Kitarat: soittaminen ›

Älä nyt käsitä väärin, mutta tiedätkö miksi mä olen niin monta kertaa eri mieltä kanssasi? En tiedä huomaatko itse, mutta sä puhut niin selvästi pelkästään yhdessä tietyssä viitekehyksessä. Mä en ole väittänytkään, että 200 bpm tempossa menevän tukutuku |Em|D|C|D|-kierron päälle pitäsi soittaa jotain aivan ihmeellisiä aksentointeja. Kun mä puhun nopeasta soitosta (tai ylipäänsä mistään soitosta), niin en mä en puhu pelkästään tai edes lähtökohtaisesti hevistä ja isoilla säröillä soittamiseesta. Sä taas vastaat aivan kuin puhuisin. Musta on alkanut tuntua, että näissä nopeus- ja pikkausketjuissa pitäisi aina mainita erikseen, jos puhuu muusta kuin hevistä ja isolla säröllä vedetyistä 200 bpm 16-osa-nakutuksista. Mä kirjoitan yleismuodossa tekstiä, ja tarkoitan juttuni suurinpiirtein yleispäteviksi. Ei ole kuitenkaan millään tavalla hedelmällistä hakea jotain spesifiä ääriesimerkkiä ja todeta, "ei se ainakaan tällaiseen tilanteeseen päde". Aivan totta, eikä mikään sääntö päde kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin, enkä ole niin väittänytkään.
 
Mulla oli pointti lähinnä siinä, että esmes Petrucci nyt sattuu hyvin usein soittamaan niitä 16-osiaan sen tukutuku-kompin päälle, toisin kuin esmes Bettencourt, jonka musiikki ja soitto ovat hyvin paljon enemmän rock- ja bluespohjalta ammentavaa, myös saundien puolesta. Bettencourtin kamassa on enemmän tilaa kiintoisalle rytmiselle fraseeraamiselle, Petruccin estetiikka piilee muissa asioissa. Kuuntele vaikka An evening with Jordan Rudess and John Petrucci -levyä (vai mikä perkele sen nimi on), vaikka siinä on ehkä hetkittäin maailman korneinta soittoa, Petrucci näyttää myös erilaisia puolia itsestään soittajana.
 
Mun mielestä Petrucci on vaan erittäin huono esimerkki hevisoittajasta, joka ei osaa fraseerata, koska se on parhaimmillaan harvinaisen selkeä ja musikaalinen kaveri. Huonoimmillaan se tosin osaa olla kamala.
 
Mä en ole myöskään väittänyt, että jokaisen nuotin erilainen aksentointi tempossa 200 bpm olisi mahdollista kitaralla. Se ei ole, ja typeräähän olisi väittää jotain muuta. Mutta niissä 200 bpm 16-osapilityksissäkin on mahdollista käyttää mm. oikeaa kättä dempaamaan jokin tietty kohta, aksentoida jokin tietty nuotti voimakkaasti tai mahdollisesti pikata muutama nuotti vähän hiljempaa. Ei jokaista nuottia erikseen, mutta esimerkiksi neljän äänen kuvio on mahdollista soittaa joko dempattuna tai demppaamatta, ja harkittu vaihtelu vaan näiden kahden välillä tuo jo paljon eloa soittoon.
 
Niin monet tekeekin, myös se em. DT:n kaiffa. Kuten edellä sanoin, esmes Bettencourtilla on paljon dynaamisempi saundi ja musiikki, jota se soittaa, ammentaa eri lähteistä. Toisin sanoen se kama, jota se soittaa, vaatii kuulostaakseen hyvältä erilaista lähestymistä kuin monen muun.
Mun mielestä sä juuri tässä menet metsään puheissasi. Se musiikillinen sisältö, jota hevikamassa on, ei kaipaa samanlaista lähestymistä kuin esmes blues-/rockmusiikki. Mun korvaan kuulostaa siis siltä, että se, mistä sä pohjimmiltaan et pidä, on se, mitä hevisoittajat soittavat, ei siis se, miten ne soittavat.
 
