Yleistä keskustelua musiikista ›

Kitaran rämpyttäjille ehkä Guitar Techniques tahi Guitarist... kreisit hinnat (jotain 110€/v), tolla rahallahan saa jo jonkun multiefektin, jolla voi tehokkaasti peittää osaamattomuutensa! Ei efekti ojaan kaada, sano leadkitaristi. :D

Tilasin tässä hiljattain Riffin. Aikani ostin irtonumeroita ja nyt päätin sitten alkaa oikein tilaajaksi. Lehdestä löytyy ainakin minua kiinostavia juttuja eli henkilökuvia ja laitearvioita ym. muuta kiinnostavaa. Soundikin on oikeastaan ihan OK lehti, mutta kyllä siinä on aina ihan liikaa sitä turhaa mikä ei kiinnosta pätkääkään.

Vituttaa vaan kun siellä on ihan liikaa sellasia Popeda/Yö juttuja. Lopetin äskettäin monivuotisen tilauksen. Rumba on parempi, eikä tartte oottaa aina kun kaks viikkoa.........
 
Rumbassa on vaan se huono puoli, että jutut on aivan samoja kuin Soundissa ja sitten ne jutut on sellaisia hiirenpaskan pituisia, aivan kuin jossain Suessa ja se sentää on ilmainen lehti.

No, kyllä minä käyn aina lehtikaupassa lukaisemassa siitä sen Jukka Tilsan loistavan sarjakuvan ja yleensä työnnän lehden takaisin hyllyyn....
 
- häätyypi tunnustaa, että minäkin luen ko. lehden yleensä kirjastossa - noin viisi numeroa eläessäni olen ostanut kuitenkin
 
Tosin levyarvostelijoiksi on päästetty vähän vääriä tyyppejä... tulee mieleen taannoinen Marianne Faithfull -levyn arvio, jonka kirjoittajan mielestä rouvan ainoa aikaisempi musiikillinen tekeminen oli olla Mick Jaggerin tyttöystävä vähän aikaa 60-luvulla.".
 
- on siellä muitakin kummallisuuksia - esim. Kauko Röyhkä on "arvostellut" levyjä, joiden musiikkityylin suhteen hänellä ei ole kompetenssia (itse todennut ko. arvosteluissa). Päätöimittajan paha moka - luulisi pienellä vaivannäöllä löytyvän joka alalle asiantuntevia kirjoittajia.
 
Mutta varmaan ihan opettavainen lehti niille, jotka eivät - erästä toista sarjakuvaa siteeratakseni, "eläneet 70-lukuaan 70-luvulla ja sillä selvä".
 
- totesin itsekin tuon "nostalgia" -osaston - johon lehti painottuu

Ehdottomasti Rumba!
 
Soundi on minun makuuni hieman liian hevilehti, Rumbassa on enempi indiepuolta ja myös tarkoin valittuja suurempia bändejä esittelyssä. Ja Rumbaa on muutenkin HAUSKAA lukea, varsinkin uusimman Rumban Bogart Co. -keikka-arvostelu (Flinkkilä) oli helvetin hauska, kuten myös Tuomas Pekkalan levyarvostelu Nickelbackin uusimmasta: "... Yritin parhaani mukaan löytää The Long Roadista edes yhden positiivisen asian, mutta tästä levystä ei voi yksinkertaisesti sanoa mitään hyvää. Parasta albumilla on hiljaisuus viimeisen kappaleen jälkeen".
 
Hienoa, pojat, hienoa. :D

Kitaran rämpyttäjille ehkä Guitar Techniques tahi Guitarist... kreisit hinnat (jotain 110€/v), tolla rahallahan saa jo jonkun multiefektin, jolla voi tehokkaasti peittää osaamattomuutensa! Ei efekti ojaan kaada, sano leadkitaristi. :D
 
Onkos nuo tosiaan noin kalliita? No, joka tapauksessa asiaakin noista lehdistä löytyy sitten aika paljon ja CD:lla olevat backingtrackit, laitedemot ja harjoitukset ovat rautaa.
 
Myös Guitar Magazine on ihan asiallinen, kotimaisista taasen paras on mielestäni Riffi, vaikka sitä tuleekin ostettua lähinnä silloin, kun siinä on jotain itseä kiinnostavaa asiaa.

Ehdottomasti Rumba!
 
Soundi on minun makuuni hieman liian hevilehti
 
Pisti silmään toi kommentti... Missä mielessä enemmän hevilehti?? Olen seurannut molempia lehtiä aktiivisesti ja molemmissa on aika suunnilleen samat jutut, mutta Rumbassa ne on paljon lyhyempiä ( okei, okei toistan itseäni )... Ja sitten noi rumban arvostelut. No okei tää nyt on ihan jo legenda juttu, mutta onhan ne arvostelijat vähän sitä sun tätä. Ja hauskoja arvosteluja löytyy myös soundista. Mutta toisaalta noi yleisesti ottaen niin tuollaiset arvostelut nyt on yleensäkin yhtä tyhjän kanssa. Jokaisella on oma mielipiteensä, mutta toiset pääsevät kirjoittamaan niitä lehtiin.

