Etno, proge, latin ›

Kuuntelen tässä just tätä uusinta ja se ei ole helppoa, pakko sanoa. Laveaa ja kumeaa ns. World Music-kaikua on rutosti ja sovitus on niin täynnä, niin täynnä. Ja koko asetelma on silkkaa solistinpalvontaa -harvinaisen mautonta vihkoa myöten. Siis samaa vikaa kuin aikaisemmissa levyissä, enemmän vain. Sinfoniaorkesterikin vielä..
 
Oiken tosissani yritin päästä perille itse biiseistä, niiden olemuksesta, mutta en vaan pääse millään läpi tästä äänivallista.
 
Joitakin tämänkaltainen soundipolitiikka voi tietysti miellyttääkin ja mannaa samoille korville on kai sekin, että kaikki on niin puhtoista ja hifiä. Puhaltaja Göran Månssonin omalta levyltä http://www.drone.se/artists.php?artist=goranmansson voi hakea vertailukohtia: soittimien oman äänen kunnioitusta, rosoa, suoruutta, svengiä ja sävyjä yms. löytyy ihan eri tavalla.
 
No, onhan se tavallaan väärin edes koettaa tosissaan kuunnella tästä bändistä ns. rivimiesten juttuja, koska tämä on alusta loppuun saakka tuottaja-äänittäjä-miksaaja Martin Kantolan ja viulisti-laulusolisti Jenny Wilhelmsin (perhe)yhtye. Parin kontrolli on niin tiukkaa, että soittajat ryhmässä ovat usein lähteneet, kun ovat oppineet mikä on homman nimi. Omakustantamisella ja kokonaisvaltaisella taiteilijuutensa (?) hallitsemisella on puolensa, mutta jos jokainen lanka on liikaa omissa käsissä, ei narsismilla, kontrollifriikkiydellä yms. ole rajaa.
 
Ei oikeastaan voi sanoa, että olipa pettymys, sillä niitä on jo aiemmin ollut niin monta. Yritin kumminkin.
Rimfaxe sopinee kumminkin hienosti ûberhifilaitteiden ja studiomonitorien testamiseen ja referenssiksi.
 
Not my piece of bread.

Kappas vaan, olipa yllättävä kirjoitus.
Olen nimittäin ollut aika päinvastaisissa fiiliksissä. Pidän levystä kovasti, etenkin muutama ensimmäinen biisi on aivan rautainen.
Tätä solistinpalvontaa en myöskään osaa allekirjoittaa, tai sitten en ole ajatellut asiaa siltä kantilta. Mutta minusta Rimfaxella annetaan soittajille enemmän tilaa kuin aiemmilla; konkreettisesti se näkyy nuissa loppupään sooloilubiiseissä.
 
Tämä näistä neljästä levystä on selkeimmin omanlaisensa. Tai sanoisinko poikkeava, ei kuulosta ihan niin Gjallarhornilta kuin aiemmat, mutta minä koin jouset ja vaikka tuommoisen varsin selkeän rumpukomppauksen (suuhteessa edellisten levyjen perkussiomaailmaan) raikkaana. Tämä on myös vähän vaikeampaa ja monikerroksisempaa. Tai verrattuna aiempiin, tässä löytää ehkä myöhemmillä kuuntelukerroillakin uusia juttuja.
 
Tuo on kyllä totta, että saundipuoli on aika hifiä, paikoin jopa kliinistä, rosoisuus on vähentynyt. Mutta ei se nyt jostain syystä minua haitannut. Joskus bändit ottaa harppauksia ihan väärään suuntaan, mutta minusta Gjallarhorn otti ihan hyvän harppauksen, uudistuminen tuli oikeaan aikaan.
 
Ehkä kokemukseeni vaikutti positiivisesti myös kesällä näkemäni käsittämättömän upea keikka, jossa soittivat lähes pelkästään uutta levyä.

Juu, Rimfaxe on levy johon on hieman vaikeampi päästä sisään kuin edellisiin.
Enkä ole edelleenkään ihan varma mihin se sijoittuu, siis onko se lintu vai kala:)
Mutta:
Hyvän levyn ovat Jenny ja kumppanit tehneet taas ja soundipuoli on aina ollut pidemmällä ja laadukkaampaa kun vertaa yleisesti täällä Suomessa tehtyä musiikkia. Eli kyllä Martin Kantola on guru lajissaan, uskallan olla sitä mieltä näin julkisestikin..
Kaipaan itse Didgeridoon muhevaa pohjasoudia ja se ehkä aiheuttaa sen, että pidän Sjofn-levyä Gjallarhornin parhaimpana levynä. Sain itse kimmokkeen Gjallarhorniin heidän Kanneltalonsa keikalla kolmisen vuotta sitten ja olin todella hämmästynyt mitä kaikkea esim.Didgeridoolla voidaan tehdä.
Ja onhan Jennyn tapa käyttää ääntään aivan ainutlaatuinen mukaanlukien mikrointervallit joita vilisee siellä kokoajan,huh!
Ehkä Rimfaxe ei ole juuri sitä mitä odotin, mutta hyvä se on silti ja kestää aikaa,se on merkittävää tänä päivänä.
Siinä se!

