Aloittelijat ›

Ma olen harrastanut eläkepäivinäni pianohaitarin opiskelua ja saavuttanut melko kivan soittotaidon.
En tietystikään pyri keikkamuusikoksi, mutta soittaisin kyllä mielelläni ystäville, tuttaville ja sukulaisille eri tilaisuuksissa ja tilaisuuksien ulkopuolla.
 
Mutta sellainen ongelma vaivaa, että heti kun alan soittaa yleisölle (yleisöksi riittää jopa 1 kuulija), koko yksin soittaessani saavuttamani varmuus ja soittamisen ilo katoaa, käsistä tuntuu katoavan voima ja varmuus tykkänään ja kaikesta jää vain paha mieli, joka näyttää olevan kierteen omainen sikäli, että kuulijatkin näyttävät säälivän minua (kaikki sitä alkavatkin soittamaan jne).
 
Osaan soittaa myös huuliharppua, ja mitään tämän sukuistakaan en koe sitä soittaessani, siinä on ainoa rajoitus se että sävellajin on sovittava ko. harpulle.
 
Tuon haitarin kanssa epäonnistumisen voisi äkikseltään päätellä siitä johtuvaksi että hermostun kun kaikki kiinnittävät huomion käsiini. Mutta sitä en usko, sillä olen eräässä vaiheessa elämässäni ollut mm hitsauspuikko-edustajana, ja siihen hommaan kuului päivittäisiä hitsausnäytöksiä tehtaissa ja verstaissa, ja yleisönä oli alan huippuammattilaisia, insinöörejä, teknikoita toimitusjohtajia yms ja mitäs luulette heidän katsoneen jos ei minun käsieni työskentelyä. Ja minä suorastaan nautin niistä tilanteista :)
 
Antakaa mulle hyviä neuvoja miten mokoman ylimotoitetun ramppikuumeen voi voittaa ( sen sanon heti että kemikaaleja en ota lukuun, sillä alkoholin vaikutuksen alaisena ei soitosta tule mitään edes yksin).

Voin psyykata suo sen verran että mulla on ihan sama juttu. Soittaminen ei tunnu kivalta jos joku kuulee :/ Tosin sellanen lähtee pois varmaaan kun oppii soittamaan mun kohdalla =D Ja tietysti soittamalla ihmisille, siihen tottuu...

Mulla auttoi kun opettelin soitettavan kappaleen, niin että soittaisin sen vaikka "unissani". Kun teitää että osaa ei jännitä.

Terve.
 
Tässä ei ole muuta kuin se, että puuttuu kokemus siitä vuorovaikutuksesta. Kun soitat itsekseen, niin et ole tavallaan vastuussa siitä lopputuloksesta muille kuin itsellesi ja soittaminen on hauskaa, ja kun paikalla on muita, niin otat vaistonvaraisesti painetta siitä onnistumisesta. Se voi olla tiedostamatontakin, mutta ilmeisesti olet asian huomannutkin.
 
Kannattaa vaan soittaa. Kun on hyviä tuttavia paikalla, niin ajan kanssa se itsevarmuus alkaa löytymään. Vanhemmiten sitä ei vaan opi silleen "automaattisesti", kuten nuorempana, kun on jo oppinut tiettyjä käyttäytymismalleja elämänsä aikana.
 
Oikotietä ei ole, mutta hauskaa pitää olla. Eihän se nyt ole hauskaa, jos ajattelee että nämä ihmiset säälii mua ;) Yleisö kyllä, oli kyse ystävistä tai ei, aistii sen onko artistilla hyvä olla siinä soittaessaan.
 
Kukaan ei toivo esiintyjän epäonnistumista, se on kiusallista. Sekin voi olla syynä, olet ollut yleisössä itsekin ja tiedät sen.
 
Musakki on hieno harrastus. Tsemppiä vaan.

Mulla on ollut samanlaista myös. Mulla on lisäksi heikot kädet, jotka vapisevat yksinkin soittaessa.
 
En tiedä auttaisko tää, mutta kerro ongelmasta jollekin ystävällesi ja pyydä häntä istumaan kuuntelemassa kun soitat pari stygee vaikka lyhyissä osissa ja keskustele hänen kanssaan kappaleesta, miten sitä soitetaan ja puhu myös "ramppikuumeestasi".
 
Hyväntuulinen esiintyminen auttaa. Jos tulee virheitä, se ei haittaa, kun on hyvä meininki.

En mä ymmärrä että siihen muuta ratkaisua on kuin:
1. Soittaa vain niitä piisejä, jotka ilman yleisöä menee hyvin
2. Soittaa tilanteissa, joissa on "kotikenttäetu"
3. Kun riittävän usein tätä yrittää, niin kyllä se joskus menee nappiin ja sitten tulee onnistumisen ilo.
4. Sen jälkeen itsevarmuus kasvaa ja kyllä susta vielä keikkaileva muusikko tulee, usko vaan!!!