Kyllä Soundi kannattee tilata, Rumban taso tuntuu laskeneen kuin lehmän häntä viime aikoina.

Kyllä Soundi kannattee tilata, Rumban taso tuntuu laskeneen kuin lehmän häntä viime aikoina.
 
Soundin taso on laskenut jo kymmenisen vuotta. Tosin hieman ovat ehkä siitä "Suosikki"-vaiheesta nousseet taas.

Pisti silmään toi kommentti... Missä mielessä enemmän hevilehti?? Olen seurannut molempia lehtiä aktiivisesti ja molemmissa on aika suunnilleen samat jutut, mutta Rumbassa ne on paljon lyhyempiä ( okei, okei toistan itseäni )... Ja sitten noi rumban arvostelut. No okei tää nyt on ihan jo legenda juttu, mutta onhan ne arvostelijat vähän sitä sun tätä. Ja hauskoja arvosteluja löytyy myös soundista. Mutta toisaalta noi yleisesti ottaen niin tuollaiset arvostelut nyt on yleensäkin yhtä tyhjän kanssa. Jokaisella on oma mielipiteensä, mutta toiset pääsevät kirjoittamaan niitä lehtiin.
 
No ainakaan minä en löydä Soundista mitään luettavaa, koska se on lähinnä sit Stratovatius/Iron Maiden/Trio Niskalaukaus -osastoa. Etkö todellakaan huomaa tätä Soundissa? Outoa, kovin.
 
Kriitikkoudesta pari sanaa. Sehän on selkeää, että kriitikkous perustuu asiantuntijuuteen, joten ei kenen tahansa mielipide voi edes päästä lehteen. Ei asiantunteva rockkriitikkokaan ole objektiivinen, mutta pääsee laajan asiantuntemuksensa takia lähemmäksi objektiivisuutta kuin tavallinen tallaaja, joka ei omaa laajaa tuntemusta (esim. rockin historiasta, genrestä, artistin repertuaarista jne.). Tähän perustuu kriitikkous. Mielestäni Rumbassa tämä asiantuntijuus on kyllä huomattavissa hyvin monen kirjoittajan kohdalla. Toisilla on vaan pehmeämpi tyyli sanoa asioita, toisilla kovempi (jolloin herkimmät alkavat valittaa).
 
Ja mikä tulee musiikkimakujen muodostumiseen ja siihen, mikä on ns. eliitin mielestä hyvää (ja täten "rockuskottavaa"), onkin sitten eri asia. Populaarimusiikissa nämä ulottuvuudet ovat ihan eri asioita mitä taidemusiikissa. Sellanen populaarimusiikin tutkija kuin Allan Moore on muutes kirjoitellut siitä, millainen populaarimusiikki käsitetään yleisesti autenttisena (ja tätenpä ehkäpä nousee arvoltaan "korkeammalle").
 
- Ensimmäisen persoonan autenttisuus:
pähkinänkuoressa: säveltäjä/artisti onnistuu ilmaisemaan, että hänen tuotantonsa on rehellisesti häntä itseään ja ehkä myös soveltamattomissa kaikilta osin johonkin aiempaan musiikilliseen traditioon.
 
- Kolmannen persoonan autenttisuus
pähkinänkuoressa: Toteutuksen autenttisuutta: jos esittäjä onnistuu tarkasti välittämään toisen ideat. Esimerkiksi parin vuoden takaisesta retrorock-buumista tuli suoraan "autenttista ja aitoa" sen takia, että se lainasi lähes kaikki musiikilliset elementtinsä vanhoista rockperinteistä (vaikka musiikki nyt olikin uutta). Mitä paremmin bändi tiesi perinteen, sitä aidommalta ja autenttisemmalta ja täten arvostetummalta se tuntui. Ja tuntuu edelleen.
 
- Toisen persoonan autenttisuus
pähkinänkuoressa: Kokemuksen autenttisuutta: kun esittäjä/sävellys/esitys/muu objekti onnistuu pönkittämään kuulijan sosiaalista asemaa. Musiikki siis vahvistaa sitä, mitä kuulija on tai haluaa olla.
 
Ehkä tässä jotain tiedostamattomia selityksiä sille, miksi joku on hyvää kriitikon mielestä, mikä ei :) Olen tekemässä aiheesta musatieteeseen opinnäytetyötä... ihan mielenkiintoista siis sinänsä.
 