Kun itse kuulin Mansikka-Ahon jättävän bändin, olin suoraan sanottuna peloissani. Yksi parhaista tuntemistani live-akteista jäisikin nyt vajaaksi. Borduuna vaihdettaisiin johonkin "pillistiin", jonka aiempaa tuotantoa olin kuullut vain hyvin vähän.
 
Pelko oli kuitenkin aivan turha. Vaikka pari vuotta sitten Gjallrhorn räjäytti tajuntani Kaustisen festivaaleilla, voisin silti sanoa nauttineeni tämän kesän konsertista hieman enemmän.
 
1. Mielestäni Göran "paikkaa" Tommyn jättämän aukon varsin hyvin. Yllätyksekseni sub-kontra-basso-nokkahuilu kuulostaa juuri niin hyvältä ja massiiviselta kuin nimensä antaa ymmärtää. Toki Tommyn lähdön jälkeen soundi on muuttunut, mutta ehkä tietyt didgeridoon luomat musiikilliset rajoitukset ovat nyt poistuneet, ja varsinaisten bassolinjojen myötä bändin muukin ilmaisu saa uutta voimaa.
 
2. Jos vertaan suurta suosikkiani Petter Berndalenia tämänkesäisen keikan perusteella siihen, miltä herra setteineen kuulosti pari vuotta sitten, on ero huikea. Toki ensimmäinen "livetutustumiseni" Petteriin painui hyvin tarkkaan mieleen, mutta parin välissä olleen vuoden aikana oli tapahtunut jotain hyvin hyvin mielenkiintoista. Tänä kesänä Petter pääsi keikalla soittamaan juurikin tämän esiintyvän kokoonpanon arraamia biisejä, eikä ainoastaan sovittamaan omaa soittoaan aiempien (ja hyvinkin erityylisten) lyömäsoittajien jättämien tyhjän tilan "paikkaamiseksi". Se, että Petter oli itse ollut vaikuttamassa kappaleiden syntyvaiheilla, kuului hänen soitossaan. Hyvin musikaalisena ja melodisena lyömäsoittajana pitämäni Berndalen joutui aiemmilla keikoilla selvästi hieman rajoittamaan soittoaan, jotta kappaleet pysyisivät lestissään. Nyt hän totisesti ottaa setistään kaiken irti, ja on uuden levyn myötä nivoutunut yhä tiukemmasti osaksi kokonaisuutta.
 
3. Tottahan se on, että Jenny tunnetaan kansanmusiikkipiireissä v*ttumaisena ja hyvinkin dominoivana keulahahmona, mutta mitä sitten? Vaikka bändin kokoonpano vaihteleekin jatkuvasti, joskus hyvinkin dramaattisestikin, niin miten se vaikuttaa levyn musiikkiin tai siihen miltä bändi kuulostaa livenä? Kaikkia bändin ongelmia ei kuitenkaan voi lyödä pelkästään Jennyn syyksi. Ihan yhtä lailla Petterillä voi olla paska fiilis, tai ehkä Göranin nokkahuilu halkeaa kesken keikan. Jätän mielelläni jatkospekuloinnit ihmiselle, joka oikeasti tuntee Jennyn muutenkin kuin huhujen perusteella.
 
4. Mielestäni Gjallrhorn kehittää itseään uudella levyllä juuri sopivasti, kuitenkin säilyttäen selvän yhteyden omiin ja esittämänsä musiikin juuriin.. Itse korvineni poimin selkeitä rumpukomppeja (tai ainakin fragmentteja) jo aiemmilta levyiltä. Nyt bändin kokoonpanovaihdosten ja musiikillisten uudistusten myötä kappaleisiin sopii mielestäni täydellisesti tämä komppipuolen esiinmarssi. Sekä Adrianin mandolariffit, että Göranin populaarimusiikiltakin haiskahtavat bassolinjat solmivat Petterin pitempilinjaisen perkussoinnin ja Jennyn lähes ainutlaatuisen äänen kanssa Gjallrhornin musiikin sellaiseksi paketiksi, jossa kyllä riittää pureskeltavaa pidemmäksikin aikaa. Orkesteriakin on mielestäni "käytetty" tyylillä, ja orkesterisovitukset eivät varasta liian suurta osaa kokonaisuudesta. Mausteena ja tukevana elementtinä orkesteri toimii mielestäni hienosti.
 