Täytyy myöntää, että Bettencourtin saundi on aivan omaa luokkaansa, mutta se johtuu osittain pelkästään siitä, että se käyttää vähemmän, ja erityyppistä, säröä, jolloin dynamiikka kuuluu enemmän. Tämä taas johtuu osittain siitä että se ei tarvitse myöskään komppeihin Mesa-tyyppistä helvetin tuhtia saundia. Jos sä analysoit Petruccin tai vastaavien jätkien soittoa levyiltä ja videoilta, saatat huomata että ongelma ei ole pelkästään niiden soitossa, vaan myös siinä että kovasti prosessoidussa saundissa eivät kaikki detaljit kuulu.
 
Aksentoinnilla mä en myöskään tarkoita, että kuviot pitäisi aina aksentoida jollain aivan ihmeellisellä tavalla. Jos kuvio pitää saada mahdollisimman tasaisesti, niin sitten vedetään se tasaisesti. Tai jos aksentit tuntuu menevän luonnollisesti aina neljäsosan ekalle iskulle, niin sitten vedetään. Mutta se ei ole ainoa mahdollinen vaihtoehto. Kyllä mä aivan varmasti olen kuunnellut tarpeeksi Petruccin soittoa voidakseni sanoa siitä jotain. Mun mielestä se ei vaan yleensä groovaa, eikä siinä ole läheskään samanlaista dynamiikka kuin vaikka Bettencourtin soitossa. Nuottien aksentoinnista nopeassa tempossa käy hyvänä esimerkkinä vaikkapa Pat Metheny. Aksentteja tulee välillä todella yllättäviin ja mun mielestä mielenkiintoisiin paikkoihin, ja etenkin niissä nopeammissa kuvioissa.
 
Myös Methenyn saundi ja musiikki antavat enemmän tilaa, ja sen soittama sisältö myös kaipaa ympärilleen aktiivista, voimakasta fraseeraamista. Kun soittaa musiikillisesti niin hankalia juttuja kuin sekin usein soittaa, on syytä tehdä selväksi se missä fraasien haluaa kulkevan, muuten kuulokuva muuttuu ei-halutunlaiseksi.
Tästä myös päästään siihen, että onko voimakkaasti kompressoidulla, dynaamisesti heikolla saundilla järkevää soittaa musiikillisesti todella hankalia juttuja, niitä kun on tällöin erittäin vaikea jäsentää halutulla tavalla?
 
Mun mielestä sun esimerkkisi klassisesta musiikista ei myöskään päde tässä yhteydessä. Kevyessä musiikissa pulssi ja komppi kuuluu yleensä aivan eri tavalla kuin klassisessa musiikissa. Jos pulssi ei kuulu missään muualla kuin solistin soitossa, niin ihmeelliset aksentoinnit voivat tietysti toimia ei-toivotulla tavalla, aivan niin kuin sanoit. Kuitenkin kevyessä musiikissa kun rumpali vetää komppia + taustalla on yleensä ainakin basso komppaamassa ja "soittamassa tahtiin", niin kappaleen pulssi ei katoa mihinkään tai ykköset kuulosta siirtyvän, vaikka solisti soittaisi juoksutuksissa kuinka ihmeellisiä aksentteja.
 
Eivät ne häviä, mutta musiikki alkaa perin helposti, varsinkin nopeissa tempoissa, kuulostaa siltä että solisti mogailee jotain outoa, jos aksentointi on satunnaista. Toisaalta erilaisella aksentoinnilla voidaan saada mielenkiintoinen efekti aikaan, mutta tällöin ilmiötä täytyy toistaa niin kauan, että se kuulostaa tarkoitukselliselta.
Kuten sanottua, silloin kun tilaa on enemmän, sitä on enemmän.
 
Sotken taas asioita keskenään? :-) Mä luulen, että luet taas sen tietyn viitekehyksen läpi mun juttujani ja ymmärrät ne toisin kuin tarkoitin. Mun kirjoitukseni pontti ei millään muotoa ollut se, että useimmat hevisoittajat kuulostavat kamalilta. Ja nimenomaan, jos soitto muuten noudattaa harmoniaa, niin nuottivalintoja paljon olennaisempaa on mielestäni fraseeraus ja se, että fraasin rytminen liike tapahtuu ja kuulostaa siltä, että näin solisti sen tarkoittikin.
 
