Kitarat: soittaminen ›

Eikö kukaan muu pidä naurettavana sitä, että täytyy säveltäessä "vilkuilla" miten ne skaalat taas menikään otelaudalla?
 
Miksi se olisi naurettavaa? Jostain pitää lähteä, ja ihan kaikkien, sinunkin, pitää/piti ainakin aluksi vilkuilla miten ne skaalat menee otelaudalla. Siihen tietysti pyritään, että otelauta tunnetaan niin hyvin ettei tarvitse vilkuilla, mutta hommaan harjaantuminen vie vähintäänkin joitain vuosia. Musta on tosi korni, joskin ymmärrettävä harhaluulo, että kokeneemmat oikeasti taitavat ja "vapaat" improvisoijat miettimällä miettisivät skaaloja koko ajan soitossaan. Aivan yhtä korni, mielestäni sen sijaan käsittämätön harhaluulo on, että sointujen/skaalojen seuraaminen veisi spontaaniuden soitosta pois ja tekisi siitä jotenkin kaavamaista.
 
Sointujen seuraaminen on yksi tyylinmukaisen soiton osa-alue, jonka soittaja joko huomioi tai ei huomioi. Jokaisessa kappaleessa on improvisoinnille omat "rajoitteensa". Pelkästään kappaleen tyyli on yksi tällainen rajoite, jazz- ja rock-biisiä ei ole tapana soittaa samalla tavalla. Tyylistä luistaminen voi kuitenkin palvella tarkoitusta, yleensä edellyttäen, että soittaja tietää mitä tekee. Useimmiten kuitenkin pääsääntöisesti tyylinmukainen soitto on toivottavampaa, jolloin noudatetaan biisin tyylillistä "rajoitetta".
 
Aivan sama pätee sointuihin ja niiden myötä siis skaaloihin (nyt huom. en puhu diatonisesta soitosta, vaan harmonisesta kontekstista yleensä). Soinnut ovat toinen aivan samanlainen rajoite kuin kipaleen yleinen tyyli. Niistä voi "poiketa" ja saada mielenkiintoisia ja hyviä fraaseja aikaan, taas edellyttäen että soittaja tietää mitä tekee. Useimmiten on hyvä tuntea säännöt ennen kuin alkaa väkisin rikkoa niitä. Sana "poiketa" lainausmerkerkeissä sen vuoksi, että usein harmoniasta poikkeamiseksi tulkitaan vain fraasit joiden synnyttämä harmonia on liian vierasta omille korville. Tosiasiassa harmoniasta poikkeavatkin fraasit noudattavat jonkin skaalan ääniä. Loppujen lopuksi väliähän on ainoastaan sillä, mikä kuulostaa hyvältä ja mikä ei.
 
Aivan niin kuin kappaleen tyylin huomioon ottaminen, ei sointujen seuraaminenkaan improvisoinnissa tarkoita sitä, että orjallisesti pitäisi kaikkea noudattaa. Taitavat improvisoijat pystyvät mukauttamaan soittonsa kappaleen harmoniaan ja säilyttämään spontaaniuden soitossaan. Sitä mitä heidän päässään tapahtuu, on arvatekin "hieman" vaikea kuvata sanallisesti. Kun jokin harmonia tulee tarpeeksi tutuksi, sen osaa ottaa huomioon ja vaihtaa skaalaa automaattisesti, aivan kuin skaala ei olisi ikinä muuttunutkaan. Idea pysyy samana, se vain mukautetaan harmoniaan.
 
Kukaan ei osaa hommaa laakista, ja pystymetsästä on aivan turha yrittää improvisoida harmonisesti järkeviä fraasejaa biisiin, jossa ei yksi tai kaksi skaalaa riitäkään. Oikeasti taitavilla ja harjaantuneilla improvisoijilla riittää prosessointitehoa aivoissa muuhunkin kuin skaalojen kelaamiseen, ja se juuri erottaa muusikot matemaatikoista.
 
E: Loppuun vielä, etten missään nimessä tarkoita, ettei ilman teorian tuntemusta voisi saada hyvää musiikkia aikaan, tai voisi improvisoida hyviä sooloja (tai no musiikkiahan soolotkin..:-)). Joka tapauksessa harmonisesti monimutkaisen biisin kohdalle sattuessa edes jonkinlainen teorian tuntemus on aivan suunnaton valtti, eikä sen hyväksi käyttäminen ole millään tavalla naurettavaa - ainakaan niin kauan kun siitä ei tule itsetarkoitusta.
 
E2: Katsos perhana, sä puhuit säveltämisestä. :-) Noh, ylläoleva teksti pätee sovellettuna kyllä siihenkin..