Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Kuinkas moni on jo Kiss Of Deathin käynyt hankkimassa?
Ei ole kyllä meno hidastanut yhtään sitten Infernon.
 
Oho, onko se levy jo tullut? Onko parinkymmenen euron arvoinen?

Kyllähän tuo ihan taattua tavaraa on eli hankintaan vaan.

Kuinkas moni on jo Kiss Of Deathin käynyt hankkimassa?
Ei ole kyllä meno hidastanut yhtään sitten Infernon.
 
Ei oo tullu vielä ostettua mutta kuuntelin kyllä levyn. Ihan railakas meininki jälleen, sitä perus Motörheadia joka kyllä rokkaa aina. Kuitenkin jotain pientä kaipais lisää joka sais sen taas rokkaamaan vieläkin kovempaa..en tiiä, joku siitä puuttuu. mut ihan jees.

ei oo viel tullu hommattuu. heti ku rahaa saa niin kyllä se on ostettava. onkos kellään mitään tietoo onko King of kings jollain Motörheadin levyllä?

Toi trigger potkii kyllä ja lujaa. Ehottomasti ostan ton levyn

Itte tykkään uudella levyllä erityisesti siitä balladista. Toki muutama tosi hyvä rokkibiisikin löytyy :-)

MOTÖRHEAD - ANOTHER PERFECT DAY
 
Neljännettä vuosikymmentään rullaava Motörhead kuuluu allekirjoittaneen lempibändeihin. Lemmyn karhea ääni, tuplabasarikomppi ja repivät rockriffit olivat elementtejä, jotka minua kovasti raskaan musiikin pariin kiskoivat. Vanhassa vara parempi; siinä missä Lemmy & Co. paahtaa menemään jo pian kahdettakymmenettä studioalbumiaan, on musiikista ollut löydettävissä aina ne tappavan varmat ja toimivat yksityiskohdat, jotka tekevät musiikista Motörheadia. Bändi on eräs kaikkien aikojen tyylilleen uskollisimpana pysynyt, ja valtaosalle bändin musiikki sellaisenaan kelpaakin mainiosti. Vuonna 1983 kuitenkin näki päivänvalon hieman erilainen Motörhead-albumi. "Another Perfect Day" kuuluu Lemmyn sanojen mukaan bändin vihatuimpien albumeiden joukkoon, ja levyn julkaisun jälkeen kuulemma "suuri osa faneista kasvoi ylitse Motörheadista."
 
Perusasetelma Another Perfect Daylla kokoonpanon suhteen on todellakin eroava. Philthy "Animal" Taylor niitä kannuja takoo edelleen, eläimellisellä raivollaan, ja nelikielistä hakkaa kurkku karheana lauleskellen se sama Lemmy Kilmister. Mutta kitarassa kuullaan tällä kertaa (melko lyhyeksi jääneen visiitin huipentumana) Brian Robertsonia, joka myös Thin Lizzyn riveistä tunnetaan. "Fast" Eddie Clarke oli juuri taannoin kävellyt ovesta ulkomaailmaan, ja ilmeisesti Thin Lizzy-kiihkofani Phil Taylor oli vaikuttamassa "Robbon" valintaan Motörheadin riveihin. Melko pian kiertueella Another Perfect Dayn jälkeen selvisi, ettei Robertson balettitossuineen ollut aito Moottöripää, mutta albumin äänityksen ajalla kaikki vielä toimi.
 
Kappalemateriaali on Motörheadilaisen vahvaa, jolla osa-alueella jokainen Motörhead-albumi Hammeredia lukuunottamatta onkin minulle toiminut. Peruselementit eläimellisen aggressiivisesta basso/rumputyöstä repivän tiukkoihin riffeihin ovat hallussa, mutta Robbon Headin musiikkiin nähden melkoisen värikäs kitarointi tuo kokonaisuuteen paljon uutta. Jotkut kitarasoolot ovat hervottoman pitkiä ja kaikuineen ja monimutkaisine sävelmaalailuileen erittäinkin viihdyttäviä. Pelkkiin instrumentalistisiin avuihin ei albumi suinkaan nojaa, vaan pohjalla vaanivat tietysti hyvät biisit. Back At The Funny Farm, Dancing On Your Grave, One Track Mind, Die You Bastards ja muut pitävät kokonaisuuden kautta linjan mielenkiintoisena, ja vaikka bändin perinteisen tyylin ulkopuolella hieman seikkaillaankin, pysyy paketti hienosti kasassa.
 
