Bassot ›

Mie oon hyvä soittamaan biisin kun biisin bändin mukana ilman lappuja vaikken ois koskaan soittanut tai kuullut koko biisiä. Tähän pääasiassa on kolme syytä:
- suurin osa musiikista on käänteiltään ennalta arvattavaa ja sävellajin tunteminen (kuuleminen, vaikkei sitä olisi edes mainittu) auttaa sointuvaihdoksien välikkeissä
- osaan lukea kitaristin otelaudalta soinnut
- hyvä korva
 
Nämä hallitsen itsekin, on muuten todella hyödyllisiä taitoja ja aivan erityisesti ex tempore-keikoilla joita varten treenataan vähän tahi ei ollenkaan. Suuri osa populaarimusiikin kastiin kuuluvasta tavarasta kun etenee loogisesti pääasiassa sävellajin sointuihin perustuen, tietyt sointukulut toistuu ja ne oppii tunnistamaan nopeasti. Ja kitaristin otelautakäden lukeminen on hyvä lisätuki korvan avuksi, yksi mainio jazzkitaristi kerran keikalla kommentoi mulle että "et sä niitä lappuja tartte, sähän luet mun otteet". Jos joku aloittelija nyt miettii mitä se otelautakäden lukeminen tarkoittaa niin se on vaan se että tunnistaa ja muistaa miltä näyttää eri sointujen sormitukset.
 
Tuohon listaan lisäisin vielä hyvän muistin, eli aika kivuttomasti pystyn palauttamaan mieleen biisin jota on tullut soitettua tai treenattua aikoja sitten; joskus hyvä korva ja muisti ovat pelastaneet tilanteen kun on pitänyt feikata ihan hatusta biisi jota en ole koskaan soittanut, esim. joku radiohitti jonka on kuullut niin monta kertaa että mieleen on tallentunut jonkinlainen kuulokuva siitä miten biisi menee.
 
Hassua kyllä, mä muistan joskun pirun huonosti vain biisin nimen perusteella, ne nimet ei vaan talletu niin hyvin, johtuu kai siitä että sanoitukset on mulle aika toissijainen juttu musassa. Eli tilanne menee näin että esim. treeneissä kun mietitään uusia biisejä settiin niin joku sanoo "miten olisi se (biisin nimi tähän)?" Ja hillittömän usein pelkkä biisin nimi ei sano yhtään mitään, ihan täysi blanco. Sitten joku vaikka hyräilee melodiaa pari-kolme tahtia ja heti tulee ahaa-elämys, "ai SE biisi, joo".
 
Miulla on sellainen tunne, että kaikki vanhemmat ts. ennen tätä tabulatuuriaikaa soittamisen aloittaneet osaa ton. Kokemus ja erilainen treenitapa aloitellessa muokkaavat korvaa.
 
Just näin. Mun paras soitonopettaja on jo 25 vuoden ajan ollut levysoitin eli levy pyörimään ja sitten basso handussa tutkimaan mitä levyllä tapahtuu. Tuota biisien lennosta feikkaamista treenaan lainaamalla kirjastosta nipun CD-levyjä joita en ole ennen kuullut, sitten biisi soimaan ja tsekkaan kuinka nopeasti sävellaji löytyy ja kuinka tarkkaan pystyn saamaan biisin haltuun ensikuulemalta. Ja tätä voi hyvin treenata radion kanssa myös. Tabulatuureja oli kyllä silloin 80-luvun alussakin niissä "How to play bass"-tyyppisissä alkeiskirjoissa, mutta itse ohitin ne tarpeettomina, mun mielestä ne on melkein kuin apupyörät fillarilla ajoa opetellessa, sen parempi mitä nopeammin niistä pääsee eroon.
 
Ja yksi lisäjuttu sävelkorvan kehittämisessä on se että opettelee virittämään soittimensa ilman mittaria, oon joskus törmännyt pariin kitaristiin jotka oli alusta alkaen käyttänyt vaan mittaria ja se on kumma juttu, ne siis tosiaan oli oikeasti kusessa jos mittarista hyytyi patteri. Lisäksi ne ei aina edes kuulleet jos skitta oli snadisti epiksessä.