Yleistä keskustelua musiikista ›

Kissin ohella toinen esimerkki on Alice Cooper. Mies toi lavoille giljotiinit, hirttoköydet, pakkopaidat ja käärmeet ja hänestä kuviteltiin että hän siviilissä puree kanoilta päitä poikki. Alice oli (ja on yhä) illuusion mestari ja kun tähän vielä yhdistettiin hyvä musiikki, Alicesta tuli myytti.
 
Nostetaanpa vanha ketju, kun aiheessa selvästi on vielä käsiteltävää.
 
Hm. Keith Richards kuljeskellessaan tapansa mukaan viskipullo kädessä opetti kuulemma Slashille joka myös halusi kuljeskella viskipullo kädessä, että sellainen Jack Daniels -lesti on hyvä astia myös jääteelle. Välillä. Ehkä.
 
Tietty määrä hulluutta, itsetuhoisuutta ja yliluonnollisuutta mahtuu tarinoihin. Sekä Lemmystä että Keefistä kerrotaan että sairaala olisi kieltäytynyt aluksi verenvaihdosta perusteella ettei tähtien kierrossa ole tavallista verta, ja sellainen saattaisi vaurioittaa omaan polttoaineeseen tottuneita ruumiita.
 
Toisessa ääripäässä meillä on Marilyn Manson, joka yhdistää epäuskottavan camp-horror-glamin ja amerikkalaisen nörtti-lähiöpojan imagon sellaisella tavalla, ettei kummastakaan jää mitään hyvää jäljelle täältä katsottuna. Kokonaisuutena Marilyn Manson voi olla rankka ainoastaan äärimmäisen pikkuporvarillisesta ja keskiluokkaisesta kulmasta katsottuna.
 
Mielellään pidetään legendat yllä. Jimmy Page asuu edelleen pikkutyttölauman keskellä Alistair Crowleyn vanhassa linnassa, ja Screaming Jay Hawkins mestasi kuolemaansa asti mustia kanoja lukitussa hotellihuoneessaan, josta poistui vain näkymättömänä ja ikkunan kautta.

----- höpön löpön

Kolme sanaa:
Te kasvoitte vanhaksi
 
Kaikkiin noihin myyttisiin tarinoihin ainakin itsellä liittyy se, että ne opittiin joltain isoveljen kaverilta jossain hiekkalaatikon reunalla, kun ei vielä itse osannut/ tajunnut musa lehtiä lukea, eikä muutenkaan mistään mitään ymmärtänyt. Sitten niitten samojen isoveljien seinällä näki hurjia julisteita ja voi juku kuinka se itse musiikki olikin sitten jännää kun sitä jostain pääsi kuulemaan.
 
Vaikea sitä enää nykyään on tajuta, miten mystinen hahmo joku Ville Valo voi olla jollekin saksalaiselle teinitytölle, sen jälkeen kun kyseisen jätkän on aikanaan nähnyt harvase viikko kaljalla jossain Boothillissä tai Tavastialla.
 
Tottakai nykyisessä tietoyhteiskunnassa on helppoa saada liikaa informaatiota ihailemistaan tähdistä, mutta kyllä se antaa myös aivan uudenlaisia keinoja levittää myös niitä hämäriä myyttejä.

Ehkä tuo on oire nyky-yhteiskunnasta ja siitä, että rockista yritetään saada kaikin puolin samanlaista salonkikelpoista bisnestä kuin vaikkapa paperikoneiden myynnistä.
 
Miten niin yritetään? Kaikenmaailman hevinkin markkinointi on jo ihan metsä-serla tai rautaruukki -tasoa.
 
