Klassinen ›

Tuli tossa eilen katottua dvd:tä jossa oli klassisia kitaristeja. Ja siinä niiden levotonta vääntelemistä ja silmät kiinni huojuntaa katsoessa tuli mieleen ,että onko noi nyt ihan tosissaan vaiko mitä ne meinaa? Alkoi vähän naurattaakin yhden sätkiminen :)
 
Kyllähän soittaessa liikkua saa, ja se on ihan rentouttavaakin , mutta kun sitten ollaan silmät kiinni jossain tunteiden hurmoksessa niin minua ainakin alkaa hieman epäilyttämään onko tuo nyt ihan välttämätöntä. Kyllähän sitä voi syventyä siihen musiikkiin ilman että sitä pitää niin överiksi vetää. Muistan Horowitzin sanoneen ,että hän ei pidä juuri tuollaisista pianisteista , ja en ole nähnyt häntä kertaakaan soittaneen niin, mutta jokainen tietää kumminkin miten hän on soittanut..
 
Tosin ei se tee soittoa sen huonommaksikaan ,kuten esim Lang Lang :P
 
Miten te soitatte "tunteikkaasti" , mä vaan keskityn niin hyvin kuin mahdollista , ilman mitään manöövereitä.

Lavaesiintymien tarkoitus on vakuutta katsoja/kuulija siitä että esiintyjän tulkinta on tosi. Jos ottaa liian vähäeleisesti niin joku vielä väittää että tulkitsija oli lähinnä vain etäinen ja poissaoleva. Sätkiminen kuuluu asiaan ihan niinkuin kevyen musiikin puolellakin.

Lavaesiintymien tarkoitus on vakuutta katsoja/kuulija siitä että esiintyjän tulkinta on tosi. Jos ottaa liian vähäeleisesti niin joku vielä väittää että tulkitsija oli lähinnä vain etäinen ja poissaoleva. Sätkiminen kuuluu asiaan ihan niinkuin kevyen musiikin puolellakin.
 
Niiin. Tai sitten voi sanoa arvostelijoille että kuunnelkaa musiikkia, urpot, älkääkä katsoko esiintyjää. Glenn Gould oli ihan oikeassa kun jätti esiintymisareenat.
 
Alkuperäiseen kysymykseen vastaan niin että tekee just niinku hyvältä tuntuu. Jos heilututtaa niin heiluu, jos ei niin ei.

Tyylejä on niin monta kuin on esittäjiä, mutta harva se nyt ihan paikallaan liikkumatta istuu tai seisoo soittaessaan. Ja tietyt liikkeet/liikeradat, näyttivätpä miten tyhmiltä tai teennäisiltä tahansa, itse asiassa saattavat tukea soittoa, auttaa saavuttamaan tietynlaista artikulaatiota, fraseerausta, dynamiikkaa tms. ja voivat jopa auttaa soittajaa pysymään rentona. Kaikki liike ei siis ole pelkkää tulkintaa tai sen näyttelemistä. Toki musiikki herättää soittajassakin tunnetiloja, voimakkaitakin, eikä sen näkyminen minusta väärin ole. Jos muusikko kokee musiikin voimakkaasti, niin ei hänen sitä pitäisi pyrkiä peittelemäänkään jos se tuntuu rajoittavan soittoa, vaikka kieltämättä joitakin muusikoita kuuntelee mieluummin silmät kiinni, esim. Olli Mustonen. Näytteleminen on kuitenkin aina falskia, eikä oikeat tosimuusikot sorru sellaiseen. Ei ainakaan pitäisi.
 
Itse liikun sen verran kuin tuntuu että tarvitsee. Sello on iso ja tavallaan työläs soitin, joten liikkumattomuus on melko mahdotonta. En pyri tehostamaan tulkintaa itseisarvollisilla liikkeillä, vaan annan "tulkinnan liikuttaa itseäni", jos kömpelöhkö ilmaus sallitaan. En silti heilu mielestäni mitenkään huomiotaherättävän paljon. Ja silmät kiinni on usein helpompi keskittyä.

