Klassinen ›

Kertokaa kokemuksistanne.
 
Kerrankin muutamia vuosia sitten erään urheiluhallin katsomossa istuessani ja koripallo-ottelua seuratessani mielessäni alkoi soida Mozartin c-mollimessun KV 417a sisintäni riipaiseva Qui tolliksen 8-ääninen polyfoniakudos g-mollissa, jota kunnellessani kaiken häritsevän hälynkin keskellä saavutin jonkinasteisen ekstaasin kaltaisen psykofyysisen olotilan, jonka aikana miltei tuntui kuin olisin irtautunut ruumiistani ja leijaillut jonnekin kauas avaruuksiin tähtien tuolle puolen, ja jonka vähitellen rauettua itseäni pakottamalla ja "ravistamalla" vei aikansa palata takaisin tähän maailmaan ja materialistisen konkreettiseen todellisuuteen. Ilmeisestikin olin hiljattain kuunnnellut Raymond Leppardin johtamaa kyseisen teoksen levytystä, joka oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

Yksi voimakkaimpia omia kokemuksia oli aikanaan nuorena poikana ja sellistinalkuna kun Oriveden orkesterikurssilla pääsin ensimmäistä kertaa soittamaan isoon 100-henkiseen sinfoniaorkesteriin. Se tuntui sinälläänkin jo huikealta, mutta kun soitimme vielä Skrjabinin Ekstaasin runoelmaa niin kyllä meinasin pudota tuoliltani kaiken sen "ekstaasin" keskellä. Sellostemma oli minulle aivan liian vaikea enkä muista ollenkaan miten itse soitin; olin vain aivan hurmiossa kaiket harjoitukset ja ne kaksi esitystä, kun en ollut kuullut enkä kokenut mitään niin valtavaa aikaisemmin. Aiemmat orkesterikokemukset kun olivat lähinnä musiikkiopiston pienestä ja vaatimattomasta jousiorkesterista saatuja. Sain tuosta kokemuksesta arvokkaan määrän motivaatiota jatkaakseni soittoharrastusta, josta sitten tuli lopulta ammattikin. Ja "Le Poeme De L'Extase" on edelleenkin mieliteoksiani!

Yksi voimakkaimpia omia kokemuksia oli aikanaan nuorena poikana ja sellistinalkuna kun Oriveden orkesterikurssilla pääsin ensimmäistä kertaa soittamaan isoon 100-henkiseen sinfoniaorkesteriin. Se tuntui sinälläänkin jo huikealta, mutta kun soitimme vielä Skrjabinin Ekstaasin runoelmaa niin kyllä meinasin pudota tuoliltani kaiken sen "ekstaasin" keskellä. Sellostemma oli minulle aivan liian vaikea enkä muista ollenkaan miten itse soitin; olin vain aivan hurmiossa kaiket harjoitukset ja ne kaksi esitystä, kun en ollut kuullut enkä kokenut mitään niin valtavaa aikaisemmin. Aiemmat orkesterikokemukset kun olivat lähinnä musiikkiopiston pienestä ja vaatimattomasta jousiorkesterista saatuja. Sain tuosta kokemuksesta arvokkaan määrän motivaatiota jatkaakseni soittoharrastusta, josta sitten tuli lopulta ammattikin. Ja "Le Poeme De L'Extase" on edelleenkin mieliteoksiani!
 
Muistan Leonard Bernsteinin todenneen jotakin tämäntapaista, että nuorille olisi parempi että kuuntelisivat Skrjabinia kuin että ottaisivat pilven, mikä ilmeisesti kuvaa varsin osuvasti hänen musiikkinsa luonnetta. Minä taas olen saanut vastaavanlaisia fiiliksiä ja kiksejä nimenomaan Schubertin musiikista yksinkertaisista mutta melodisesti kiehtovista tansseista aina oopperoihin saakka.Skrjabinin yltiöromanttista ja hiukan teennäistä musiikkia en ole koskaan oikein kyennyt sulattamaan ja jos olen hänen levyjään musiikkiliikkeestä etsinytkin, olen suureksi hämmästyksekseni joutunut toteamaan, että edes hyvin varustetusta erikoisliikkeestä on miltei mahdotonta löytää hänen teoksiensa levytyksiä kattavasta valikoimasta puhumattakaan. Missäköhän syy moiseen Skrjabinin musiikin levytysten laiminlyöntiin?