Another Perfect Day on huomattavan aliarvostettu albumi, jota monet pitävät bändin tuotannon huonoimpana. Minulle albumi kuitenkin iskee, ja mahtaa olla omistamistani Motörhead-studioalbumeista (joita tosin on vain 4) se paras. Lemmyn kummastelut albumin kehnosta vastaanotosta ovat ymmärrettäviä. Johan sitä luulisi värikkäämmän ja uusia sävyjä hakeneen Motörheadin kelpaavan niille, joille bändin musiikki yleensä on liian yksitoikkoista. Mutta kaikkia ei voi miellyttää. Minä osaan nauttia siitä erilaisestakin puolesta, ja Motörhead toteutti Another Perfect Daylla sisäisen taiteilijansa tyylikkäästi.
 
Jos et albumista kertarysäyksellä tykännyt, istahdapa olusen kanssa nojatuoliin ja yritä vielä uudemman kerran. Erilaista Motörheadia höystettynä värikkäällä kitaroinnilla ja kokeilevammilla kappaleilla. Toimii. Jos Motörhead olisi tehnyt vielä toisen levyn samalla tyylillä, se ei olisi toiminut. Onnistuneesta (joskin väliaikaisesta) linjamuutoksesta on kiittäminen paljolti "Robbo" Robertsonia, jonka modernin kitaroinnin ansiosta albumi säilyttää mielenkiintonsa alusta loppuun.
 
9+/10

MOTÖRHEAD - No Sleep Til´ Hammersmith 1981
 
Jos musiikkipiireissä palkittaisiin artisteja pitkän palvelusajan ansiosta, olisi englantilainen Motörhead ehdottomasti yksi tällaisen kunniamerkin arvoisista ryhmistä. Tämä raskaan rockin pioneeri on paahtanut armottomalla, tunnistettavalla tyylillään vuodesta 1975 lähtien Lemmy Kilmisterin toimiessa paatin kapteenina. Moottöripäiden kulta-ajat ovat jääneet kauas 1980-luvun alkuun, mutta silti jokin yhtyeessä kiehtoo, sen kerätessä yleensä täyden salin yleisöä missä päin maailmaa sitten sattuukaan kiertämään. Asenne, aggressio, tavoilleen uskollisuus ja katkeamaton tekemisen ilo ovat tehneet bändistä jotain ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä ei kukaan muu ole saanut aikaan. Motörhead on ikuinen, katoamaton luonnonvara. Se tuttuuden ja turvallisuuden tunne, joka iskee pintaan aina kun näkee uuden levyn kannessa komeilevan Snaggletooth-maskotin. Se tuttu adrenaalininkatkuinen fiilis, kun uutta albumia ensi kertaa kuunnellessa sieltä hyökkäävät kuulijan korviin ne samat, tutut ja hyväksi havaitut Motörhead-elementit.
 
Motörhead on ennen kaikkea livebändi. Vaikka bändi ei olekaan myynyt levyjä kuin korkeintaan kohtalaisesti sitten kultaisten vuosiensa, on Motörhead aina onnistunut keräämään uskolliset tukijansa keikoille kautta maailman. Vuonna 1981 Motörhead eli tuoreen Ace Of Spades-albumin huumassa ehdotonta kultakauttansa, ja bändin suosio niin levy, kuin keikkamyynnin suhteen oli suurimmillaan. Näihin aikoihin bändi oli klassisimmassa kokoopanossaan, jonka hajoamisen yli eivät monet fanit ole vielä tänän päivänäkään pääseet. Kitaraa kuritti "Fast" Eddie Clarke, ja biitin kasassapitäjänä toimi legendaarinen Philthy "Animal" Taylor. Kiertueen tunnelmat oli päätetty pistää narulle, ja vuoden 81 kesällä julkaistiin kolmelta eri keikalta koostettu livealbumi No Sleep Til´ Hammersmith. Ilmestyessään albumi nousi suoraan Englannin listaykköseksi, ja on nykyään eräs raskaan musiikin tunnetuimpia merkkipaaluja, kuulostaen tänä päivänäkin tuoreelta ja eloisalta.
 