Kerran kun soitin yhteistunnilla niin joku kysyi liikunko ihan tarkoituksella noin paljon kun liikun. en ollut edes oikeasti huomannut koko asiaa, vaikka liikehdintä ei aina ollut ihan pientä. nyt kun soitan istualtaan niin liikkuminenkin on vähän vähentynyt koska se ei ole niin helppoa enää... siis sitten kun saan taas soittaa...

Sellainen juttu vain, että itselläni kyllä auttaa keskittymiseen soittaa silmät kiinni. Tarkoitan hitaita kappaleita, joissa on tärkeää muistaa harmoniat. Mitään Chopinin etydejä ei sitten vedelläkään sokkona.

No sitä on tullut repeiltyä kun katsoo omaa soittoa videolta. Eli tuleehan sitä heiluttua, välillä myös ihan kunnolla. Ja itse en siis yleensä huomaa mitään.

Muistan isoveljeni joskus repeili kun soitin kitaraa ,kun kuulemma teen suullani kaikkia ilmeitä :)

Muistan isoveljeni joskus repeili kun soitin kitaraa ,kun kuulemma teen suullani kaikkia ilmeitä :)
 
Mutta olikohan kyse tulkinnasta vai tahdottomista lihasjännityksistä..? :)

Mä koen musiikin ja rytmin jonkinlaisena tanssina. Joskus sitä siis saattaa liikkua ihan vain kappaleeseen eläytyessään. Mulla se on kuitenkin aika hillittyä, enkä mä irvistele soittaessa, ainakaan tietääkseni (ja toivoakseni=). Kyllä mustakin sellainen yletön ilveily näyttää tyhmältä. Toisaalta paikallaan jäkittäminen jossain rokkikonsertissa vois olla tylsää, kun taas klassisessa konsertissa se on normaalia. Vaikka kyllä sielläkin solistit heiluu usein paljonkin ja jos se on oikein mukaansatempaava tyyppi, niin se voi tarttua koko orkesteriin ainakin jossain määrin.

Kyllä vetopasuunaa soittaessa tulee huojuttua je heiluttua aika paljon, johtuen osittain ihan soittimestakin.
Olen joskus joutunut lähtemään kesken konsertin pois kun pianisti näytti siltä että aikoo oksentaa pianon päälle ja minä en saanut pidäteltyä repeämistä. En tosin ollut ainoa. Onneksi kyseessä oli koulun konsertti ja taiteillija itsekin tietää asiasta.

Kyllä vetopasuunaa soittaessa tulee huojuttua je heiluttua aika paljon, johtuen osittain ihan soittimestakin.
Olen joskus joutunut lähtemään kesken konsertin pois kun pianisti näytti siltä että aikoo oksentaa pianon päälle ja minä en saanut pidäteltyä repeämistä. En tosin ollut ainoa. Onneksi kyseessä oli koulun konsertti ja taiteillija itsekin tietää asiasta.
 
Miksi musiikin pitää olla niin pyhää esittämistä, ettei yleisö voisi siihen osallistua tavallaan, vaikka sitten repeämällä nauramaan? Syntyykö siitä mielenkiintoisempia jännitteitä, kun pitää seurata esitystä kuin kirkossa vai olisiko sittenkin parempi pyytää yleisö mukaan tapahtumaan? Yleisöltä vaaditaan musiikin aikaansaamien reaktioiden pidättämistä ja muusikot pelkäävät näyttävänsä huvittavilta eläytyessään tekemäänsä aivan täysillä. Jonkinlainen historiallinen häpeämiseen ja pidättäytyväisyyteen liittyvä kulttuuritausta tässä on takana, joka rajoittaa musiikillista ilmaisua.
 
ps. varsovan pääkaupunki on tammela?

Miksi musiikin pitää olla niin pyhää esittämistä, ettei yleisö voisi siihen osallistua tavallaan, vaikka sitten repeämällä nauramaan? Syntyykö siitä mielenkiintoisempia jännitteitä, kun pitää seurata esitystä kuin kirkossa vai olisiko sittenkin parempi pyytää yleisö mukaan tapahtumaan? Yleisöltä vaaditaan musiikin aikaansaamien reaktioiden pidättämistä ja muusikot pelkäävät näyttävänsä huvittavilta eläytyessään tekemäänsä aivan täysillä. Jonkinlainen historiallinen häpeämiseen ja pidättäytyväisyyteen liittyvä kulttuuritausta tässä on takana, joka rajoittaa musiikillista ilmaisua.
 