Skrjabin lienee niitä säveltäjiä, joiden todelliset intoilijat muodostavat kuitenkin aika pienen piirin. Muutamat pianistit soittavat hänen sonaattejaan, ja silloin tällöin orkesterit ottavat ohjelmistoonsa tunnetuimpia orkesteriteoksia kuten edellämainittu Ekstaasin runoelma tai Prometheus. Varmaankaan hänen musiikkinsa myyttinen/mysteerinen pohjavire ja sitä kautta jonkinasteinen synkkyys ja vaikeaselkoisuus ei ole omiaan herättämään ns. suuren yleisön mielenkiintoa, mistä syystä levypomotkaan eivät ryhtyne projektiin, jonka menestyksestä ei voi olla varma. Sääli sinänsä, sillä onhan Skrjabin yksi persoonallisimpia ja vaikuttavimpia myöhäisromantikkoja (ainakin omasta mielestäni).

Skrjabin lienee niitä säveltäjiä, joiden todelliset intoilijat muodostavat kuitenkin aika pienen piirin. Muutamat pianistit soittavat hänen sonaattejaan, ja silloin tällöin orkesterit ottavat ohjelmistoonsa tunnetuimpia orkesteriteoksia kuten edellämainittu Ekstaasin runoelma tai Prometheus. Varmaankaan hänen musiikkinsa myyttinen/mysteerinen pohjavire ja sitä kautta jonkinasteinen synkkyys ja vaikeaselkoisuus ei ole omiaan herättämään ns. suuren yleisön mielenkiintoa, mistä syystä levypomotkaan eivät ryhtyne projektiin, jonka menestyksestä ei voi olla varma. Sääli sinänsä, sillä onhan Skrjabin yksi persoonallisimpia ja vaikuttavimpia myöhäisromantikkoja (ainakin omasta mielestäni).
 
Tuo on varmasti totta mitä sanoit ja mysteeristä mieleeni juolahti, aiheesta hieman toiseen siirtyäkseni, että hyvin erikoislaatuinen elämys Mozartille varmasti oli kun hän käytti sulkakynäänsä kliinisen käyrän piirtäjänä nuottipaperilla ottaessaan harkitun "kylmäverisesti" mukaan d-mollijousikvartettonsa Andanteen vaimonsa viereisessä huoneessa synnytystuskissaan päästämän kiljahduksen "molempien oktaavihyppyjen ja sitä seuraavan desimihypyn äkillisenä fortena tahdeissa 31 ja 32. Lyhyt kuohahdus, joka asettuu seuraavan tahdin pianossa synkoopin jälkeen".

Tuo on varmasti totta mitä sanoit ja mysteeristä mieleeni juolahti, aiheesta hieman toiseen siirtyäkseni, että hyvin erikoislaatuinen elämys Mozartille varmasti oli kun hän käytti sulkakynäänsä kliinisen käyrän piirtäjänä nuottipaperilla ottaessaan harkitun "kylmäverisesti" mukaan d-mollijousikvartettonsa Andanteen vaimonsa viereisessä huoneessa synnytystuskissaan päästämän kiljahduksen "molempien oktaavihyppyjen ja sitä seuraavan desimihypyn äkillisenä fortena tahdeissa 31 ja 32. Lyhyt kuohahdus, joka asettuu seuraavan tahdin pianossa synkoopin jälkeen".
 
Heh, ohjelmamusiikkia puhtaimmillaan..!