No mä en näe asiaa noin. Jos ne äänet ovat paskoja, ne ovat paskoja. Totta kai fraseeraamisella voidaan saada niitä hiukan kiintoisammiksi, mutta mun mielestä äänet ovat tärkeämpiä. Kuuntele vaikka Bachia - sen biisejä voi soittaa sellolla tai dynamiikattomalla synan monoleadilla ja aina toimii (toisella noista ehkä kuitenkin hiukan paremmin:D).
Fraseeraaminen tulee olennaiseksi vasta siinä vaiheessa, kun soitettavasta tavarasta halutaan tuoda jotain sellaista esiin, jonka soittaja kokee tärkeäksi, mutta joka ei kuulu suoraan musiikissa. Toisin sanoen fraseeraaminen on painottamista.
 
Teen tämän yksinkertaiseksi hyvin karrikoiduilla esimerkeillä:
 
Hevistä sanottakoon se, että mun mielestä ne jäppiset tekevät useimmiten niin tylsää musaa ja soittavat niin tylsiä sooloja, että hyväkään fraseeraaminen ei pelasta mitään. Vasta kovemmilla jätkillä se fraseeraamisen puute alkaa häiritä.
Hevityypit ottavat taasen kiinni sen, minkä musikaalisuudessa häviävät, tekniikassa.
 
Hyvillä rock-tyypeillä tekniikka on hyvässä kuosissa, mutta ei niin hyvässä että pelkästään sillä voisi pelastaa soolon, siispä niiden on täytynyt opetella hiukan musiikkiakin. Fraseeraaminenkin on olennaisempaa just siksi.
 
Hyvillä jazz-tyypeillä on hallussa sekä musiikki että tekniikka. Pelkällä tekniikalla ei pärjää millään, koska musiikki on niin haastavaa. Toisaalta musiikki on niin haastavaa ettei tekniikka muodostu niin merkitykselliseksi kuin vaikka hevissä.
 
Lisäksi voisi puhua klassisista soittajista, joilla ei usein ole mitään hajua musiikista sen syntytasolla, pelkästään sointitasolla, mutta sen vastapainoksi tekninen osaaminen on huipussaan.
 
Huipputasolla kaikki em. tyylit kohtaavat, mutta samat painotukset ovat silti olemassa.
 
Mä nuotinsin juuri 64-tahtia erästä Wes Montgomeryn lattarisooloa. Siinä on paljon 16-osa-juoksutuksia. Suurin osa niistä noudattaa aivan ilmiselvästi joko pentatonista-, doorista- tai harmonista mollia. Yli puolet ajasta mennään joko diatonisesti tai terssin hyppyjä. Se, mikä saa ne kuulostamaan (mulle) mielenkiintoisilta, on nimenomaan Montgomeryn fraseeraus, ja ennen kaikkea nuottien aksentointi. Olen sitä mieltä, että ne tylsimmänkin kuuloiset skaalajuoksutukset (joo, nyt puhun myös hevistä) saa kuulostamaan paljon mielenkiintoisemmilta kiinnittämällä huomiota rytmiseen fraseeraukseen. Eikä se tarkoita edelleenkään jotain aivan ihmeelisiä aksentointeja. Vaikka vaan se, ettei sitä aksenttia tarvitse aina soittaa neljäsosan ekalla 16-osalle. Nuottivalinnat eivät usein ole mun mielestäni läheskään niin tärkeitä, kuin rytminen fraseeraus.
 
Ei kysymys ole siitä, soittaako jotain fucking Marsilaisia asteikoita, vaan kysymys on siitä, miten hyviä musiikillisia ajatuksia keksii. Jos ne ovat tarpeeksi hyviä, ei tarvitse fraseerata millään tavalla ihmeellisesti, homma toimii luonnostaan. Kuuntele vaikka Mozartia - ne samat toonika-, subdominantti- ja dominanttitehot ovat käytössä kuin kaikilla muillakin, mutta Mossella homma toimii hiukkasen kiinnostavammin kuin joilla kreikkalaisilla kitarajeesuksilla (no just se Theodore Ziras esmes).
 
Hei, me voidaan jauhaa tästä vaiks pikaviesteillä, tää topikki oli johonkin ihan muuhun.