Muusikoiden.net
29.03.2024
 

Rock, pop, alternative »

Keskustelualueet | Lisää kirjoitus aiheeseen | HakuSäännöt & Ohjeet | FAQ | Kirjaudu sisään | Rekisteröidy

Aihe: David Bowie - 40 vuoden muuttumisleikki
1
HaloOfFlies
24.01.2007 23:36:35 (muokattu 24.01.2007 23:41:19)
Kotisivu       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

David Bowie on yksi rockin ikoneita, sitä ei käy kiistäminen. Mies on ollut vaikuttamassa niin moneen tyylisuuntaan omalla panoksellaan, että luettelemisessa menisi kokonainen päivä. Mies täytti jo tuossa aiemmin 60 vuotta, mutta sen lisäksi Bowiella on tänä vuonna 40-vuotistaiteilijajuhla. Joten lieneekin aiheellista kelata levytysuraa hieman taaksepäin.
 
DAVID BOWIE (1967) **½
 
Levy josta kaikki lähti käyntiin. Toki Bowiella oli levytyskokemusta jo ennenkin tätä eri bändien kanssa, mutta tästä sooloura alkoi. Vaikka pelinavaus olikin suht keskinkertainen, sisälsi se joitakin kohokohtia myös, kuten "Laughing Gnomen", joka olikin hieno osoitus Bowien kyvyistä. Tuohon aikaan kuitenkin biisien teemana oli useimmiten rakkaus, eikä naurava kääpiö. Seuraavalle levylle oli kuitenkin jo luvassa jotain täysin odottamatonta.
 
MAN OF WORDS/MAN OF MUSIC (1969) ****
 
Tämän levyn ilmestyessä Bowie oli juuri lyönyt itsensä läpi Space Oddity-singlellä, joka oli aivan eri planeetalta kuin useimmat tuon vuoden hittibiisit. Space Oddityn ilmestyminen sattui parhaaseen mahdolliseen saumaan: ihminen oli juuri käynyt Kuussa joten aihe oli ajankohtainen. Ja eihän vuonna 1969 kovin montaa avaruudesta kertovaa hittibiisiä tehty. Itse levy jäi kuitenkin myyntimenestykseltään varsin vaatimattomaksi, ja levyä on usein sanottu "brittipsykedelian viimeiseksi henkäykseksi". Man Of Words/Man Of Music julkaistiin uudelleen vuonna 1972 nimellä Space Oddity, jona se on myös sittemmin opittu tuntemaan. .
 
THE MAN WHO SOLD THE WORLD (1970) *****
 
Vaikka Man Who Sold The World ei juhlinutkaan hiteillä ilmestyessään, on levy silti Bowien klassikkoaikakauden alku. Ensimmäistä kertaa mukana olivat tuottaja Tony Visconti ja kitaristi Mick Ronson. Bowie kehitteli levylle kieroutuneen raskaan kitarasoundin, joka ensikuulemalta vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta josta jokainen kuuntelukerta paljastaa aina vaan lisää ja lisää. Soundit ovat hieman oudot, mutta niin on musiikkikin. Bowien usein vainoharhaisenkin futuristiset tarinat yhdistettynä Ronsonin riffittelyyn ovat toimiva resepti. Levyn nimibiisistä teki Nirvana onnistuneen version vuonna 1993, lisäksi The Supermen on tunnetuimpia biisejä levyltä. Klassikko.
 
HUNKY DORY (1971) *****
 
Man Who Sold The World oli suhteellisen suoraviivainen hard rock-levy, mutta Hunky Dorylla Bowie palasi singer/songwriter-teeman pariin. Levyltä löytyy Song For Bob Dylanin kaltaisia folk-biisejä ja sitten myös dancehall-meininkia, kuten Kooks. Tuloksena oli yksi tyylikkäimmistä koskaan tehdyistä albumeista. Pääosassa on kitaran sijasta piano, ja siitä loistava esimerkki on kertakaikkisen upea Life On Mars. Hunky Dory osoitti Bowien kyvyn tehdä raikkaita ja ajattomia pop-biisejä.
 
ZIGGY STARDUST (1972) *****
 
Ziggy Stardust oli paluuta Man Who Sold The Worldin tunnelmiin, mutta Bowie otti vaikutteita myöskin Marc Bolanilta sekä Kellopeliappelsiini-elokuvasta. Tuloksena oli teemalevy androgyynistä, toiselta planeetalta tulleesta rock-tähdestä nimeltä Ziggy Stardust. Ja samalla yksi kaikkien aikojen rock-klassikoista. Levyn biiseistä moni on noussut klassikon asemaan, kuten "Starman", "Moonage Daydream", "Suffragette City", sekä nimikappale. Ziggy Stardustista ja sen merkityksestä rock-musiikille voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Mestariteoshan tämä albumi ehdottomasti on. Ziggy Stardust oli Bowien klassisen kauden huipentuma.
 
