaisiko se vain melulta? Tai mitä he sanoisivat esim. myöhäisromantiikan paatoksellisuudesta ja mahtipontisuudesta?
 
Tuli vielä Bachin fuugista mieleen, että kyseinen sävellysmuoto oli hänen aikanaan toki jo vanha, mutta jos ei Bach olisi koskaan fuugasta kiinnostunut, olisi se nykyään varmasti täysin unohdettu ja merkityksettömänä pidetty sävellysmuoto. Niin täydellisesti näytti Bach, miten erittäin tarkkojen sääntöjen mukaan laaditun sävellyksenkään ei tarvitse olla tylsä ja kaavamainen, vaan siitäkin voi saada elävän, ilmaisurikkaan ja tavattoman mielenkiintoisen musiikkiteoksen.

Mielenkiintoinen aihe. Chopinhan oli siinä mielessä poikkeuksellinen tapaus musiikinhistoriassa, että hän uudisti valtavasti pianon ilmaisumahdollisuuksia ja sävelsi melko radikaaliakin musiikkia, esim. hänen valssejaan ei Mendelssohn ymmärtänyt ollenkaan. Silti hän oli omana aikanaan juhlittu mestari, jota tultiin kuuntelemaan kaukaa, ja nimenomaan hänen omia sävellyksiään. Siinä miehessä visionääri ja kansantaiteilija ilmeisesti kohtasivat onnellisella tavalla
 
En yhtään ihmettele Mendelssohnin reaktiota, sillä luullakseni Chopin ei liene säveltänyt valssejaan niiden alkuperäistä kätännöllisiä tarkoitusperiä palvelevaa käyttötarkoitusta eli tanssimista ajatellen kuten esim. Schubert, vaan pikemminkin puhtaasti esteettisistä syistä, yhtenä taidemusiikin muotona, ts. ilman tanssin säestystehtävää, kuten tekivät myös Schumann ja Brahmskin.
 
Beethoveniin verrattuna Schubertin edistyksellisyys säveltäjänä näkyy nimenomaan tanssimusiikin saralla siinäkin, että hän suurena tanssin ystävänä, vaikkei itse tanssinutkaan, ei suinkaan ylenkatsonut tanssimusiikin tuottamista, vaan hänen teosluettelostaan löytyy pitkälle toistasataa schubertiadeissa improvisoimaansa ja myöhemmin muistiin merkitsemäänsä valssia, kun taasen Beethovenin kynä oli valssin saralla tuottelias vain yhden ainokaisen tanssin verran WoO84.
 
Schubert on säveltänyt mm. 36 ensimmäistä valssia D 365, 12 Grazilaista valssia D 924, 12 valses nobles D 969, 20 viimeistä valssia D 146, 34 valses sentimentales D 779, 12 valssia D 145 jne.
 
Vaikkakin Schubert, kuten Mozart, Haydn ja Beethovenkin, sävelsivät tanssinsa tanssittaviksi, seuraava anekdootti Richard Straussista osoittaa että ne olivat paljon enemmän. 21-vuoden ikäisenä hän pyysi Brahmsilta neuvoa kuinka parantaisi sävellyksiään. Brahms pyysi häntä tarkastelemaan hyvin huolellisesti Schubertin tansseja ja keksimään 8-tahdin mittaisia yksinkertaisia melodioita!". Schubertin tanssit ovat kuitenkin lopullisessa kirjoitetussa muodossaan enemmän kuin yritys säilyttää satunnainen inspiraatio, spontaani ajatus tai melodis-harmoninen idea.
 
Melodisen mestaruutensa lisäksi hän oli myös harmonian mestari: Kun katsomme säestäviä ääniä, jotka on toisinaan merkitty vain oienellä aksentilla, huomaamme kuinka mielikuvituksellisesti ja taitavasati ne on sijoitettu.
 
Miltei jokaista Schubertin yli 400 tanssista voi verrata kiillotettuun miniatyyrii, pieneen, mutta kallisarvoiseen ja yksinkertaisesti täydelliseen. Jokainen niistä heijastelee Schubertin taidetta mikrokosmoksen tavoin.
 
Tuskin kukaan toinen säveltäjä milloinkaan on onnistunut niin menestyksellisesti käyttämään pianon tarjoamia uusia sointiominaisuuksia ja ilmaisumahdollisuuksia hyväkseen kuin Schubert.
 
En ole pahemmin Chopinin valsseja kuullut, mutta eikös hänen pianotyylinsä ole harmonisesti varsin omaperäistä värikkäässä kromatiikassa, rohkeissa dissonanssikuluissa ja yllättävissä modulaatioissa.

En yhtään ihmettele Mendelssohnin reaktiota, sillä luullakseni Chopin ei liene säveltänyt valssejaan niiden alkuperäistä kätännöllisiä tarkoitusperiä palvelevaa käyttötarkoitusta eli tanssimista ajatellen kuten esim. Schubert, vaan pikemminkin puhtaasti esteettisistä syistä, yhtenä taidemusiikin muotona, ts. ilman tanssin säestystehtävää, kuten tekivät myös Schumann ja Brahmskin.
 