EDIT: Lisäys. Siis minä en nyt ottanut kantaa siihen onko Soundi hyvä lehti vai ei, mutta mielestäni se on muuttumassa yhä enenevissä määrin hevilehdeksi. Ja koska minä en kuuntele heviä, en myöskään jaksa lukea Soundia.

- on siellä muitakin kummallisuuksia - esim. Kauko Röyhkä on "arvostellut" levyjä, joiden musiikkityylin suhteen hänellä ei ole kompetenssia (itse todennut ko. arvosteluissa). Päätöimittajan paha moka - luulisi pienellä vaivannäöllä löytyvän joka alalle asiantuntevia kirjoittajia.
 
Toisaalta silloin, kun homma rehellisesti lähtee ihan tuolta pohjalta, tulos voikin olla aika kiinnostava. Röyhkäkin on tuosta asiantuntemuksen puutteestaan huolimatta tuonut arvioissaan esiin mielenkiintoisia näkökulmia juuri silloin kun on myöntänyt asiantuntemattomuutensa.
 
Ongelma on nuo kerrat, jolloin Röyhkä (tai joku muu) on kuvitellut tietävänsä ja sivuuttanut tietämättään - esimerkiksi juuri Marianne Faithfullin uran tapauksessa - rockin todella suuriin klassikoihin kuuluvia levyjä.
 
Ja kyllähän minullekin on päätynyt arvioitavaksi kasapäin levyjä artisteilta, joiden tyylisuunta tai perinne ei välttämättä ole kovinkaan tuttua. Silloin vain on yritettävä ottaa selvää, myöntää rajallisuutensa, etsiä kiinnostava näkökulma. Toki omat ennakkoluulot (esimerkiksi minulla tietynlaista jazz-asennetta kohtaan) paistavat läpi, mutta ei kai kukaan nyt levyarvioita minään muuna kuin yhden ihmisen subjektiivisina mielipiteinä pidäkään, eihän?

Toisaalta silloin, kun homma rehellisesti lähtee ihan tuolta pohjalta, tulos voikin olla aika kiinnostava. Röyhkäkin on tuosta asiantuntemuksen puutteestaan huolimatta tuonut arvioissaan esiin mielenkiintoisia näkökulmia juuri silloin kun on myöntänyt asiantuntemattomuutensa.
 
Ongelma on nuo kerrat, jolloin Röyhkä (tai joku muu) on kuvitellut tietävänsä ja sivuuttanut tietämättään - esimerkiksi juuri Marianne Faithfullin uran tapauksessa - rockin todella suuriin klassikoihin kuuluvia levyjä.
 
...mutta ei kai kukaan nyt levyarvioita minään muuna kuin yhden ihmisen subjektiivisina mielipiteinä pidäkään, eihän?
 
- minulle ei nyt aivan aukea noiden kahden ensimmäisen kappalleittesi pointti - so. ovat mielestäni ristiriidassa.
- arvostelussa levy tulisi peilata ensisijaisesti sen edustaman musiikkigenren kriteereillä. Se puolestaan edellyttää ko. musiikinalan tuntemista - lukijoinahan ovat levyjä ostava yleisö, joka kaipaa ennen kaikkea informaatiota, että tällaista on julkaistu & onko se lajissaan hyvää/huonoa/uutta/erilaista/saman kelausta jne. eli arvostelun tulisi olla esittely ja arviointi. Arvostelijalta tietysti toivon laajempaakin musiikillista "yleissivistystä", sillä tiukasti lajiinsa sitoutunut arvostelija on helposti puristi, joka on myös oman lainen disinformantti. Avartavan näkemyksen esittäminen musiikista edellyttää paitsi ko. lajin myös muiden musiikkityylien tuntemusta.
 
- tuohon viimeiseesi voin täysin yhtyä. Siksipä juuri informatiivisuutta kaipaan & sen tueksi edellä esittämääni "asiantuntemusta" - ääritapauksessahan kommentit voisivat olla luokkaa "hevi/hiphop on paskaa" -tyyliä.

- minulle ei nyt aivan aukea noiden kahden ensimmäisen kappalleittesi pointti - so. ovat mielestäni ristiriidassa.
 
Totta - mutta sittenhän kommenttini vastaa ajatuksiani paremmin kuin kuvittelinkaan 8-)
 
.

Demi!

(Onko täällä vakava rikos herättää wanhoja threadeja™? Kauhistutti tuo "Huom! Olet kirjoittamassa yli 1188 päivää vanhaan ketjuun!"- teksti mutta ajattelin että parempi näin kun herättää toinen saman tyyppinen threadi :D fixme if wrong;)
 
Pohdiskelinpa tossa että joku musa-aiheinen lehti ois mukava. Tulee Pelit ja Mikrobitti mutta aivan kamalia nuo, Pelit on sonta, ollut aina, en vaan ikinä jaksanut perua, enkä edes lue sitä, fiksua, kyllä, ja Mikrobitti on nykyään Pekka Olohuoneenvirittäjän lempparilehti (kerran siellä oli artikkeli: "Näin vaihdat kiintolevyn", hahaha)
 
Olen siis kiipparisti ja joku sellainen koskettimistoaiheinen lehti olis mukava nähdä kuukausittain tms.! Rakastan lukea artikkeleita hienoista, saavutamattomista esineistä.
 