Disclaimer: puoliskoni on nykyisin töissä tuolla: http://www.fimic.fi/

lordilordilordi
 
Lisäisin vielä tähän, että moni asia on muuttunut jonninverran. Vanha kulunut iskulausehan kuuluu; että sex and drucks and rokkenroll, mikä pitää mun mielestä aika tiiviisti tuon mystiikan sisällään. Nykysin, kun on sukupuolitauteja, jotka tappaa hitaasti ja varmasti, sekä tiukka huumauhusainelaki, ja musiikkiakin tuotetaan pääasiassa tietokoneavusteisesti ja soundit saadaan rullattua lähes täydelliseksi, niin koko tarttumapinta jäänee niiden muutaman bändin nahkaan, jotka vielä viitsii ja uskaltaa. Eikä tuo viitsiminen ja uskaltaminen liene kovin arvostettavaa.
Mahtavan vaikutuksen muhun on tehnyt Bruce Dickinson, joka ajaa lentokonetta!
Poikkeuksena tästä kaikesta tuottamalla tuotettu aloituslauseeni.

Niin kauan kun voi ottaa levyn ja soittimen sänkyynsä, niiden esittäjän asemasta, on mystiikkaa olemassa -
Vieläkään en hallitse lähiympäristöäni, en edes itseäni. Yhä olen tilanteiden ja tilojen armoilla. Enkä todellakaan usko toisten hallinnan, tai omaisuuden, tai edes lääkkeiden auttavan :-)
 
Okei, massakeskinkertaisuuteen ja perässähiihtäjiin kuuntelija sortuu nyt helpommin, koska julkisuus ja sen kekkonenkekkonenkekkonen.. -ilmiö on armotonta.
Edelleen päätyy joku oikeasti poikkeavan lahjakas musiikkiin ja luo omaa tietään. Hyvä näin, kyllä aika erottelee meille kultajyvät - vuosien kuluttua ihmettelee itseään, kun ei tajunnut X:n briljanttia omavaloisuutta.

Jone Nikulan kolumni viimeisimmässä Nyt-liitteessä käsitteli tätä "uskottavuusongelmaa", häntä korpesi se, että uutisointi ei ota rock-bändien kaupallista menestystä yhtä vakavasti kuin esim. Nokian menestystä, vaikka raha liikkuu samalla tavalla.
 
Ai raha liikkuu samalla tavalla Suomen rokkihommissa kuin Nokian hommissa? Jaa-a kuule :DDD

Ai raha liikkuu samalla tavalla Suomen rokkihommissa kuin Nokian hommissa? Jaa-a kuule :DDD
 
Liikkuu ehkä samalla tavalla, muttei samoissa määrin. Ei musiikkiteollisuus kuitenkaan enää liikkuvien summienkaan suhteen mikään ihan mitätön tekijä ole, päin vastoin.

Onko näiden vaikuttajien aika ohi? Onko rock `n rollin hohto tosiaan katoamassa, vai kuvittelenko mä vain? Pitäisikö rokin ja sen esittäjien olla irrallaan arkitodellisuudesta, vai onko kaiken oltava yhtä tuttua ja käsinkosketeltavaa kuin ranskanleipä? Kuka mitä häh?
 
Hyvä aihe. Vastaan nyt yleisesti tähtikultista, en rockin mystiikasta.
 
Mieleeni tuli yksi varmasti maailman fanitetuimmista tähdistä, surullisen kuuluisa Michael Jackson. Jacksonilla on harvinaisen fanaattinen ja uskollinen fanikunta ja sitä massaa on PALJON. Samalla Jackson on tehnyt itsestään oudon neron kuvaa koko uransa ajan.
 
Yksi piirre Jacksonin mystiikan saavuttamisessa näiden Neverlandin rakentamisien ja muiden ohella on se fakta, ettei Jackson antanut suurimman suosionsa (1983-1991) aikaan YHTÄÄN haastattelua. Ei yhtään, ei minnekään. Kuitenkin levyt myivät kuin häkä, joten lehdistön oli pakko alkaa keksimään ties minkälaisia juttuja. 90-luvulla Jackson antoi pari tv-haastattelua ja muistaakseni yhden haastattelun Prince-poikansa syntymän jälkeen OK-lehdelle. Jackson ei siis ole liiemmin puhunut asioistaan kenellekään, ja siinä se viehätys onkin. Fanit eivät usko mitään, mitä lehdistö hänestä keksii. Taitaapa "No tabloids" -slogan olla yksi fanien eniten käyttämistä fraaseista plakaateissa ja banderolleissa.
 
