Rock, pop, alternative ›

David Bowie on yksi rockin ikoneita, sitä ei käy kiistäminen. Mies on ollut vaikuttamassa niin moneen tyylisuuntaan omalla panoksellaan, että luettelemisessa menisi kokonainen päivä. Mies täytti jo tuossa aiemmin 60 vuotta, mutta sen lisäksi Bowiella on tänä vuonna 40-vuotistaiteilijajuhla. Joten lieneekin aiheellista kelata levytysuraa hieman taaksepäin.
 
DAVID BOWIE (1967) **½
 
Levy josta kaikki lähti käyntiin. Toki Bowiella oli levytyskokemusta jo ennenkin tätä eri bändien kanssa, mutta tästä sooloura alkoi. Vaikka pelinavaus olikin suht keskinkertainen, sisälsi se joitakin kohokohtia myös, kuten "Laughing Gnomen", joka olikin hieno osoitus Bowien kyvyistä. Tuohon aikaan kuitenkin biisien teemana oli useimmiten rakkaus, eikä naurava kääpiö. Seuraavalle levylle oli kuitenkin jo luvassa jotain täysin odottamatonta.
 
MAN OF WORDS/MAN OF MUSIC (1969) ****
 
Tämän levyn ilmestyessä Bowie oli juuri lyönyt itsensä läpi Space Oddity-singlellä, joka oli aivan eri planeetalta kuin useimmat tuon vuoden hittibiisit. Space Oddityn ilmestyminen sattui parhaaseen mahdolliseen saumaan: ihminen oli juuri käynyt Kuussa joten aihe oli ajankohtainen. Ja eihän vuonna 1969 kovin montaa avaruudesta kertovaa hittibiisiä tehty. Itse levy jäi kuitenkin myyntimenestykseltään varsin vaatimattomaksi, ja levyä on usein sanottu "brittipsykedelian viimeiseksi henkäykseksi". Man Of Words/Man Of Music julkaistiin uudelleen vuonna 1972 nimellä Space Oddity, jona se on myös sittemmin opittu tuntemaan. .
 
THE MAN WHO SOLD THE WORLD (1970) *****
 
Vaikka Man Who Sold The World ei juhlinutkaan hiteillä ilmestyessään, on levy silti Bowien klassikkoaikakauden alku. Ensimmäistä kertaa mukana olivat tuottaja Tony Visconti ja kitaristi Mick Ronson. Bowie kehitteli levylle kieroutuneen raskaan kitarasoundin, joka ensikuulemalta vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta josta jokainen kuuntelukerta paljastaa aina vaan lisää ja lisää. Soundit ovat hieman oudot, mutta niin on musiikkikin. Bowien usein vainoharhaisenkin futuristiset tarinat yhdistettynä Ronsonin riffittelyyn ovat toimiva resepti. Levyn nimibiisistä teki Nirvana onnistuneen version vuonna 1993, lisäksi The Supermen on tunnetuimpia biisejä levyltä. Klassikko.
 
HUNKY DORY (1971) *****
 
Man Who Sold The World oli suhteellisen suoraviivainen hard rock-levy, mutta Hunky Dorylla Bowie palasi singer/songwriter-teeman pariin. Levyltä löytyy Song For Bob Dylanin kaltaisia folk-biisejä ja sitten myös dancehall-meininkia, kuten Kooks. Tuloksena oli yksi tyylikkäimmistä koskaan tehdyistä albumeista. Pääosassa on kitaran sijasta piano, ja siitä loistava esimerkki on kertakaikkisen upea Life On Mars. Hunky Dory osoitti Bowien kyvyn tehdä raikkaita ja ajattomia pop-biisejä.
 
ZIGGY STARDUST (1972) *****
 
Ziggy Stardust oli paluuta Man Who Sold The Worldin tunnelmiin, mutta Bowie otti vaikutteita myöskin Marc Bolanilta sekä Kellopeliappelsiini-elokuvasta. Tuloksena oli teemalevy androgyynistä, toiselta planeetalta tulleesta rock-tähdestä nimeltä Ziggy Stardust. Ja samalla yksi kaikkien aikojen rock-klassikoista. Levyn biiseistä moni on noussut klassikon asemaan, kuten "Starman", "Moonage Daydream", "Suffragette City", sekä nimikappale. Ziggy Stardustista ja sen merkityksestä rock-musiikille voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Mestariteoshan tämä albumi ehdottomasti on. Ziggy Stardust oli Bowien klassisen kauden huipentuma.
 
ALADDIN SANE (1973) *****
 
Aladdin Sane oli jatkoa Ziggy Stardust-teemalle. Aladdin Sanelle Bowie toi mukaan pianisti Mike Garsonin, jonka soolo nimikappaleessa on nykyisin klassikko. Monista loistavista biiseistä mainittakoon "Time", "Jean Genie", "Prettiest Star" sekä "Lady Grinning Soul". Ei Ziggyn veroinen levy, mutta klassikko silti.
 