En edes yritä määritellä Gjallarhornin parasta levyä. Ranaropilta lähtien jokainen levy sisältää kappaleita jotka toimivat juuri sellaisina ja sillä kokoonpanolla mikä kyseisen kappaleen valmistumisen aikoihin on ollut aktiivinen. En voisi ollenkaan kuvitella kuulevani levyltä Rimfaxe-kokoonpanon versiota vaikkapa "I riden så...":sta tai alkuperäiskokoonpanon versiota uudesta "Kokkovirrestä".
 
Toki Ranaropilla, Sjofnilla ja Grimborgilla on hienoja kappaleita, ja niitä uppoutuu joskus kuuntelemaan pidemmäksikin aikaa kerrallaan, mutta silti Rimfaxe yllättää "raikkaudellaan" ja monipuolisuudellaan. Se on mielestäni loistava levy juuri tällä kokoonpanolla, tässä hetkessä, ja näillä eväillä mitä tällä hetkellä käytössä on.
 
Ehkä yhtyeiden tarkoitus onkin kehittyä - hyvään tai huonoon suuntaan. Ehkä tämä mahdollinen kehittymättömyys selittääkin sen, miksi ZZ Top tunnetaan edelleenkin vain pitkistä parroistaan. :)

Hyvin kirjoitettu, Wiitala.
(Tämä on muuten turha kommentti.)

Hyvin kirjoitettu, Wiitala.
(Tämä on muuten turha kommentti.)
 
Tänks. :)
(Tämä on vielä turhempi.)

Tänks. :)
(Tämä on vielä turhempi.)
 
Samaa mieltä:-)
Siis että hyvä kirjoitus:-))

No tulihan niitä hyvin perusteltuja toisenlaisiakin mielipiteitä -ja arvattavalta suunnalta. Hyvä, hyvä!
 
Uusimmassa Riffissä kerrottiin muuten että M. Kantola sai jonkun tuottaja tms. palkinnon audioalan messuilla Lahdessa tästä levystä.
 
Kai te nyt tsekkasitte sen Göranin sivut? Ja tämä on hauska sivusto: http://www.tvfolk.net/
Ruotsi-osastolta löytyy myös Månsson, Göran subkontrabasso nokkiksineen.
 
Ja kyllä tuo Jenny on sata kertaa kiinnostavampi kuin nätisti ja ohkaisesti laulavat ja muutenkin usein varsin verettömät ruotsalaiskansanlaulajattaret. Esmes: http://drone.se/artists.php?artist=kraja

Ja kyllä tuo Jenny on sata kertaa kiinnostavampi kuin nätisti ja ohkaisesti laulavat ja muutenkin usein varsin verettömät ruotsalaiskansanlaulajattaret. Esmes: http://drone.se/artists.php?artist=kraja
 
Niin ja se on niin kaunis! Voi että!

Ehkä yhtyeiden tarkoitus onkin kehittyä - hyvään tai huonoon suuntaan. Ehkä tämä mahdollinen kehittymättömyys selittääkin sen, miksi ZZ Top tunnetaan edelleenkin vain pitkistä parroistaan.
 
Tuota kirjoitusta lukiessa meinasin jo olla samaa mieltä, mutta mitä tämä nyt muka tarkoittaa? Mauton heitto sinulta. ZZ Top tunnetaan kylläkin pahuksen taitavana bändinä ja nimenomaan muuntautumiskykyisenä sellaisena. Kun vertaa alkuaikojen hämybluesrokkia ja välillä soiteltua avaruuspulputusta vahvoilla synataustoilla ja nykyistä boogieta niin onhan se kehittynyt valtavasti se musa.

Ease up. Ajattelin, että ehkä tuohon perään ei tarvitse laittaa hymiötä. Ehkäpä olisikin pitänyt. Lisätäänpä semmoinen.
 
Edit: Noniin. Tarkoitus tässä oli hieman huvitella ZZ Topin maineella bändinä jonka "kaikki tietää", vaikka eivät välttämättä olisikaan koskaan kuulleet kyseisen orkesterin musiikkia. Ulkomusiikillisilta seikoiltaan vahvasti tunnistettava yhtye kun saattaa niittää mainetta jopa ainoastaan juuri näillä musiikin ulkopuolisilla avuillaan. Varmasti joku tuntee Who:n ainoastaan Townshendin tuulimyllyilystä, tai "hullusta rumpalista". Yhtä varmasti tässä maailmassa joku tuntee Clashin vain "London Callingista" - enkä puhu biisistä. Hyvin moni ihminen tuntee ZZ Topin vain partojen perusteella, tai korkeintaan Kummelin tekemän parodian perusteella. Moni ihminen taas on paneutunut kyseiseen orkesteriin tarkemminkin. Tuskin ärähdit ääneen katsoessasi Kummelin imitointia kyseisestä bändistä. Sekin sketsi kun perustui aika vahvasti partoihin... Älä siis ota tätäkään liian vakavasti, mm´kay?
 
Varmuuden vuoksi vielä se hymiö: :)
 
En mie katso katso mitään näköradiota. Mokoma sketsi on siis myös näkemättä.
 
:)
 
ok.