Joten joo, tietynlainen salaperäisyys lisää mielestäni tähden karismaa ja mystiikkaa. Mieluummin tosiaan näin, kuin Private Linen Sammyn tyyliin "jatkuvasti Seiskan sivuilla".
 
EDIT: Olin jo varma että "Tupuna" olis jo kommentoinu tähän ketjuun... Noh, kohta varmaan.... heh, kohta! 2,5 vuottahan siihen menikin, että löysin tämän ketjun :)

Onko rock `n rollin hohto tosiaan katoamassa, vai kuvittelenko mä vain?
 
Vastaan 2,5 vuoden takaiselle itselleni, jolla vielä oli tukka takana ja elämä edessä: Et kuvitellut.

Vastaan 2,5 vuoden takaiselle itselleni, jolla vielä oli tukka takana ja elämä edessä: Et kuvitellut.
 
Ei se rockin mystiikka, glamour ja hohto mihinkään katoa. Just nyt vain on vähemmän noita hulluja neroja, mutta kyllä niitä taas tulee. Sun pitää ruveta käymään taas keikoilla, niin mahdollisuus innostua uusista jutuista joita muut ei oo vielä kehuneet puhki, paranee.
 
Aina on pellepelottomia, sydbarretteja ja keithrichardseja. Nykyään on enemmän kanavia tulla esille, joten niitä ei vain välttämättä huomaa.

Tähdet tulee lähelle kun media antaa välineet tehdä niin ja osin media itse työntää artistit lähemmäs kansaa. Perusajatukseltaan hyvä näin, saavutettavuus on julmetun paljon parempi nykyään.

Ennenhän ensinnäkin joku levysoitin oli vain harvoilla ja valituilla, kasetiltahan sitä musaa yritettiin kuunnella. Toisekseen, kirjasto oli lähes ainoa mahdollisuus onkia uutta matskua ja luojan kiitos meidän kirjastosysteemin se oli mahdollista. Pakkasessa poljettiin kilsatolkulla kuuntelemaan jotain Maidenia - kyllä siinä tunsi antaneensa palan itseään kun sai vihdoin kuulokkeet korviinsa.

Lehdet syynättiin aasta ööhön, ja jokaikinen juttu tavattiin. Radiosta tuli jotain, teeveestä ei nyt tarvinnut haaveillakkaan näkevänsä mitään itseä kiinnostavaa. Lauantaitanssit urles.

Joten ei ole ihme, että bändit ja artistit tuntuivat olevan todella korkealla huipulla, mystisiä olentoja jotka taikoivat jumalallisia sointuja. Jos sait äänitteen hommattua, sait olla kiitollinen.

Nykyään homma on silmänräpäyksen päässä saatavilla, kyse on siitä jaksaako painaa klikkiä kerran vai kaivaako mieluummin nenää. Jos sitten intoutuu kuuntelemaan jonkin biisin vaikka netistä ja se ei heti miellytäkkään, voidaan se viskata samantien veks.

Tää onkin mun lempiaihe nykyään! Olen jo pitkään kiukutellut omassa pienessä päässäni kaikenmaailman sunriseavenueille ja poetsofthefalleille jotka on niin mahottoman mukavia ja harmittomia janttereita. Hymyillään musavideoissa samalla kun lauletaan parisuhdekriisistä duurissa.
 
MISSÄ ON KAIKKI UHMA?
MISSÄ ON KAIKKI AHDISTUS?
MIKSI KAIKKI ON NIIN MUKAVIA?
 
Jotenkin tuntuu että nykypäivänä pitää olla niin perkeleen mukava ja kaikkien kaveri jotta saa kappaleita soimaan edes Perähikiän paikallisradioon. Miksei kukaan enää kukkoile? Nyt tarvitaan jotain piristystä musiikkikentälle! Alkaa riittää nää äidin pikku pullamössöpojat.
 