Kyllä vain, ja nimenomaan Chopinin vaatimusta valssiensa huomattavan nopeista esitystempoista Mendelssohn piti käsittämättömänä. Mutta tanssittavaksi niitä nimenomaan ei ollutkaan tarkoitettu. Eipä Chopinin pianovalssien ja samannimisen perinteisen tanssin kanssa muuta yhteistä liene kuin 3/4-tahtilaji.
 
En ole pahemmin Chopinin valsseja kuullut, mutta eikös hänen pianotyylinsä ole harmonisesti varsin omaperäistä värikkäässä kromatiikassa, rohkeissa dissonanssikuluissa ja yllättävissä modulaatioissa.
 
Onhan se, ja erittäin koristeltuakin. Kenties merkittävin piirre ja uudistus Chopinin pianomusiikissa ja hänen omassa soittotyylissäänkin on kuitenkin ennenkuulumattoman rohkea ja hienovarainen rubaton käsittely. Tästäkin syystä hänen "tanssinsa" (kuten valssit, poloneesit, masurkat ym.) ovat kaikkea muuta kuin tanssimiseen soveltuvia.
 
Tuo mitä kirjoitit Schubertista on varmasti totta, ja lisäisin vielä, että hän on kyennyt saamaan myös teknisesti huomattavan helppoihin "oppilaskappaleisiinkin" saman ainutlaatuisen tunnun. Siksi varmaan monet ei-vielä-niin-pitkällä-olevat piano-oppilaatkin niin kovasti pitävät hänen musiikistaan. Ellen kovin väärin muista, niin ettei muuten vaan olisi ollut juuri Schubert, joka kuultuaan Chopinin ensi kertaa soittavan omia sävellyksiään, huudahti spontaanisti "Hatut päästä, hyvät herrat - seurassamme on nero!"

Varmasti totta, mutta en osaa kuitenkaan arvostaa hänen monia varhaisempia sonaattimuotoon sävellettyjä soitinteoksiaan, kuten esim. sonatiineja viululle ja pianolle, mm. hiukan rutiininomainen ja mozart-henkinen D 384, joissa hänen kipeästi leijuva lyriikkansa ei ottanut sopiakseen klassisten muotokaavioiden puitteisiin, mitä ongelmaa esim. hänen varhaisissa jousikvartetoissaan, nelikätisissä pianofantasioissaan, pianominiatyyreissään tai vokaaliteoksissaan puolestaan ei ole. (Tämän todistaa jo n. 15-vuotiaana sävelletty Viel tausend strene prangen D 642 sekakuorolle ja pianolle, joistakin haydnvaikutteistaan huolimatta). Oikeastaan vasta sonaatti pianolle D 459 ja D 459A on ensimmäinen persoonallinen ja kypsä hänen tämän lajityypin teoksensa, josta puhuu välitön schubertilaisen tenhon maailma ja henki, vaikkakin jotkin hiukan varhaisemmatkin katkelmalliseksi jääneet sonaatinosat saattavatkin todistaa jotain muuta, kuten D 178, D 178B, D 346, D 347, D 348, D 349 jne.
 
Näkisin niin, että Schubert oli kuitenkin musiikihistorian ensimmäinen säveltäjä, joka kykeni lähestulkoon pelkkiin melodis-ilmaisullisiin keinovaroihin turvautuen, toki myös rytmin ja soinnutuksen avulla, ratkaisemaan kaikki taiteen polttavimmat ja keskeisimmät probleemit ja luomaan ilmaisuvoimaista ja pakahduttavaa säveltaidetta, joka kykenaee liikuttamaan ihmisten mieliä iäti. Hän oli ilmeisesti myöskin ainoa laatuaan länsimaisen säveltaiteen historiassa, joka löysi näköjään itsestään ehtymättömän melodisen lähteen, jonka kuohunta työnsi esiin toinen toistaan kauniimpia melodis-harmonisia oivalluksia tasaisena ja milloinkaan hellittämättömänä luomisvirtana. Käsittämätön saavutus ja vertaansa vailla oleva luova kyky, johon ei yksikään säveltäjä ennen eikä jälkeen Schubertin ole milloinkaan kyennyt yhtä vakuuttavalla ja intensiivisellä tavalla. Kuinka paljon hänellä olisikaan ollut vielä annettavanaan ihmiskunnalle ehtymättömästä musiikillisesta aarreaitastaan, mutta valitettavasti vain on niin, että tieteen, ja etenkin lääketieteen, ja taiteen kehitys eivät kulje milloinkaan käsi kädessä. Sillä jos näin olisi niin schubertin, Mozartin, Chopinin ja monen muunkin suuren neron luomistaipale olisi saanut kukoistavamman ja arvokkaamman päätöksen, eikä musiikin tai minkään muunkaan taiteen historiankirjoitus olisi niin surullista luettavaa ennen aikojaan mana majoille menneiden, varhain kuolemaan vihittyjen, säveltäjämestareiden tragedioina, murhenäytelminä.