PIN UPS (1973) ***
 
Bowien seuraava julkaisu oli cover-albumi Pin Ups. Vaikkakin levy sisälsi onnistuneita ja vähemmän onnistuneita versioita muiden artistien biiseistä, oli se samalla Spiders From Marsin joutsenlaulu, ja eräänlainen silta Ziggy-vaiheen ja Diamond Dogs-aikakauden välillä. Tällä levyllä hyvästeltiin Spiders From Mars ja valmistauduttiin tulevaan.
 
DAVID LIVE (1974) **
 
Diamond Dogs-kiertueella Bowie vaihtoi tyyliä glam rockista Philadelphia-souliin ja tämä muutos tallennettiin livelevyksi. Ideana levy oli hyvä, mutta itse levynä yksi Bowien uran suurimmista pettymyksistä. Ja aika tylsää kuunneltavaa alusta loppuun. Ziggy-ajan biiseistä tehdyt soul-muunnokset eivät toimi alkuunkaan. Levyltä puuttuu lähes kokonaan se energia mikä oli esim, studiolevyillä läsnä. Tuloksena on lattea ja väritön kokonaisuus
 
DIAMOND DOGS (1974) ***
 
Pin Upsin jälkeen Bowie erotti Spiders From Marsin, mutta ei ihan kokonaan hylännyt Ziggy-persoonaa. Tämä onkin Diamond Dogsin ongelma, Bowie junnaa liiaksi paikallaan. Bowien kyllästyneisyys Ziggyn hahmoon on aistittavissa levyltä, etenkin Candidatessa ja lyriikoissa kautta levyn. Mick Ronsonin puuttuminen kuuluu levyllä tietynlaisenä jäykkyytenä, ainoana poikkeuksena Rebel Rebel, joka on yksi Bowien parhaita biisejä. Diamond Dogs oli Ziggy-aikakauden päätös ja Bowie lähti uuteen suuntaan.
 
YOUNG AMERICANS (1975) ****
 
Jo Diamond Dogs-kiertueella Bowie oli vihjaillut siirtyvänsä soulin pariin, mutta soul-levyn julkaiseminen oli silti todella iso shokki. Bowie hankki ympärilleen huippumuusikot ja tulos kuulostaa aivan Philly-soulilta ja discolta. Levyn nimibiisi on mestariteos ja Fame-kappale innoitti jopa James Brownia. Young Americans on nautittava kuuntelukokemus.
 
STATION TO STATION (1976) *****
 
Station To Stationills Bowie on jälleen käännekohdassa, Philly-soul on taaksejäänyttä elämää, tosin jotkin elementit siitä ovat tälläkin levyllä mukana, mutts levy on varsinainen eri tyylien sekoitus. Levyä voinee kutsua taiderockiksi, etenkin TVC 15:n ja nimikappaleen kohdalla. Station To Station vaikutti omalta osaltaan myöskin punkin syntyyn ja post punkiin.
 
LOW (1977) *****
 
Low jatkaa siitä mihin Station To Station jäi, ja se myös lainaa hieman Bowien menneisyydestä myöskin. Low on haastava albumi, joka oli myös hyvin ajan hermolla. Levyllä vallitsee syntikkavalta, ja elektroninen soundi. mistä on omalta osaltaan kiittäminen Brian Enoa. Low määritteli uudelleen avant-garden aseman rock-musiikissa.
 
HEROES (1977) *****
 
Heroes oli suoraa jatkoa Low'n äänimaisemille ja myös ensimmäinen Bowien ja Enon yhteistyön tulos. Kitarassa kuullaan Robert Frippia, joka tuo oman näkyvän panoksensa levylle. Nimibiisi on noussut yhdeksi rockin klassikoista.
 
STAGE (1978) **
 
Bowien uran toinen livealbumi ei sekään ollut kovinkaan onnistunut tapaus. Stagen aikaan Bowie eli Berliini-vaihettaan ja levyn kappaleet ovat sen kuuloisia myös. Ei kovinkaan mielenkiintoinen albumi.
 
LODGER (1979) ****
 
Lodger oli Berliini-vaiheen kolmesta levystä ehkäpä se kaikista helpoin. koska instrumentaalit loistavat poissaolollaan ja pop-biisejä on enemmän. Mutta Lodger oli silti monimutkainen avant pop-levy. sen erilaisuus piilee sen biiseissä jotka ovat kokeellisia, kuten "DJ", "Look Back In Anger" ja "Boys Keep Swinging".
 
