Klassinen ›

Luettele joitakin musiikinhistorian klassisimpia, suosituimpia ja tyypillisimpiä kliseitä, jotka, jos eivät suorastaan anna todellisuudesta väärää kuvaa, niin ainakin vääristelevät tai kaunistelevat sitä, mahdollisesti joissakin tapauksissa tiettyjen tahojen intressejä ja näkökulmia suosivaksi, ja esitä mielipiteesi niistä.

Dominantin käyttö itseisarvona on todella turhauttavaa. Tähän on vaan ollut vähän pakko sopeutua, sillä vaihtoehtoja musiikkimaailmassa tälle on perin vähän.

Luetaankos tähän esmes klassisten konserttien maneerit? Konsertin lopun loputon ravaaminen lavalla kumartelemassa yms.
 
Hankala tässä selittää, mutta toimiessani konserttivahtimestarina, alkoi paljastua konserttien kulun kliseisyys, joka loppunjen lopuksi on aikas huvittavaa.
"Ai miksi näin tehdään? Koska aina on tehty näin!"

Minkähänlaisia kliseitä tässä haetaan?
 
"Teoria tappaa luovuuden!"
 
Olisi kai tämän voinut laittaa vaikka gallup-palstalle?

Dominantin käyttö itseisarvona on todella turhauttavaa. Tähän on vaan ollut vähän pakko sopeutua, sillä vaihtoehtoja musiikkimaailmassa tälle on perin vähän.
 
Voitko selittää yksinketaiselle mitä mitä dominantin käyttö itseisarvona tarkoittaa? Ja voisitko mainita esimerkkiteoksen joka valaisisi tilannetta?

Voitko selittää yksinketaiselle mitä mitä dominantin käyttö itseisarvona tarkoittaa?
 
Kaikki harmoninen kehitys tähtää dominanttiin ja sen purkaukseen. Mitä pidempi kadenssi, sitä enemmän valmisteltu ja kliimaksisempi. Jossain rajoissa. Lastenlauluissa se läväytetään suoraan toonikasta.
 
Ja voisitko mainita esimerkkiteoksen joka valaisisi tilannetta?
 
Kaikki klassinen musiikki 1600-1800 luvuilta, sekä lähes koko populaarimusiikki. Paitsi etno ja sekoilukolistelumeininki.

Kannattaa muistaa, että aikanaan dominantti oli varsin raju keksintö. Varhain musiikissahan käytettiin näitä kirkkosävellajeiksikin kutsuttuja moodeja, joita oli kahdeksan. Tonaalisuus rupesi pikkuhiljaa valtaamaan alaa ja oli toki klassisen aikakuden saavuttua jo varsin vakiintunut, ehkei kuitenkaan klisee. Ainakaan mun mielestä.

Kannattaa muistaa, että aikanaan dominantti oli varsin raju keksintö. Varhain musiikissahan käytettiin näitä kirkkosävellajeiksikin kutsuttuja moodeja, joita oli kahdeksan. Tonaalisuus rupesi pikkuhiljaa valtaamaan alaa ja oli toki klassisen aikakuden saavuttua jo varsin vakiintunut, ehkei kuitenkaan klisee. Ainakaan mun mielestä.
 
Tämän rajun jutun keksittyä 400-vuotta klassista musiikkia ja koko poppis on aika paljon, kun harmonia perustuu pelkästään tämän tehon saavuttamiselle.

Hanoi Rocks

Kliseeksi voisi hyvinkin kategorioida barokkiajalta lähtien tavatut, barokille tyypilliset, mielikuvituksettomat sointu-ja aihesekvenssit, joita ylenmäärin ja mekaanisesti käytettyinä kutsutaan nimellä rosalia. Vai rosalie?

Beethovenin 9. sinfonian avauksen hämäristä usvista vähitellen kristallisoituva idea, josta tuli romantikkojen, niin maalareiden kuin säveltäjienkin, keskeinen klisee: kaikki Brucknerin sinfoniat, monet Mahlerin sinfoniat, Wagnerin Ring, R: Straussin "Näin puhui Zarathustra", Stravinskyn Tulilintu jne. alkavat niin.