ALADDIN SANE (1973) *****
 
Aladdin Sane oli jatkoa Ziggy Stardust-teemalle. Aladdin Sanelle Bowie toi mukaan pianisti Mike Garsonin, jonka soolo nimikappaleessa on nykyisin klassikko. Monista loistavista biiseistä mainittakoon "Time", "Jean Genie", "Prettiest Star" sekä "Lady Grinning Soul". Ei Ziggyn veroinen levy, mutta klassikko silti.
 
PIN UPS (1973) ***
 
Bowien seuraava julkaisu oli cover-albumi Pin Ups. Vaikkakin levy sisälsi onnistuneita ja vähemmän onnistuneita versioita muiden artistien biiseistä, oli se samalla Spiders From Marsin joutsenlaulu, ja eräänlainen silta Ziggy-vaiheen ja Diamond Dogs-aikakauden välillä. Tällä levyllä hyvästeltiin Spiders From Mars ja valmistauduttiin tulevaan.
 
DAVID LIVE (1974) **
 
Diamond Dogs-kiertueella Bowie vaihtoi tyyliä glam rockista Philadelphia-souliin ja tämä muutos tallennettiin livelevyksi. Ideana levy oli hyvä, mutta itse levynä yksi Bowien uran suurimmista pettymyksistä. Ja aika tylsää kuunneltavaa alusta loppuun. Ziggy-ajan biiseistä tehdyt soul-muunnokset eivät toimi alkuunkaan. Levyltä puuttuu lähes kokonaan se energia mikä oli esim, studiolevyillä läsnä. Tuloksena on lattea ja väritön kokonaisuus
 
DIAMOND DOGS (1974) ***
 
Pin Upsin jälkeen Bowie erotti Spiders From Marsin, mutta ei ihan kokonaan hylännyt Ziggy-persoonaa. Tämä onkin Diamond Dogsin ongelma, Bowie junnaa liiaksi paikallaan. Bowien kyllästyneisyys Ziggyn hahmoon on aistittavissa levyltä, etenkin Candidatessa ja lyriikoissa kautta levyn. Mick Ronsonin puuttuminen kuuluu levyllä tietynlaisenä jäykkyytenä, ainoana poikkeuksena Rebel Rebel, joka on yksi Bowien parhaita biisejä. Diamond Dogs oli Ziggy-aikakauden päätös ja Bowie lähti uuteen suuntaan.
 
YOUNG AMERICANS (1975) ****
 
Jo Diamond Dogs-kiertueella Bowie oli vihjaillut siirtyvänsä soulin pariin, mutta soul-levyn julkaiseminen oli silti todella iso shokki. Bowie hankki ympärilleen huippumuusikot ja tulos kuulostaa aivan Philly-soulilta ja discolta. Levyn nimibiisi on mestariteos ja Fame-kappale innoitti jopa James Brownia. Young Americans on nautittava kuuntelukokemus.
 
STATION TO STATION (1976) *****
 
Station To Stationills Bowie on jälleen käännekohdassa, Philly-soul on taaksejäänyttä elämää, tosin jotkin elementit siitä ovat tälläkin levyllä mukana, mutts levy on varsinainen eri tyylien sekoitus. Levyä voinee kutsua taiderockiksi, etenkin TVC 15:n ja nimikappaleen kohdalla. Station To Station vaikutti omalta osaltaan myöskin punkin syntyyn ja post punkiin.
 
LOW (1977) *****
 
Low jatkaa siitä mihin Station To Station jäi, ja se myös lainaa hieman Bowien menneisyydestä myöskin. Low on haastava albumi, joka oli myös hyvin ajan hermolla. Levyllä vallitsee syntikkavalta, ja elektroninen soundi. mistä on omalta osaltaan kiittäminen Brian Enoa. Low määritteli uudelleen avant-garden aseman rock-musiikissa.
 
HEROES (1977) *****
 
Heroes oli suoraa jatkoa Low'n äänimaisemille ja myös ensimmäinen Bowien ja Enon yhteistyön tulos. Kitarassa kuullaan Robert Frippia, joka tuo oman näkyvän panoksensa levylle. Nimibiisi on noussut yhdeksi rockin klassikoista.
 