No jaa jaa. Tuskinpa monikaan esiintyvä muusikko ilmaisuaan rajoittaa muiden reaktioiden pelossa. Mutta kyllä silti kokisin aikamoisena loukkauksena jos klassista musiikkia esittäessäni yleisö puhkeaisi spontaanisti nauramaan, varsinkin jos en olisi mitään sensuuntaista yrittänyt saada aikaan. Eri asia on jos sellaista reaktiota nimenomaan tavoitellaan. Totta kai yleisö voi osallistua ja näyttää reaktionsa konsertissa, mutta se voi tehdä sen myös loukkaamatta ja häiritsemättä artistia tai muita kuulijoita. Eikä se minusta ole mitenkään sama asia kuin että ollaan "kuin kirkossa".

No jaa jaa. Tuskinpa monikaan esiintyvä muusikko ilmaisuaan rajoittaa muiden reaktioiden pelossa. Mutta kyllä silti kokisin aikamoisena loukkauksena jos klassista musiikkia esittäessäni yleisö puhkeaisi spontaanisti nauramaan, varsinkin jos en olisi mitään sensuuntaista yrittänyt saada aikaan. Eri asia on jos sellaista reaktiota nimenomaan tavoitellaan. Totta kai yleisö voi osallistua ja näyttää reaktionsa konsertissa, mutta se voi tehdä sen myös loukkaamatta ja häiritsemättä artistia tai muita kuulijoita. Eikä se minusta ole mitenkään sama asia kuin että ollaan "kuin kirkossa".
 
Mielestäni lähes kaikki korrektisti käyttäytyvät ihmiset rajoittavat ilmaisuaan muiden reaktioiden pelossa. Nauraminen koetaan usein loukkaavana vaikka sen syy olisi aivan absktrakti, omista mielikuvituksen tuotoksista johtuva assosiaatio. Itkeminen on sosiaalisesti hyväksytympää, ainakin naisille ja lapsille. Tunteiden ilmaiseminen pitäisi olla musiikin yhteydessä paljon vapaampaa kuin mitä se nykyisellään on. Jos artisti ylittää jonkinlaisen tabunormin tuossa suhteessa, antaa se yleisöllekin enemmän pelivaraa elää tapahtumassa mukana.

Mielestäni lähes kaikki korrektisti käyttäytyvät ihmiset rajoittavat ilmaisuaan muiden reaktioiden pelossa. Nauraminen koetaan usein loukkaavana vaikka sen syy olisi aivan absktrakti, omista mielikuvituksen tuotoksista johtuva assosiaatio. Itkeminen on sosiaalisesti hyväksytympää, ainakin naisille ja lapsille.
 
Niin, normaalin elämän ilmiöitä nuo. Mutta jos puhutaan nimenomaan musiikillisen tulkinnan yhteydessä tapahtuvasta ilmaisusta, niin en ole ainakaan toistaiseksi törmännyt esiintyvään taiteilijaan joka selvästi rajoittaisi ilmaisuaan muiden reaktioiden pelossa. Taiteilijan kuuluu nimenomaan aiheuttaa niitä reaktioita eikä pelätä niitä, jos pelkää niin on väärällä alalla.
 
Tunteiden ilmaiseminen pitäisi olla musiikin yhteydessä paljon vapaampaa kuin mitä se nykyisellään on. Jos artisti ylittää jonkinlaisen tabunormin tuossa suhteessa, antaa se yleisöllekin enemmän pelivaraa elää tapahtumassa mukana.
 
