Nykypäivänä ne, jotka ovat kyllästyneet ylituotettuun musiikkimateriaaliin, puhuvat yleensä siitä että ennen vanhaan levyjen soundit olivat rouheammat, viitaten yleensä (ymmärtääkseni) lähinnä kitarasoundeihin, joskin muissakin yhteyksissä olen termiin törmännyt.
Koska jokainen on varmasti törmännyt tuohon sanaan ja ymmärtää sen jollain tapaa, kysyisinkin, miten juuri sinä ymmärrät sanan "rouheus"? Mitkä ovat sen tuntomerkit ja mitkä olisivat hyviä esimerkkilevyjä/-biisejä, joista kävisi eriyisen hyvin ilmi, miten ymmärrät rouheuden. Keiden tuottajien johdolla nykyään syntyy rouheaa matskua?
Kun ei tuota, tulee rouheaa :) Tai niin ainakin meitin ryhmän jokaisessa arviossa on sana rouheus mainittu. Ja demon (kts. allekirjoitus) biisit on äänitetty kämpillä ilman sen kummempaa esituottamista. |
Vanha rouheushan on kans sitä, kun ei aina muistettu kattoa, että eikai signaali vaan huuda punasta. Animalsin, The Whon ja Rollareiden monet styget on aika rouheita. Kaikista siisteintä on miust se kun voksut menee särölle.
Tänään rouheutta löytyy ainaki Maj Karmalta (esim. Taivaanvuohi) Ja Stereophonicsilta (esim Doorman).
Niin ja tohon skittaraitojen määrään tuli mieleen, että nykyjään skittavalleista haetaan ehkä enemmän semmosta "miellyttävää" mut raskasta ja leveää, mikä ei mua sinänsä haittaa. Rouhee snoudi ei välttämättä sit ookaan, eikä tarvikaan olla, niin leveellä ja 'isosti'. "EI TÄÄL OO KYSE LENTO KONEISTA PESU KONEISTA TAI MUUSTKAA YHTEEN KIRJOTUKSEST VAA RÖÖKI ASKI TYTÖIST" -Detektiv-Plok a.k.a Järvihirviö |
Lauri
loosah
Feggy
saastara
Pitkavirta