Mitä voisitte suositella? Joku suomalainen, miksei englanninkielinenkin lehti kotiin kestotilauksena, ei mitenkää ihmekallis, jne.!
 
edit: Onpa tultu forumistiuran aikana pitkiä threadeja heräteltyä, mutta.. 4 vuotta on kyllä tähänastinen ennätys!!!

Jos tilaat Soundin niin tätä saat:
 
-2 kertaa vuodessa lehden kannessa on Metallica
-2 kertaa vuodessa lehden kannessa on Red Hot Chili Peppers
-2 kertaa vuodessa lehden kannessa on HIM
-2 kertaa vuodessa lehden kannessa on Apulanta
-Loput 4 kertaa kannessa on joku muu
-Joka lehdessä yksi suomalainen hevipumppu kertoo basistinsa kännisistä seikkailuista Überschlössenissä Saksassa (kyllä se Oskari sitten oli päissään)
-Joka lehdessä joku suomalainen rockpumppu valittaa olemisen vaikeudesta (meiän piti niinku antaa toisillemme tilaa...asiat rupes oleen NIIN hullusti, Jori-Petterikin joutu myymään kultakalansa)
-Mutta joka lehdessä on myös helvetin hauskoja Juntusen sarjakuvia!
 
vuoden 2006 kansikuvat:
 
1/2006 Mokoma
2/2006 Ismo Alanko Säätiö
3/2006 Morrissey
4/2006 Tool
5/2006 Red Hot Chili Peppers
6-7/2006 Muse
8/2006 Nightwish (Tuomas Holopainen yksin)
9/2006 Pate Mustajärvi ja Jonne Aaron
10/2006 Sielun Veljet, Elvis Presley, Ville Valo, Kiss, Debbie Harry, The Rolling Stones, Nick Cave
11/2006 Slayer ja Children Of Bodom
12/2006 Mr. Lordi

Toki omat ennakkoluulot (esimerkiksi minulla tietynlaista jazz-asennetta kohtaan) paistavat läpi, mutta ei kai kukaan nyt levyarvioita minään muuna kuin yhden ihmisen subjektiivisina mielipiteinä pidäkään, eihän?
 
Ei. Ja toisaalta, musta Rytmissä tuollainen töppäily on kuitenkin suht siedettävissä rajoissa arvostelujen määrään nähden. Kieltämättä mustakin kaikki arvostelijat eivät ole kärkiluokkaa, mutta missä suomalaisessa lehdessä olisi? Toisaalta mukana on sitten sellaisia guruja kuin Jussi Niemi.
 
En muuten ole huomannut levyarvostelujen suhteen Soundissa merkittävästi suurempaa asiantuntemusta tai sanan lentoa kuin Rumbassa (tai Rytmissä). Kaikissa lehdissä on hyviä ja vähemmän hyviä kirjoittajia, eiköhän se mitä lehti pidä sisällään ole se ratkaiseva tekijä. Jotenkin näin:
 
Soundi - valtavirran rock + heavy + laitejuttuja - pääpaino asemansa vakiinnuttaneissa
Rumba - indie + hiphop + pop + punk/garage - pääpaino uusissa bändeissä
Rytmi - keskittyy retrojuttuihin uusien artistien esittelyn ohella, myös etno/jazz/folk etc.
Sue - rock + heavy + indie - ilmainen, ilmeisesti saa myös tilattua?
Riffi - laitejuttuja pääasiassa
Inferno - metallia
Blues News - Bluesia
 
Ulkomaisista Mojo ja Uncut vastaavat suunnilleen Rytmiä, NME Rumbaa ja Q Soundia. Lisäksi on Magnet, joka on halpa ja lupaava indie-lehti.

Täytyy sanoa tuosta Sue-lehdestä, että vaikka se on ihan kiva ja ilmainen lehti, on ne kaikki jutut niistä uusista bändeistä aivan uskomattoman tylsiä. "Joo me tehtiin tämmönen levy. Ihan kiva kai siitä tuli."

Tilaat jostain muualta kuin Suomesta. Ei ole mielestäni kovin kummoinen tämän maan musiikkilehti tarjonta.
 
E. Tietenkin musiikkimakuni on tässä ajatuksessani pääosassa.
 
No kunhan et brittiläisiä tilaa. Ne vasta hirveää kuraa ovatkin.