Mikähän se sellainen tabunormi mahtaisi olla..? Kun mun nähdäkseni kaikki muusikot ovat erilaisia yksilöitä, eivätkä saman asteikon mukaan tunteitaan ilmaisevia. Ja jos äärimmäisyyksiin mennään niin alkaa helposti vaikuttaa siltä, että ne esiintyjän omat tunteet ovat itseisarvollisesti tärkeämpiä kuin se esitettävä musiikki. Totta kai muusikon pitää antaa yleisölle tunne-elämyksiä, mutta sen voi tehdä soittaen puhuttelevasti ilman että omia tunteitaan pitää alleviivata. Olen itsekin sitä mieltä, ettei niitä tunteita pitäisi soittaessa pyrkiä peittelemäänkään varsinkin jos se rajoittaa ilmaisua, mutta toisaalta hyvän muusikon ominaisuuksiin kuuluu myös tyylitaju. Tietenkin rajoja voi aina kokeilla rikkoa, se on vaan hyvästä. Mutta kaikkea musiikkia ei vaan ole sävelletty suunnattoman suuria tunteita herättämään, enkä minä ainakaan nauti yhtään esim. pianistista, joka soittaa Bachia samalla paatoksella kuin vaikkapa Tshaikovskia, vaikka hän ilmaisisi tunteitaan kuinka vapaasti.

esim. Olli Mustonen
 
Hehe, kas kun sattuikin että tuli sama nimi mieleen tästä aiheesta =D

Tuli taas soitettua pitkästä aikaa yhdessä konsertissa, Bachin "Sarabande" klassisella skitalla (jos joku tietää niin ok, en tiedä onko muille soittimille sovituksia). Äiti vain oli yleisössä ja totesi konsertin jälkeen että aika tunteella soitat. Hassua on että itsellä ei ole mitään suoria mielikuvia tuollaisesta, sitä vain elää musiikin mukana.

Tuli tossa eilen katottua dvd:tä jossa oli klassisia kitaristeja. Ja siinä niiden levotonta vääntelemistä ja silmät kiinni huojuntaa katsoessa tuli mieleen ,että onko noi nyt ihan tosissaan vaiko mitä ne meinaa?
 
Kitarahan on sukua harpulle ja miksei sitä kitaraakin voisi soittaa oikein tunteella? Tänään katselin tylsän baletin aikana erityisesti orkesterimonttua ja kyllähän se niin on, että harpun voisi ainoana orkesterisoittimena nostaa lavalle ja siinä soittamisessa, käsien kudonnassa ja eläytymisessä riittäisi katsottavaa pariksikin tunniksi. Vaikka se orkesteri on siellä montussa niin kyllähän kaikki näkyy ja kuuluu ja nimenomaan silloin on kiva seurata soittoa kun voi olla kärpäsenä katossa :D

Jos ylieläväisistä kitaristeista puhutaan, niin käykääpä joskus katsomass Raoul Björkenheimia livenä. Viimeksi näin Jyväskylän Jazz Barissa hiljattain ja välillä tahtoi pokka pettää, vaikka monessa suhteessa Raoulin riehuminen on perusteltuakin.
 
Noin yleisesti aiheeseen vastaten: Yksi klassisen musiikin kulttuuriin liittyvä lieveilmiöhän on jo pitkään ollut tämä "hymyt perseeseen siellä lavalla"-meininki. Eihän se soittaminen vain kivaa saata olla, eihän? Okei, jos tuska repii sielusi kahtia, niin sitten saa varovasti ja taiteellisesti vähän irvistää tai tuhista, mutta auta armias, jos klasaria hymyilyttää lavalla tai se - Herra Jumala! - virnistää kollegalleen kesken esityksen! Kauhistus! Länsimainen taidemusiikki menettää uskottavuutensa! Auringot suistuvat radoiltaan!
 
Ihan totta, liikkukaa jos liikuttaa, ei se muille kuulu. Joku yleisössä saattaa toki revetä naamailusi ja liikeratojesi vuoksi, mutta mitä sitten? Kyllä tähän maailmaan minun nähdäkseni vielä iloa mahtuu.
 
Asia erikseen toki on se, jos ylenmääräinen riehuminen vaikeuttaa pääasiaa eli soittamista itsessään - silloin mennään jo niiden paljon puhuttujen väärien maneerien puolelle.