Muistaakseni Schubertin keskeneräistä pianosonaattia D 571 fis-molli , Andante D 604, Scherzo ja finaali D 570 Gregor Weichertin soittamana makuullani sängylläni (Sennheiser-stereokuulokkeilla) eräänä kesäisen aurinkoisena päivänä katseeni ikkunan takana hienoisessa tuulen vireessä kahiseviin koivun kellanvihreisiin auringonvalossa kimmeltäviin lehtiin kohdistettuna alkoi musiikin taianomaisen lumouksen vaikutuksena muuttua muodoltaan ja väreiltään joksikin ennenkokemattoman kaltaiseksi, unenomaisen kauniiksi, mutta samalla kuin jotenkin objektiivisesti todentuntuisemmaksi. Aivoni jonkinlaisen oivalluksen läpitunkemana havahduin käsittämään ulkomaailman, näkemäni puun, koivun, ensimmäistä kertaa älyni kirkastamana ja tahdon palveluksesta vapautuneena sekä sen tarkoitusperille hyödyttömänä, maailman puhtaana, objektiivisena ja selvänä kuvana.
 
Yo-kirjoituksiin valmistuessani eräänä kesänä puhdistauduin sieluani myöten aina iltaisin kaikesta päivän aikana intensiivisen pänttäysprosessin sieluuni jättämästä liasta, saastasta ja negatiivisesta tyhjiöstä ja koin katharsiksen, sielun kuorman kirvoittumisen Haydnin Luominen-oratorion kautta (Karajanin johtama Live-äänitys DG).

Musiikki on parasta huumetta..!

Musiikki on parasta huumetta..!
 
Ei kai sitä voisi osuvammin enää ilmaista. Tulikin mieleeni eräs musiikillinen elämys kouluajoiltani kun aamunavauksen yhteydessä auditoriossa soi Mozartin viulukonserton n:o 3 KV 216 adagio, joka teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että poistuin tosiaan kuin huumattuna tilaisuudesta ja kävellessäni kotiin hyppytunnilla olin vieläkin päästäni aika tavalla sekaisin Mozartin musiikin aikaansaamasta odottamattoman salakavalasta lumouksenkaltaisesta huumauksesta.

Kerrankin kävi Beethovenin erästä myöhäistä jousikvartettoa keskittyneen meditatiivisesti kuunnellessani, että Musiikin syvällinen vaikutus alkoi tuntua valtimoiden kiihtyneenä sykkeenä nivustaipeiden kohdalla, ja kun kiinnitin siihen liikaa huomiota se alkoi iljettää minua siinä määrin että se psyko-fyysillinen matkanteko loppui siihen eikä suurta ja musertavaa reaalimaailmasta erkaannuttavaa musiikillista elämystä sillä kertaa tullutkaan.

Eilen tuli erittäin absurdi olo tyhjentäessäni rakkoa kouluni miestenvessassa kuunnellen walkmanistani samalla Shostakovichin yhdeksännen sinfonian allegroa. Kokeilkaa joskus.

Aikaisemmin Haydnin musiikkia intensiivisen keskittyneesti kuunnellessani minun oli tapana yhdistää se mielessäni uskonnollisiin mielikuviin ja tällä tavoin aivan kuin jonkinlaista apupyörää käyttäen päästä niiden kautta mielikuvia dramatisoimalla ja konkretisoimalla ne musiikilliseen hahmoon musiikillisten emootioiden ja elämysten lähteelle ja voin sanoa, että koin nimenomaan musiikin kirkastavan vaikutuksen saattelemana, paitsi hänen suuria oratorioita, myös mm. pariisin sinfonioita kuunnellessani, esim. n:o 84 Es-duuri, valaistuksen kaltaisia syvällisen puhdistavia sielullisia elämyksiä, jotka omalla painollaan objektiivisen totuudellisina nousivat uskonnollista mielikuvamaailman ilmiöitä mittaamattoman paljon korkeammalle saaden aikaan kokonaisvaltaisia psyko-fyysisiä elämyksiä tietoisuuden tuolla puolen.

Onhan noita kokemuksia vaikka millä mitalla. Viimeisin sattui ryhmätunnilla, kun eräs kanssaopiskelija soitti Poulencin pianokonserttoa ja opettajamme komppasi. ( Aika epäinspiroiva tilanne saada mistään esityksestä mitään sen kummempaa irti, mut kaikkea sitä tapahtuukin. ) Kuulin sen biisin ensimmäistä kertaa ja olin ihan myyty. Se jäi tietenkin soimaan päähäni, ja minun oli pakko mennä hakemaan se nuotti heti tunnin loputtua ja soitin sitä varmaan viikon, jonka jälkeen minun oli palautettava nuotti takaisin kirjastoon, koska oman ohjelmani treenailu jäi vähän vähemmälle.
 