Joskus on hyvä palata takaisin perusasioihin. No Sleep Til´ Hammersmith korostaa Motörheadin parhaita puolia armottomasta livemeiningistä rehelliseen soittamisen iloon asti, mahduttaen väliin kaikki mahdolliset hyveet loistavista kappaleista mahtaviin sovituksiin. Albumi on nostettu usein Motörheadin tuotannosta puhuttaessa bändin parhaaksi albumiksi, ja jos livelevy onnistuu tällaisen aseman saamaan, on bändissä ja sen musiikissa oltava totisesti jotain, mitä muilla ei ole.
Keikka on riemunkirjava kattaus bändin siihenastisen tuotannon kirkkaita kärkihetkiä, alkaen legendaarisesta Ace Of Spadesista päättyen Lemmyn aikoinaan edelliselle bändilleen, Hawkwindille kirjoittamaan Motörheadin nimibiisiin. Settilista esittelee Motörheadin yksinkertaisesti parhaimmillaan, ajankuvaa hienosti heijastellen. No Classin, Bomberin, Overkillin, We Are The Road Crewn, Iron Horsen kaltaiset klassikot todellakin saavuttavat parhaan hohtonsa elävän yleisön edessä, ja albumilta tuskin löytyy yhtäkään kappaletta, joka ei pitemmittä puheitta ansaitsisi klassikon leimaa. Soitossakin perusasiat ovat valttia. Clarken äärimmäisiin tarttuviin rock-riffeihin yhdistetty Lemmyn yksinkertaisesti pomppiva bassottelu ja Taylorin kiihkeä komppi pitävät paketin tiiviisti kasassa, kokoonpanon hakien vertaistaan.
 
No Sleep Til´Hammersmith on Motörheadia puhtaammillaan, sen parhaiten hallitsemassaan elementissä, elävänä. Albumi kuulostaa nyt, vuonna 2006 tuoreelta, uudelta ja modernilta, ja voisi olla Motörheadin livelevy vaikka viime kiertueelta. Mielestäni on upeaa ja ainutlaatuista, että bändi pysyy omana itsenään näin kauan kuin Motörhead, ja onnistuu kautta aikain kuulostamaan aina tasaisen hyvältä. No Sleep Til´Hammersmith on raskaan musiikin ehdottomia klassikoita, ja tutustumisen arvoinen albumi kaikille. Jos et ole vielä tätä levyä kuullut, hanki tämä välittömästi. Ota huurteisenkylmä olut käteen, häädä vaimo ja lapset pihalle ja pistä stereot kärsimään. NO CLASS!
 
* * * * *
Parasta Motörheadia, parasta elävää musiikkia.
 
+ Kappalemateriaali klassikkotavaraa laidasta laitaan
+ Soundit livemäisen rujot ja kappalemateriaalia äärimmäisen hyvin tukevat
+ Bändin ilmiömäinen yhteissoitto
+ Livefiilis käsittämätön
- Tämän albumin julkaisun jälkeen Motörhead on jäänyt ikävän vähälle huomille, huomattavasti ansaitsemansa arvostuksen alapuolelle

- Tämän albumin julkaisun jälkeen Motörhead on jäänyt ikävän vähälle huomille, huomattavasti ansaitsemansa arvostuksen alapuolelle
 
Puhut asiaa

Kiss of death jatkaa infernon linjaa. arvosana ehkä 8 puoli ja inferno on kyllä 9. Paras biisi on living in the past!!! ja qstockissa oli samata rallit kuin treellkäkin paitsi suicide ja whorehouse oli jätetty.

Ostin eilen ensimmäisen Motörhead-levyni Infernon. Jostain kumman syystä vaan jäänyt väliin tähänkin bändiin syventyminen vaikka ne kuuluisimmat biisit ja yhtye yleensä ovatkin suht koht tuttuja. Ja kyllä, potkii helvetisti. Ei uskoisi että näinkin pitkän linjan jyrä voi pusertaa tämän sortin lätyn vielä 2000-luvulla. Seuraavaksi tulisikin varmaan ottaa haltuun 'headin klassikkoalbumeita, vanhempaa materiaalia, tarkoitus hommata ainakin näin aluksi ne kovimmat.