SCARY MONSTERS (1980) *****
 
Scary Monstersilla Bowie palasi perinteisemmän rockin pariin ja levy tietyllä tavalla yhdistää kaikki miehen 70-luvun teemat ja tuloksena on Bowien uran viimeinen todella hieno albumi. Nimibiisi, Ashes To Ashes ja Fashion ovat nousseet tunnetuimmiksi kappaleiksi albumilta.
 
LET'S DANCE (1983) ***
 
Let's Dance oli Bowien ensimmäinen todellinen mainstreamille suunnattu albumi. Levy poikikin kolme hittiä, China Girlin, Modern Loven ja nimikappaleen. Vaikutteet oli otettu niin soulista kuin new wavesta, johon Bowie oli itse ollut vaikuttamassa suuressa määrin. Tuloksena onkin suhteellisen diskovaikutteinen levy, joka kolmea hittibiisiä lukuunottamatta ei ole kestänyt aikaa kovinkaan hyvin.
 
TONIGHT (1984) **
 
Koska Let's Dance oli ollut niin iso menestys, Bowie päätti tehdä toisenkin samanlaisen albumin. Levy ei ollut lähelläkään edeltäjänsä tasoa, mutta myi silti platinaa ja oli iso menestys, osittain Blue Jean-singlen ansiosta.
 
NEVER LET ME DOWN (1987) **
 
Never Let Me Down oli huomattavasti rockimpi ja kitaravetoisempi levy kuin kaksi edeltäjäänsä. Tuloksena olikin hieman mielenkiintoisempi kokonaisuus. Nimikappale on yksi aliarvostetuimpia Bowie-biisejä.
 
BLACK TIE WHITE NOISE (1993) ***
 
Useiden metsään menneiden kokeilujen jälkeen Bowie alkoi 90-luvulle tultaessa löytää jälleen itseään artistina. Mies yhdisti menneiden vuosien tyylejään onnistuneesti Black Tie White Noisella ja mukana on pitkästä aikaa myös Spiders From Mars-kitaristi Mick Ronson. Levy oli selvä tasonnosto edellisalbumeihin verrattuna.
 
OUTSIDE (1995) ***
 
David Bowie vaikutti 80-luvulta lähtien olevan artisti vailla suuntaa. Tyylistä toiseen hyppiminen antoi vaikutelman hermostuneisuudesta innovatiivisuuden sijaan. Outsidelle Bowie lyöttäytyi jälleen yhteen Brian Enon kanssa ja se yhdistää 70-luvun lopun levyjen äänimaailman 90-luvun vastaavaan. Hyviä biisejäkin levyllä toki on, kuten "Hallo Spaceboy" ja "Heart's Filthy Lesson". Tuloksena on Bowien monipuolisin albumi Let's Dancen jälkeen.
 
EARTHLING (1997) ***
 
Siinä missä Outside otti vaikutteensa Nine Inch Nailsilta ja industrialista, Earthling on hyppäys teknon maailmaan. Tämä sopiikin Bowielle paremmin, mutta edelleenkin saa kuvan että mies on hieman eksyksissä itsensä kanssa. Kohokohtia ovat "Little Wonder" ja "I'm Afraid Of Americans". Earthling on askel parempaan suuntaan ja hyvä levy myös.
 
HOURS (1999) ***
 
David Bowien 90-luku kului tyylistä toiseen hypellessä, joten Hoursin suoraviivaisuus yllättää hieman. Levy on erilainen kuin yksikään toinen Bowie-albumi, se tuntuu jotenkin luonnolliselta ja rennolta myös. Levyn ehdoton kohokohta on avausbiisi Thursday's Child joka on paluuta klassiseen Bowie-soundiin. Hours on selkeä askel parempaan.
 
HEATHEN (2002) ****
 
2000-luvun alussa Bowie vaihtoi levy-yhtiötä, siirtyen Virginiltä Columbialle. Joten Heathen on ikäänkuin uusi alku uralle. Heathenilla Bowie kurkottaa jälleen menneisyyteen ja tuloksena on loistava albumi. Bowie pestasi tuottajaksi jälleen Tony Viscontin. Levy kuulostaa yhtäaikaa sekä modernilta että vanhalta. Ja tuloksena on parasta Bowieta sitten Scary Monstersin. Hieno albumi.
 
REALITY (2003) ****
 
Siinä missä Heathen oli ikäänkuin katsaus 70-luvulle, Realityllä Bowie jatkaa siitä mihin edeltäjä jäi. Tuloksena jälleen kerran hieno albumi. Huippuraitoja ovat mm. New Killer Star, Bring Me The Disco King ja Fall Dog Bombs The Moon.
 
Loppuyhteenveto: David Bowie on 40 vuoden aikana osoittanut kestävyytensä artistina ja vaikuttanut todella moneen nykybändiin siinä sivussa. Saapa nähdä millaista musiikkia seuraava levy pitää sisällään.