Ei, mutta oli se vaan hienoo. Se on muuten hauska kappale. Tutustukaapa, sitten Poulencillä on myös kahdelle pianolle konsertto, sekin on loistava. J'aime la musique française.

Olen minä muuten Beethovenin musiikista niitä elämää suurempia elämyksiä silloin tällöin kokenut, aina kun olen vaivautunut sillä mielellä hänen musiikkiaan kuuntelemaan ja sulkemaan kaikki muut häiriötekijät pois mielestäni. Eihän hänen musiikkinsa oikein melodisten kvaliteettien ontuvuudessa juuri muuhun kelpaakaan kuin nimenomaan musiikin pintaa syvempien tasojen kartoittamiseen psyko-fyysisten elämysten muodossa.
 
Minulle on käynyt hiukan samalla tavoin kuin sille Kellopeliappelsiini-elokuvan päähenkilölle, joka joutui katselemaan natsien hirmutekoja käsitteleviä elokuvia jouduttuaan vieroitushoitoon väkivaltaisuudestaan sillä erotuksella, että vasta tällaisia negatiivisia mielikuvia manipuloimalla pääsin tavallaan Beethovenin IX sinfonian Schillerin oodiin Ilolle sävelletyn finaaliin informatiiviseen ytimeen, joka ohjelmallisuudessaan käy käsi kädessä siihen erottamattomasti kytkeytyvän ihmisyyden teeman kanssa.
 
Voin sanoa että Böhmin johtamaa levytystä kuunnellessani koin ikään kuin taivaiden aukeavan ja sanoinkuuvaamattomien puhdasta iloa tulvivien huumaavien tunnejärkytysten myötä tähtien ja kaikkien taivaankappaleitten yhtyessä ilohymniin kaikkien ihmisten välisen rakkauden ja veljeyden puolesta. Se oli elämäni eräs tähtihetki.
 
Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut eilistä Birminghamin sinfoniaorkesterin konserttia Helsingissä flunssaisen kapellimestarin johdolla radiosta vaivautuneena silkasta uteliaisuudesta kuunnellessani. Ei mennyt aivan putkeen tuo kuorofinaalikaan, joskaan solistikaarti ainakaan kaikilta osin ei ollut aivan huippuluokkaa.
 
Siksi toisekseen teos aivan liian pitkänä on turhan epäyhtenäinen kokonaisena annosteltavaksi. Ensimmäisestä osasta puuttuu jotakin, joka nostaisi sen hitaan osan ja finaalin tasolle. Siitä saattaa kuulua Beethovenin pitkä kypsyttelyaika sinfoniaa luonnostellessaan. 5. sinfonia on tässä suhteessa paljon onnistuneempi luomus, sillä sen kokonaismuoto ei kaadu taivaita tavoittelevaan gigantismiin, siis mielestäni hieman toisin kuin ohjelmaesittelylehtisessä tuli todettua erään kieltämättä arvostetun musiikkipedagogin ja säveltäjän allekirjoittamana.

Siksi toisekseen teos aivan liian pitkänä on turhan epäyhtenäinen kokonaisena annosteltavaksi. Ensimmäisestä osasta puuttuu jotakin, joka nostaisi sen hitaan osan ja finaalin tasolle.
 
Hassu sattuma. Minä puolestani olen pitänyt Beethovenin yhdeksättä sinä kaikkein onnistuneinpana sinfoniana, mitä klassikot ja romantikot yhteensä tekivät nimenomaan onnistuneen rakenteensa vuoksi. Homma pysyy niinsanotusti kasassa ja mielenkiinto säilyy kokoajan.

Hassu sattuma. Minä puolestani olen pitänyt Beethovenin yhdeksättä sinä kaikkein onnistuneinpana sinfoniana, mitä klassikot ja romantikot yhteensä tekivät nimenomaan onnistuneen rakenteensa vuoksi. Homma pysyy niinsanotusti kasassa ja mielenkiinto säilyy kokoajan.
 
