Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Deathiin tutustuville, oma näkemykseni asiasta:
(Viesti on lainaus omasta kirjoituksestani ketjun alusta)
 
SCREAM BLOODY GORE 1987

SBG on aggressiivisinta, brutaaleinta, raskainta ja thrasheinta Deathia ikinä. Albumi ei sovi varmaan ensimmäiseksi albumiksi deathmetalia entuudestaan tuntemattomille, mutta tutustumisen jälkeen tämä kannattaa hankkia hetimmiten. Soundit ovat raa´at ja varsin alkeelliset, mutta jos tällainen ei haittaa niin sitten vaan nauttimaan musiikista. Musiikki on ehtaa Deathia alusta loppuun, riffeistä kaikkeen muuhun. Tällä albumillahan Chuck Schuldiner soitti kaiken paitsi rummut, ja bändi oli hurjan suuri, kaksijäseninen. No, se ei tahtia haittaa ja taitavaa, joskin vielä hurjasti kehittymisenvaraa omaavaa soittoa kuullaan ja soolot ovat jo nyt sitä itseään. Mutilation, Evil Dead, Zombie Ritual ja Denial Of Life kertovat oleellisen!
Vokalisointi on äärimmäisen raakaa, mikä sopiikin kuvaan täydellisesti.

LEPROSY 1988

Leprosy jatkaa siitä mihin SBG jäi, joskin huomattavasti kehittyneempänä ja hienostuneempana, vaikka nytkään ei musiikki ole myöhempään Deathiin verrattavissa. Soundeissa ja kaikessa ylipäänsä on parannettu, ja kappaleet itsessään ovat parasta Death-laatua. Chuck Schuldinerin partnereina häärivät kitarassa Rick Rozz, bassossa Terry Butler ja rummuissa Bill Andrews. Mitään häikäisevää ei kokoopano Schuldineria lukuunottamatta tarjoa, mutta homma kuitenkin hoidetaan tyylillä ja kaikki toimii. Kappalemateriaali on aivan timantinkovaa, Leprosyn, Born Deadin, Open Casketin ja Pull The Plugin kaltaiset klassikot jyräävät vieläkin tarjoten raskasta, asenteellista, vanhaa deathmetalia.

SPIRITUAL HEALING 1990

Spiritual Healing on eräänlainen "välilevy" kappalemateriaalin hakiessa itseään brutaalimman ja teknisen materiaalin välimaastosta. Kappaleet toki itsessään eivät ole miksikään muuttuneet, ja loistavaa Death-tavaraa tarjotaan jälleen. Rick Rozz on saanut väistyä James Murphyn tieltä kitaravarressa, ja tällä albumilla soolot ovatkin kauttaaltaan hyviä molempien kitaristien toimesta. Sanoituksetkin alkavat erota edellisalbumeiden teloitus-linjasta tarjoillen varovaista ennustetta siitä mitä tuleman pitää. Deathin tyyliin on jälleen parannettu soundeissa ja soitossa, ja tämä kehityskaari tuleekin jatkumaan loppuun asti. Albumi on huomattavan aliarvostettu, enkä ymmärrä miksi. Samaa, tasaisen tappavan vahvaa Deathia tämä on alusta loppuun.

HUMAN 1991

Human onkin jo teknistä Deathia puhtaimmillaan, ja samalla ensimmäinen kolmesta Deathin ykköslevystä. Tällä kertaa soundit, soitto ja tuotanto ovat jo täydellisiä, ja muusikot käsittämättömän kovatasoisia. Jatkuvasti vokalisoinnissa parantaneen Schuldinerin seurassa kitaraa kurittaa Paul Masdival, rumpupatteristoa löylyttää Sean Reinert ja bassossa taiteilee alan johtaviin nimiin kuuluva Steve DiGiorgio. Kappaleet ovat äärimmäisen vahvoja, teknisiä ja raskaita. Tältä albumilta löytyy monta Death-klassikkoa, kuten Flattening Of Emotions, Suicide Machine, Together As One, Lack Of Comprehension... Tällä albumilla on toinen toistaan taitavampien muusikoiden värväys alkanut, ja seuraava albumi onkin sen huipentuma.

INDIVIDUAL THOUGHT PATTERNS 1993

Chuck Schuldiner, Gene Hoglan, Steve DiGiorgio ja Andy LaRoqcue. Siinä superkokoonpano, jonka voimin väsättiin 1993 Deathin teknisen kauden huipentuma, Individual Thought Patterns. Jos edellisalbumi jätti vielä jotain arvailun varaan, tämä plaatta kääntää viimeisetkin epäilevät bändin puoleen. Soundit, tuotto, kappaleet ja kaikki muusikoista lähtien ovat parasta antia bändiltä ikinä. Tavara saattaa vaatia sisäistämistä, mutta kun se aukeaa, ei paluuta ole. Maailman paras startteri Overactive Imagination, klassikko The Philosopher, loistava Mentally Blind, klassikkosarjan Trapped In A Corner... Aivan mahtavaa musiikkia, joka ei jätä ketään kylmäksi kun lopulta on auennut.

SYMBOLIC 1995

Deathin viimeiseksi tarkoitettu albumi, jonka jälkeen Schuldiner kuitenkin levy-yhtiön ja fanien pyynnöstä väsäsi vielä yhden Death-albumin, The Sound Of Perseverancen, jota allekirjoittanut ei vielä omista. Symbolicilla edellisalbumin kokoonpanosta on pelkkä Gene "Tuhatkäsi" Hoglan jäljellä, ja kitaraa ja bassoa soittavat tuntemattomat Bobby Koelble ja Kelly Conlon. Musiikillisesti samaa, tappavan vahvaa kamaa on tarjolla, ihan kuten on totuttu. Teknisyydessä hiukan ITP:a yksinkertaisempi, mutta hyvin vähän. 1,000 Eyes, Zero Tolerance, Symbolic, Crystal Mountain ovat kaikki universumin parhaimpiin lukeutuvia kappaleita, kuten niin monet aiemmatkin Death-biisin. Tämä on Deathin 3:sta parhaasta levystä yksi.
----------------------------------
 
The Sound Of Perseverancesta sanon myös vähäsen, vaikka ei alk.per. kirjoituksen aikoihin ollut vielä tuttu levy, heh. Albumi on sekoitus Humania, ITP:ta ja Symbolicia höystettynä myös täysin uusilla tuulilla ja instrumentillisilla eroavaisuuksilla. TSOP-albumilla Death esittelee itsensä progressiivisimmillaan, ja Schuldiner laulaa korkeammalta vihaisempana kuin koskaan. Albumi on niin soundeiltaan kuin kappaleiltaan täydellinen kokonaisuus uskomattomine yksityiskohtineen kaikkineen. Vaikeasti avautuvaa sorttia, mutta lopputulos on palkitseva.
 
Death Ranking nykyfiilisten mukaan:
 
Scream Bloody Gore 4+/5
Leprosy 5/5
Spiritual Healing 4/5
Human 5/5
Individual Thought Patterns 5/5
Symbolic 5-/5
The Sound Of Perseverance 5/5
 
Ei mikän turha bändi, hah!