STAGE (1978) **
 
Bowien uran toinen livealbumi ei sekään ollut kovinkaan onnistunut tapaus. Stagen aikaan Bowie eli Berliini-vaihettaan ja levyn kappaleet ovat sen kuuloisia myös. Ei kovinkaan mielenkiintoinen albumi.
 
LODGER (1979) ****
 
Lodger oli Berliini-vaiheen kolmesta levystä ehkäpä se kaikista helpoin. koska instrumentaalit loistavat poissaolollaan ja pop-biisejä on enemmän. Mutta Lodger oli silti monimutkainen avant pop-levy. sen erilaisuus piilee sen biiseissä jotka ovat kokeellisia, kuten "DJ", "Look Back In Anger" ja "Boys Keep Swinging".
 
SCARY MONSTERS (1980) *****
 
Scary Monstersilla Bowie palasi perinteisemmän rockin pariin ja levy tietyllä tavalla yhdistää kaikki miehen 70-luvun teemat ja tuloksena on Bowien uran viimeinen todella hieno albumi. Nimibiisi, Ashes To Ashes ja Fashion ovat nousseet tunnetuimmiksi kappaleiksi albumilta.
 
LET'S DANCE (1983) ***
 
Let's Dance oli Bowien ensimmäinen todellinen mainstreamille suunnattu albumi. Levy poikikin kolme hittiä, China Girlin, Modern Loven ja nimikappaleen. Vaikutteet oli otettu niin soulista kuin new wavesta, johon Bowie oli itse ollut vaikuttamassa suuressa määrin. Tuloksena onkin suhteellisen diskovaikutteinen levy, joka kolmea hittibiisiä lukuunottamatta ei ole kestänyt aikaa kovinkaan hyvin.
 
TONIGHT (1984) **
 
Koska Let's Dance oli ollut niin iso menestys, Bowie päätti tehdä toisenkin samanlaisen albumin. Levy ei ollut lähelläkään edeltäjänsä tasoa, mutta myi silti platinaa ja oli iso menestys, osittain Blue Jean-singlen ansiosta.
 
NEVER LET ME DOWN (1987) **
 
Never Let Me Down oli huomattavasti rockimpi ja kitaravetoisempi levy kuin kaksi edeltäjäänsä. Tuloksena olikin hieman mielenkiintoisempi kokonaisuus. Nimikappale on yksi aliarvostetuimpia Bowie-biisejä.
 
BLACK TIE WHITE NOISE (1993) ***
 
Useiden metsään menneiden kokeilujen jälkeen Bowie alkoi 90-luvulle tultaessa löytää jälleen itseään artistina. Mies yhdisti menneiden vuosien tyylejään onnistuneesti Black Tie White Noisella ja mukana on pitkästä aikaa myös Spiders From Mars-kitaristi Mick Ronson. Levy oli selvä tasonnosto edellisalbumeihin verrattuna.
 
OUTSIDE (1995) ***
 
David Bowie vaikutti 80-luvulta lähtien olevan artisti vailla suuntaa. Tyylistä toiseen hyppiminen antoi vaikutelman hermostuneisuudesta innovatiivisuuden sijaan. Outsidelle Bowie lyöttäytyi jälleen yhteen Brian Enon kanssa ja se yhdistää 70-luvun lopun levyjen äänimaailman 90-luvun vastaavaan. Hyviä biisejäkin levyllä toki on, kuten "Hallo Spaceboy" ja "Heart's Filthy Lesson". Tuloksena on Bowien monipuolisin albumi Let's Dancen jälkeen.
 
EARTHLING (1997) ***
 
Siinä missä Outside otti vaikutteensa Nine Inch Nailsilta ja industrialista, Earthling on hyppäys teknon maailmaan. Tämä sopiikin Bowielle paremmin, mutta edelleenkin saa kuvan että mies on hieman eksyksissä itsensä kanssa. Kohokohtia ovat "Little Wonder" ja "I'm Afraid Of Americans". Earthling on askel parempaan suuntaan ja hyvä levy myös.
 
HOURS (1999) ***
 
David Bowien 90-luku kului tyylistä toiseen hypellessä, joten Hoursin suoraviivaisuus yllättää hieman. Levy on erilainen kuin yksikään toinen Bowie-albumi, se tuntuu jotenkin luonnolliselta ja rennolta myös. Levyn ehdoton kohokohta on avausbiisi Thursday's Child joka on paluuta klassiseen Bowie-soundiin. Hours on selkeä askel parempaan.
 