Minä puolestani puoltaisin tässä suhteessa 3-osaista italiasen ooppera-alkusoiton laajentumaa kaikkein onnistuneimpana muotoratkaisuna. Mozart, kuten tunnettua sävelsi läpi elämänsä rinta rinnan 4-osaisten sinfonioiden kanssa 3-osaisia sinfonioita aina vuoteen 1786 saakka, jolloin valmistui hänen ns, Prahalainen sinfoniansa, joka tunnetaan myös nimeltä "Sinfonia ilman menuettia". Tämähän ei kuitenkaan merkitse sitä että 3-osaisuus sinfonisena muotorakenteena olisi käsitteenä täysin yksiselitteinen johtuen jo sinfonian yli 400-vuotisesta historiasta sävellysmuotona.

Täytyy kaikista ennakkoluuloista, mitä tulee orkesterille Schubertin lauluja sovittaneiden orkestroija-säveltäjien uskollisuuteen alkuperäistä pianotekstuuria kohtaan, huolimatta myöntää, että en kykene muistamaan, milloin viimeksi jokin TV:ssä lähetetty konserttitaltiointi olisi pitänyt minua näin tiukasti pihdeissä ja tehnyt niin suuren vaikutuksen, kuin Thomas Quasthofin ja Claudio Abbadon johtaman Euroopan kamariorkesterin lied-resitaali sunnuntaina TV 1. Etenkin "pienoisdraamat" Prometheus D 674 ja Erlkönig olivat tulkintoina veret seisauttavia, Bravo!. Muutoin Schubertin lauluista huokuu tuo milloinkaan lumoustaan menettämätön lyyrinen herkkyys ja hehku. Konsertrin viimeisenä numerona kuullun Offenbachin sovituksessa Ständchenistä Schwanengesang-laulusarjasta D 957 olin kuulevinani muutaman "ylimääräisen" sentimentaalisuutta hipovan puhallinsoolon. Ihmettelenpä vain miksikä Schubertin aarioita ei tällaisissa konserteissa kuulla laisinkaan. Kokonainen konsertti voitaisiin järjestää vaikkapa hänen oopperaduettojensa varaan, valinnanvaraa kyllä löytyisi ja paljon kaunista musiikkia ihasteltavaksi.

Juu, tuo oli tosi hieno konsertti. Upea laulaja, ja osoitti ainakin sen, ettei basson (tai baritonin) tarvitse olla kokoluokkaa Salminen-Ryhänen-Talvela-Tilli omatakseen hienon ja kantavan äänimateriaalin. Täytyy kyllä sanoa, että hienoista sovituksista (kenen lienevät) huolimatta esim. Erlkönig on mielestäni kyllä vielä vavahduttavampi alkuperäisenä versiona. Ne pianistin molempien käsien uhkaavat oktaavit muuttuivat jotenkin liian kiltin oloisiksi jousilla ja puhaltimilla soitettuina. Vaikuttavia tulkintoja kuitenkin!

Juu, tuo oli tosi hieno konsertti. Upea laulaja, ja osoitti ainakin sen, ettei basson (tai baritonin) tarvitse olla kokoluokkaa Salminen-Ryhänen-Talvela-Tilli omatakseen hienon ja kantavan äänimateriaalin. Täytyy kyllä sanoa, että hienoista sovituksista (kenen lienevät) huolimatta esim. Erlkönig on mielestäni kyllä vielä vavahduttavampi alkuperäisenä versiona. Ne pianistin molempien käsien uhkaavat oktaavit muuttuivat jotenkin liian kiltin oloisiksi jousilla ja puhaltimilla soitettuina. Vaikuttavia tulkintoja kuitenkin!
 
Itse asiassa näitä Erlkönigin D 328, op. 1, ensimmäinen Schubertin elinaikana julkaistu sävellys, alkuperäisversioita lienee kaikkiaan kuusikin kappaletta, joista erikoisin muistaakseni S, T,B ja piano.
Sovittajia olivat mm. Webern, Reger ja Offenbach.