Todennäköisesti saan tästäkin näpeilleni ja joku minua paljon kokeneempi kaveri kertoo, että "kattoskun ei kellekään saa olla ilkeä, kun ei koskaan tiedä millon senkin kaverin apua voi tarvita".
 
MORO!
 
E: Sori, tais mennä vähän offariks.

Jotenkin tuntuu että nykypäivänä pitää olla niin perkeleen mukava ja kaikkien kaveri jotta saa kappaleita soimaan edes Perähikiän paikallisradioon. Miksei kukaan enää kukkoile?
 
Ai että miksei kukaan enää kukkoile? Mä vastaan sulle tuohon heti, kun oot haistattanut paskat Suomen jokaisen radion ohjelmavastaavalle ja silti saanut biisisi maanlaajuiseen soittoon. :-D
 
Todennäköisesti saan tästäkin näpeilleni ja joku minua paljon kokeneempi kaveri kertoo, että "kattoskun ei kellekään saa olla ilkeä, kun ei koskaan tiedä millon senkin kaverin apua voi tarvita".
 
Tätä en ymmärrä, että miten kanssaihmisten kohtelu liittyy mystiikkaan. Vai onko takana se enemmän tai vähemmän tuttu sutkautus "kusipäisyys viehättää"?

Minusta ongelmana ei ole tuo mukavuus, vaan jo moneen otteeseen mainittu tapa tunkea artistit joka hemmetin juorulehden kanteen, ja jopa paremmissa lehdissä musiikintekijät kertovat omasta arjestaan. Ei minua kiinnosta mitä Jarkko Martikainen on syönyt tänään aamupalaksi tai kuinka usein Jonne Aaron käy kaupassa. Eikä sekään taatusti lisää mystiikkaa tai musiikin kiinnostavuutta jos haastattelussa todetaan, ettei meidän tarvitse panostaa tähän tämän enempää, kun levyt myy kuitenkin.
 
Mystiikan on tuhonnut musiikkiteollisuus jolle bändin näkyvyys on elinehto, mutta se millaista se näkyvyys on ei ole niinkään suuri asia. Vaikka toki se luo myös paljon mahdollisuuksia uusille bändeille, mutta puhuisivat siitä musiikista sitten tai ainakin jostain muusta kuin arjestaan.
 
Riittäkööt tilitys.

Mystiikan on tuhonnut musiikkiteollisuus jolle bändin näkyvyys on elinehto, mutta se millaista se näkyvyys on ei ole niinkään suuri asia.
 
Tarkoitetaanko tällä "mystiikalla" nyt sitten ulkomusiikillisia piirteitä? KISSin maskit jne...
En ollut kokenut mitään vastaavaa, ennen kuin näin Turbonegron '04 Ruisrockissa. Se oli jotain käsittämätöntä, Turbojugendlaisia koko ranta piukassa, verta ja hyöheniä ilmassa. Viehätys ei ole kadonnut vielä tähän päivään mennessä, en tosin ole lukenut (myöskään nähnyt...) yhtään haastattelua tai vast. missään mediassa ko. bändistä...

Tulipa tuossa viikonloppuna Panteran Vulgar Display Of Power-albumia kuunneltua, ja kun kansilehtistä siinä selailin muistin mitä ajattelin bändistä nähtyäni sen kuvan ensimmäistä kertaa Suosikissa joskus 1991 tai 1992. Silloin ajattelin että nuo kaverit takuulla pieksävät jokaikisen vastaantulijan, sen verran hurjan näköistä sakkia olivat ja hurjalta se musiikkinsakin silloin tuntui. Ja vihaista se on yhä tänäkin päivänä tuo Panteran musa, siinä jää moni nykyajan metallisynkistelijäyhtye kakkoseksi.
 