Dominantin käyttö itseisarvona on todella turhauttavaa. Tähän on vaan ollut vähän pakko sopeutua, sillä vaihtoehtoja musiikkimaailmassa tälle on perin vähän.
 
Ja viidennen asteen mollisointu kuulostaa paljon paremmalta kuin dominanttiseptimi. Mutta eihän sitä voi käyttää, se on 'väärin'?

Tuskin kovin moni säveltäjä dominanttia sentään ihan itseisarvona käyttää, taitamattomimmat wieniläisklassikot ehkä. Kyllähän hyvä musiikkiteos paljon muullekin perustuu. Ei pelkkää dominantti-toonika -vuorottelua kovin kauaa jaksaisi kuunnella.
 
Mutta harmoninen kehitys tähtää kaikissa sointukuluissa huipentumiseen dominantille ja sen purkaukselle klassisromanttisessa musiikissa.

Mutta harmoninen kehitys tähtää kaikissa sointukuluissa huipentumiseen dominantille ja sen purkaukselle klassisromanttisessa musiikissa.
 
Eikös perussävelen merkitys ole kuitenkin vieläkin suurempi kuin dominantin?

Ja viidennen asteen mollisointu kuulostaa paljon paremmalta kuin dominanttiseptimi. Mutta eihän sitä voi käyttää, se on 'väärin'?
 
Ei se ihan noin yksinkertaista ole. Riippuu kontekstista milloin viidennen asteen mollisointu kuulostaa paremmalta kuin dominanttiseptimi. Siihen, miltä sointu kuulostaa vaikuttaa aina se mikä oli edeltävä sointu. Vielä ihmeelisempää, siihen vaikuttaa myös se mikä sointu tulee seuraavana.

Eikös perussävelen merkitys ole kuitenkin vieläkin suurempi kuin dominantin?
 
No tietysti, kun sehän määrittelee muut asteet. Itsestäänselvyys tuo on. Soinnun teho on aina teho suhteessa muihin sointuihin ja toonikaan niitä peilataan.

Mutta harmoninen kehitys tähtää kaikissa sointukuluissa huipentumiseen dominantille ja sen purkaukselle klassisromanttisessa musiikissa.
 
Mutta sen toteuttamiselle on niin monia tapoja, että vain huono säveltäjä saa sen kuulostamaan kliseiseltä ja kyllästyttävältä.

Mutta sen toteuttamiselle on niin monia tapoja, että vain huono säveltäjä saa sen kuulostamaan kliseiseltä ja kyllästyttävältä.
 
Mutta miksi 400 vuotta musiikkia ei keksinyt muita vaihtoehtoja tuottaa harmoniaa? Niitäkin on.

No tietysti, kun sehän määrittelee muut asteet. Itsestäänselvyys tuo on. Soinnun teho on aina teho suhteessa muihin sointuihin ja toonikaan niitä peilataan.
 
Niin eli perussävel muodostaa toisin sanoen tonaalisen keskuksen ja dominanttikolmisointu muodostaa harmonisen kadenssoinnin toonikakolmisoinnun kanssa ja duuri-ja mollitonaliteetin rungon, mutta asiasta toiseen eli täysin harhaanjohtava klisee on kun suomen kielisessä musiikkikirjallisuudessa kvintit ja noonit vain hyppivät eli puhuminen sävelen intervallihypystä, esim. kvintti- tai septimihypystä, jolloin ei käy pienimmässäkään määrin selville edes se onko kyse asteettaisessa sävelkulussa nousevista vai laskevista sävelaskeleista. Mistä tämä johtuu?
 
Viitaten edellä mainitsemaani Beethovenin 9. sinfoniaan: 9. alku, rauhallinen tremolo, joka ei tee sävellajin, d-molli, vaikutusta levätessään sävellajin dominantille pohjaavalla tyhjällä kvintillä, a-e.