HEATHEN (2002) ****
 
2000-luvun alussa Bowie vaihtoi levy-yhtiötä, siirtyen Virginiltä Columbialle. Joten Heathen on ikäänkuin uusi alku uralle. Heathenilla Bowie kurkottaa jälleen menneisyyteen ja tuloksena on loistava albumi. Bowie pestasi tuottajaksi jälleen Tony Viscontin. Levy kuulostaa yhtäaikaa sekä modernilta että vanhalta. Ja tuloksena on parasta Bowieta sitten Scary Monstersin. Hieno albumi.
 
REALITY (2003) ****
 
Siinä missä Heathen oli ikäänkuin katsaus 70-luvulle, Realityllä Bowie jatkaa siitä mihin edeltäjä jäi. Tuloksena jälleen kerran hieno albumi. Huippuraitoja ovat mm. New Killer Star, Bring Me The Disco King ja Fall Dog Bombs The Moon.
 
Loppuyhteenveto: David Bowie on 40 vuoden aikana osoittanut kestävyytensä artistina ja vaikuttanut todella moneen nykybändiin siinä sivussa. Saapa nähdä millaista musiikkia seuraava levy pitää sisällään.
 
It's always funny until someone gets hurt, and then it's just hilarious. S.M.A.K.-jäsen #5
mikainen
25.01.2007 01:38:09
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Olipas hyvä avaus. Onko tietoa uudesta levystä? Mielenkiintoista on tosiaan kuulla mitä seuraavaksi on vuorossa.
 
Rotuvaari
25.01.2007 12:57:34
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Positiivinen merkintä avauksesta.
 
Tuohon listaan lisäisin vielä
 
ZIGGY STARDUST: THE MOTION PICTURE (1983 Soundtrack)
 
-levyn, joka on keikkatallenne Spidersien viimeisestä konsertista Hammersmithin Odeon -teatterista kesältä 1973. Bowie oli päättänyt lopettaa uransa kokonaan, tai niin antoi ymmärtää, eivätkä esim. rumpali Mick "Woody" Woodmansey ja basisti Trevor Bolder tienneet tästä mitään. Keikka alkaa vauhdikkaasti Hang Onto Yourselfilla ja jatkuu Ziggy Stardustilla. Muita helmiä edustavat Jacques Brelin My Death, jonka Bowie esittää yksinään akustisensa kanssa. Space Oddity kuulostaa erinomaiselta, puhumattakaan Moonage Daydreamista, jonka Mick Ronson kitaroi alusta loppuun mestarillisesti. Liven kitarasoundi on mahtava ja viulusärö sopii täydellisesti Ronsonin raivokkaaseen kitarointiin. Muuten äänitys on jollain tapaa vajavainen, eikä Mike Garsonin piano pääse kunnolla kuuluviin.
 
Cracked Actor rohisee rouheammin kuin koskaan helvetillisen toimivan viulusärön soidessa läpi biisin. Melodramaattinen Time kuuluu omiin suosikkeihin ja livenä toimii jopa paremmin, kuin albumilla (Aladdin sane), mielestäni. The Width Of A Circle esittelee jälleen Mick Ronsonia kitaran varressa. 70-lukulaisesti mukana on ylipitkä soolo, vaikkei tässä nyt voida ylipitkästä puhua, sillä itse soolo on tyylitajuista ja persoonallista alusta loppuun. Soolon jälkeen tulee hämärä ja ylipitkä kitaristin ja basistin välinen "taistelu". Jeff Beckin piti alunperin tulla lavalle ja sooloilla Mick Ronsonin kanssa, mutta Jeff ei innostunut glam-tilanteesta jääden pois. Myöhemmin Beck nousi lavalle kahden biisin ajaksi (Jean Genie ja Round and Round), mutta nämä esiintymiset eivät päätyneet koskaan itse filmiin, tai edes tälle soundtrackille, joka on sääli. Jeff ei pitänyt kitarasoolostaan, jonka johdosta tuottaja Tonyt Visconti antoi hänelle mahdollisuuden äänittää soolon uudelleen. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut.
 