Ostin eilen ensimmäisen Motörhead-levyni Infernon. Jostain kumman syystä vaan jäänyt väliin tähänkin bändiin syventyminen vaikka ne kuuluisimmat biisit ja yhtye yleensä ovatkin suht koht tuttuja. Ja kyllä, potkii helvetisti. Ei uskoisi että näinkin pitkän linjan jyrä voi pusertaa tämän sortin lätyn vielä 2000-luvulla. Seuraavaksi tulisikin varmaan ottaa haltuun 'headin klassikkoalbumeita, vanhempaa materiaalia, tarkoitus hommata ainakin näin aluksi ne kovimmat.
 
Edelleen; No Sleep Til Hammersmith.
 

 
Sen jälkeen voitkin ostaa Iron Maidenin uuden, se vasta todistaakin pitkän linjan jyrän kyvykkyyden hakkaamalla kaikki bändin aiemmat (ja kaikki Motörheadinkin) levyt.
 
8-)

Ostin eilen ensimmäisen Motörhead-levyni Infernon. Jostain kumman syystä vaan jäänyt väliin tähänkin bändiin syventyminen vaikka ne kuuluisimmat biisit ja yhtye yleensä ovatkin suht koht tuttuja. Ja kyllä, potkii helvetisti. Ei uskoisi että näinkin pitkän linjan jyrä voi pusertaa tämän sortin lätyn vielä 2000-luvulla.
 
Inferno on kyllä suoraan sanottuna uskomaton lätty! Kyllä se on mulla viimeisen kahden vuoden aikana pyörinyt hyvin tiuhaan soittimessa ja tulee varmaan pyörimäänkin vielä monta vuotta eteenpäin.
 
Seuraavaksi tulisikin varmaan ottaa haltuun 'headin klassikkoalbumeita, vanhempaa materiaalia, tarkoitus hommata ainakin näin aluksi ne kovimmat.
 
Overkill, Bomber, Ace Of Spades on tämä klassinen trio, sekä tietysti siihen lisäksi vielä tuo jo mainittu No Sleep 'til Hammersmith.

Kiitos vinkeistä, pyrin tekemään hankintoja niin pian kuin suinkin.
Ja Mikael pää kiinni :D

Ei mitään.. osta seuraavaksi kiss of death! inferno on ylivoimaisesti paras motörhead levy kautta aikain!!!

Ei mitään.. osta seuraavaksi kiss of death! inferno on ylivoimaisesti paras motörhead levy kautta aikain!!!
 
Kiss of Death on kyl kova, mutta häviää tiukkuudessaan Infernolle. Hienoo kyl et Motörhead pystyy nyt vanhoina päivinä noin kovia levyjä puskemaan. Livekuntokin on hillitön.

We Are Motörhead -levyltä löytyvä One More Fucking Time on turhan vähälle huomiolle jäänyt rock-klassikko. Se ei edusta Moottoripäitä perinteisimmillään, mutta sehän ei tuon kappaleen arvoa vähennä lainkaan. Yleensä Motörheadin musa on rehtiä turpaanvetämistä, mutta tämä kappale osaa olla jopa koskettava. Lemmyn karhea tulkinta on vertaansa vailla ja tekstikin hämmästyttävän hieno. Kuunnelkaapa siitä ellette ole vielä kuulleet.
 
"And I will plead no contest / if loving you's a crime / So go on and find me guilty / just one more fucking time."

We Are Motörhead -levyltä löytyvä One More Fucking Time on turhan vähälle huomiolle jäänyt rock-klassikko. Se ei edusta Moottoripäitä perinteisimmillään, mutta sehän ei tuon kappaleen arvoa vähennä lainkaan. Yleensä Motörheadin musa on rehtiä turpaanvetämistä, mutta tämä kappale osaa olla jopa koskettava. Lemmyn karhea tulkinta on vertaansa vailla ja tekstikin hämmästyttävän hieno. Kuunnelkaapa siitä ellette ole vielä kuulleet.
 
"And I will plead no contest / if loving you's a crime / So go on and find me guilty / just one more fucking time."
 
Puhut asiaa! Sehän on vitun hyvä levykin! Ja toinen on Bastards jolla mm. semmonen ku Don't Let Daddy Kiss Me. Siinä vasta balladi!

Hehkutusta hehkutusta.
 
Haluisin kyllä nähä livenä. Levyista ei löydy muita kuin spades.
 
Soittaako Lemmy muuten soinnuilla vai miten? Näin sillä jollakin DVDllä se soittoa, jotain se huito, mut en nähny mitä.