Nykyään ei tosiaan vastaavaa vimmaa tai uhmaa löydy metelliscenestä ei sitten millään kuin mitä Panteralla aikanaan oli. Siinä oli yhtye joka sekä näytti että kuulosti helkkarin vihaiselta ja aggressiiviselta. Ehkä korkeintaan Slipknot ja Tool on pystyneet samaan mutta siihen ne sitten jäävätkin.

Kaikki on jo keksitty ja tehty aiemmin - - - noin voi sanoa melkein jokaiselle "uutta ja erilaista" -juttuaan mainostavalle rokkarille - - ehkä siellä joukossa on yksi miljoonasta yrittäjästä, joka tuo todella jotain uutta - - koskeee kyllä muutakin kuin rokkia.
 
Jos kova rock´n rolla -imago on se mitä artistista itsestä lähtee ja sitä elää 110%:lla niin ok - mikäli artistin lava- yms. minä on muuta kuin se siwassa ja vessassa hiippaileva tavis niin minuakaan ei hirveästi kiinnosta siitä tietää, mutta se on ok! show on show ja sen tekijöiden ei tarvitse olla aina sen näköisiä - ei olla teatterissakaan.
 
Jos imago on merkittävässä osassa ko. artistituotetta niin silloin kysytään uskottavuutta - kuinka seisoo sen imagon takana - helposti tekee itsestään pellen, mikäli siviiliminä on jotain aivan muuta - tuotekehiteltyä tai itse rakennettua. Yleisöllä pitää olla ainakin vahva illuusio, että artisti on todella sellainen - kuka oikeasti haluaa nähdä TOmi Putaansuun Citymarketissa ostamassa säästöpakkausta vessapaperia?? - siis fanitusmielessä?
 
Meitsi tylsänä kaiken erittelevänä rationailistina en osaa ensisijaisesti kaipailla myyttisiä taiteilijahahmoja - en usko muihinkaan mystiikkoihin - maailmassani kaikki on eriteltyä ja kohdallaan - - luonnonkansa-asenteella "kaikki on samaa universumia, jonka osat heijastaa/on kytköksissä muihin osiin" voisi ehkä kyetä kokemaan rock´n rolla artistinkin elämää suurempana - minä vaan en osaa enkä sitä kautta kicksejä saa...

Tää onkin mun lempiaihe nykyään! Olen jo pitkään kiukutellut omassa pienessä päässäni kaikenmaailman sunriseavenueille ja poetsofthefalleille jotka on niin mahottoman mukavia ja harmittomia janttereita. Hymyillään musavideoissa samalla kun lauletaan parisuhdekriisistä duurissa.
 
MISSÄ ON KAIKKI UHMA?
MISSÄ ON KAIKKI AHDISTUS?
MIKSI KAIKKI ON NIIN MUKAVIA?
 
Jotenkin tuntuu että nykypäivänä pitää olla niin perkeleen mukava ja kaikkien kaveri jotta saa kappaleita soimaan edes Perähikiän paikallisradioon. Miksei kukaan enää kukkoile? Nyt tarvitaan jotain piristystä musiikkikentälle! Alkaa riittää nää äidin pikku pullamössöpojat.
 
Todennäköisesti saan tästäkin näpeilleni ja joku minua paljon kokeneempi kaveri kertoo, että "kattoskun ei kellekään saa olla ilkeä, kun ei koskaan tiedä millon senkin kaverin apua voi tarvita".
 
MORO!
 
E: Sori, tais mennä vähän offariks.
 
Jotenkin tämä "uhman ja ahdistuksen" vaatimus toisaalta, ja "piristyksen" vaatimus toisaalta vaikuttaa hyvin hassulta. Mulle. Tulee mieleen grungen ahdistuneet kenkiensätuijottajat "piristämässä" ilmapiiriä.
 
Noista mystisistä rokkareista tuli mieleen, että onhan sitä ollut tosiaan niinkinpäin, että julkisuuskuva on kiltti mutta takahuoneessa tuhmaillaan. Niinkuin nyt Beatles aikoinaan ja Boddy Holly.