Rock 'n' Roll Suicide päättää esityksen, jota ennen kuullaan legendaarinen Farewell Speech. Siinä Bowie kiittää kaikkia tahoja, jotka ovat olleet mukana ja ilmoittaa keikan olevan viimeinen, jonka bändi tulee koskaan tekemään. Yleisön reaktio on välitön ja bändin soitto Rock 'n' Roll Suiciden alussa hieman hapuilevaa hämmennyksestä johtuen. Mick Ronson tiesi keikan olevan viimeinen, Trevor ja Woody eivät. Vaikka keikka olikin hieman väsynyttä, eikä vedä vertoja BBC-äänityksille, on se kuitenkin omalla tapaa korvaamaton, sillä liian vähän on julkaistu live-materiaalia Bowien Ziggy-kaudelta. BBC:llä on varmasti arkistoissaan kuvamateriaalia. Vuonna 1973 esitetystä The 1980 Floor Showsta on saatu nähtäväksi mm. Jean Genie ja Space Oddity, ja Sorrow, mutta siinäpä se.
 
Näihin "haluttuihin" julkaisuihin kuuluu ehdottomasti bootleg vuodelta 1972, eli Santa Monica '72, joka julkaistiin virallisesti vuonna 1994. Painos oli kuitenkin sen verran pieni, että se loppui heti kättelyssä Uudelleen julkaiseminen voisi olla kohdallaan. Itse olen onnistunut kuulemaan kourallisen levyn biiseistä ja kuulemani toimi paremmin, kuin em. Ziggyn jäähyväiskeikka. Jäämme odottelemaan.
 
Bowie on edelleen kovassa vedossa ja kiertää bändinsä kanssa ympäri maailmaa. Uusi levy tulee olemaan itsellekin pakkohankinta, vaikken ole herran levyihin paljoa tutustunut viime vuosien aikana. Yksittäisiä biisejä kuullut toki. Voiko Bowie enää uudistaa ja vavisuttaa musiikkimaailmaa millään? Vaikea siihen on uskoa, mutta kun tietää herran olevan siihen kykenevä, niin sieltä voi tulla vaikka mitä. Bowie tarvitsisi ehkä rinnalleen jonkun Ronsonin kaltaisen kaverin taas. Itselle on tullut useasti mieleen, että mitä syntyisi jos Morrissey ja Bowie menisivät studioon ja tekisivät levyn. Jotain mielenkiintoista... tai sitten ei. Entäpä Bowie ja Thom Yorke? Siinä vasta voisi olla jotain! Uutta levyä odotellessa.
 
Cheers!
 
En ehkä ole yhtä komea kuin Elvis, mutta elossa olemisestani kiistellään vähintään yhtä paljon.
mikainen
25.01.2007 19:25:17
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  


Bowie on edelleen kovassa vedossa ja kiertää bändinsä kanssa ympäri maailmaa. Uusi levy tulee olemaan itsellekin pakkohankinta, vaikken ole herran levyihin paljoa tutustunut viime vuosien aikana. Yksittäisiä biisejä kuullut toki. Voiko Bowie enää uudistaa ja vavisuttaa musiikkimaailmaa millään? Vaikea siihen on uskoa, mutta kun tietää herran olevan siihen kykenevä, niin sieltä voi tulla vaikka mitä. Bowie tarvitsisi ehkä rinnalleen jonkun Ronsonin kaltaisen kaverin taas. Itselle on tullut useasti mieleen, että mitä syntyisi jos Morrissey ja Bowie menisivät studioon ja tekisivät levyn. Jotain mielenkiintoista... tai sitten ei. Entäpä Bowie ja Thom Yorke? Siinä vasta voisi olla jotain! Uutta levyä odotellessa.
 
Cheers!

 
Vaikkeivät musiikkimaailmaa mullistaneetkaan niin Heathen ja Reality palauttivat Bowien takaisin omalle levylautaselle. Näistä löytyy paljon biisejä jotka kelpaavat vertailussa 70-luvun kulta-ajalle. Tulipa hankittua samalla levyt Let's dancesta Hoursiin jotka olivat jääneet paitsioon. Paitsi Tin Machinet saavat jäädä levykaupan hyllylle.
 
texjazz
11.02.2012 22:28:54
Kotisivu       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Tuossa taustalla soi Heroes ja mieleen tulee eittämättä, että eipähän hirveästi ole tuohon lisäämistä enää. Bowien ura kääntyi jonnekin epämääräiseen Ashes to ashes -kiekon jälkeen. Varmaankin kovin luomiskausi ja kokeiluinto paloi Low'sta Ashes to ashes -levyjen välillä. Mutta siihen asti selvän nerokasta jälkeä.
 
Kaikki on jo tehty.
HXY
12.02.2012 01:00:41 (muokattu 12.02.2012 01:01:51)
Musiikkinäyte       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Oonko huono ihminen, jos pidän Diamond Dogsia Bowien parhaana levynä?
 
E: Noin niin kuin kokonaisuutena, yksittäiskappaleista ei menis ehkä yksikään mun top 10 suosikkien listalle.
 
"Harold Camping on kokenut maailmanloppujen ennustaja." -Iltalehti
texjazz
12.02.2012 10:43:13
Kotisivu       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

HXY: Oonko huono ihminen, jos pidän Diamond Dogsia Bowien parhaana levynä?
 
E: Noin niin kuin kokonaisuutena, yksittäiskappaleista ei menis ehkä yksikään mun top 10 suosikkien listalle.

 
Omaksi suosikiksi on vuosien varrella jämähtänyt Hunky Dory.
 
Kaikki on jo tehty.
Karipiirto
12.02.2012 18:08:36
Kotisivu       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Aladdin Sane on itselle kovin rakas levy. Varsinkin Time-biisi ja sen piano-osuudet saavat yhä niskakarvat pystyyn. Mielettömän hienoa tunnelmointia koko albumi. :)
 
Joku älypää keksi että Rock kuoli vuonna -86. Minä synnyin -87. Olen niin katkera että menen kyllä kuselle sen haudalle, enkä lopeta ennen ku se nousee ja huutaa että "Nyt saatana loppuu se luruttaminen!!!"
Andy Six
13.02.2012 05:27:26
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Karipiirto: Aladdin Sane on itselle kovin rakas levy.
 
Kuten myös...Sain jouluna 73 lahjaksi National-radionauhurin ja Bowien Aladdin Sane-kasetin....Tuo musiikki kuulosti joltain yliluonnollisen hienolta 10-vuotiaan korvissa ja olen vieläkin jäävi arvioimaan levyä objektiivisesti,sillä siihen sekoittuu mielikuvia lapsuudestani......
 
Numb
13.02.2012 11:07:12 (muokattu 13.02.2012 11:08:15)
Kotisivu Musiikkinäyte       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

HXY: Oonko huono ihminen, jos pidän Diamond Dogsia Bowien parhaana levynä?
 
E: Noin niin kuin kokonaisuutena, yksittäiskappaleista ei menis ehkä yksikään mun top 10 suosikkien listalle.

 
Et. Diamond Dogs on myös minun mielestäni erittäin hieno ja hyvin kuuntelua kestävä albumi. Parasta en miehen tuotteista osaa nimetä, mutta kuuluu parhaisiin. Koen levyn aivan eri tavalla kuin ensimmäisen kirjoituksen arvostelija: minun nähdäkseni Bowie tekee irtioton ja siirtyy post-Ziggy -maailmaan, joka sitten johtaa Station to Stationiin. Young Americans on minun katsannossani sivuaskel, enkä saa levystä kovinkaan paljon irti.
 
Lanke trr gll -Kurt Schwitters
Karipiirto
13.02.2012 17:52:52
Kotisivu       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Andy Six: Kuten myös...Sain jouluna 73 lahjaksi National-radionauhurin ja Bowien Aladdin Sane-kasetin....Tuo musiikki kuulosti joltain yliluonnollisen hienolta 10-vuotiaan korvissa ja olen vieläkin jäävi arvioimaan levyä objektiivisesti,sillä siihen sekoittuu mielikuvia lapsuudestani......
 
Heh lapsuus mullakin tulee mieleen tuosta samoin kuin monesta muusta klassikkolevystä. Tosin lähinnä siksi että isä kuunteli niitä mun varhaislapsuudessa. Aladdin Sane on yksi niistä albumeista, jotka ovat syöpyneet takaraivoon ennen kuin opin kävelemään. :)
 
Joku älypää keksi että Rock kuoli vuonna -86. Minä synnyin -87. Olen niin katkera että menen kyllä kuselle sen haudalle, enkä lopeta ennen ku se nousee ja huutaa että "Nyt saatana loppuu se luruttaminen!!!"
Tee
14.02.2012 00:15:52
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Mun mielestä tota Outside levyä on kyllä haukuttu kohtuuttoman paljon. Tää on yks mun lemppareista ja I'm Deranged aivan mieletön biisi, toimii kyllä siinä Lynchin Lost Highwayssäkin loistavasti!
 
Pulu ja patsas.
« edellinen sivu | seuraava sivu »
1

» Lisää uusi kirjoitus aiheeseen (Vaatii kirjautumisen)

Keskustelualueet «
Haku tästä aiheesta / Haku «
Säännöt «