Harjoittele yhdessä jonkun toisen kanssa. Bändissä on hauskaa ilman esiintymistäkin. Valitettavasti vain nykyinen kiireinen aika ei tätä aikuisiällä oikein mahdollista, jos tekee työkseen jotain muuta.
 
Ihan tuttu tilanne varsinkin, jos motivaatiota esiintyväksi muusikoksi ei ole, vaan haluaa vain nauttia soittamisesta itsekseen tai kaveriseurassa ilman varsinaista yleisöä.

Ei siinä mitään muuta kun huumoria peliin jos menee pieleen.

Ehkä jotkut muusikkoina itteään pitävät tuijottavat soittajan käsiä mitä ne ne tekevät. Oikeilla muusikoilla ja mistään mistään tietämättömillä turoilla on sama piirre: ne kuuntelevat musaa eivätkä tuijota epäolennaisuuksiin.
 
Rennosti vaan ja opettele muuntelua yms. kikkoja, jotta osaat pitää biisin kasasssa rennosti vaikka joku pikku kämmi tuleekin.
 
Merkillinen kirous tämä virheen pelko. Sitähän meihin on tavallisessa musaopetuksessa iskostettu ja tässä sitä sitten ollaan.

Heh, itselläni oli semmonen juttu että tykkään aina palloilla yleisön edessä ja esittää juttuja (työtä, vitsejä, visoja yms.) mutta heti kun tuli kyse soittamisesta vaikka niinkin että viereisessä huoneessa porukka ehkä kuuntelee, ehkä ei kuuntele mun soittoa niin johan alkoi kädet tärisemään ja hikikarpalot valumaan.
 
Se millä pääsin tuosta eroon oli kaverien kanssa soittelu.
Vuorotellen mokailua ja itsensä ylittämistä niin siitä se vaan alkoi helpottaa.
Nyt olin juuri noin kolmesataapäiselle yleisölle esiintymässä eikä jännittänyt kuin sen verran kuin pitääkin, sopivaa kutinaa mutta kädet ei tärisseet eikä edes hätäkakkulia tarvinnut vääntää...
 
Kyllä se siitä, tekemällä oppii!!

Hyvä aihe. Asiaa tietysti voisi kysyä psykologian ammattilaisilta, mutta silloin voisi jäädä itse musiikin vaikutus tai paremminkin musiikin aiheuttama henkilökohtainen tunnetila/fiilis käsittelemättä. Jokainen käsittää nämä asiat omalla tavallaan, erilaisia ihmisiä kun olemme. Seuraavassa pari ajatusta omalta kohdaltani.
 
Itsellä ikää 40v ja olen esiintynyt sekä työkseni muulla alalla kuin musiikki, että jonkin verran musiikin kanssa. Työsaralla yleisöä on normaalista 5-70 henkeä, mutta musiikkikeikoilla on ollut parhaimmillaan muutama sata. Itse soitan kitaraa ja laulan. Eli, molemmissa rooli on kriittinen esiintymistapahtuman kannalta.
 
Työkeikoilla olen huomannut melkein 20 vuoden uran aikana tämän perinteisen ajatuksen, että mitä paremmin tunnet asiasi, sitä paremmin pystyt myös sen esittämään. Tämä pätee myös minuun täysin. Se antaa oikeastaan muutaman aika ratkaisevan asian onnistumiselle, vaikka hyvin harvoin käytän esiintymisessä äidinkieltäni:
* Pystyn keskittymään itse esiintymiseen ja siihen että vastaanottaja ymmärtää sen, enkä pelkästään asian hallintaan.
* Yleisö on aina eri ja se pitää joka kerralla ottaa haltuun omalla eri tavallaan.
* Omaan sitä kautta itsevarmuuden ja pystyn jopa leikittelemään yleisölläni miten sen otan haltuun (tämä posiitivisessa mielessä omana ajatusleikkinä joka ei tietenkään saa näkyä ulospäin).
* Esiintyminen on aina myyntitapahtuma. Joko sinun pitää myydä itsesi tai pelkästään itse asia todella hyvin, jos et pysty itseäsi myymään. Eli, välttämätöntä karismaakin pystyy korvaamaan itse asian hallinnalla.
 
No miten tämä sitten liittyy musiikin kanssa esiintymiseen ja sen vaikeuksiin? Omalla kohdallani ei ole ns. esiintymistarvetta, vaan harrastan musiikkia pelkästään sen tuoman hyvänolontunteen ja rentoutumisen takia. Tämä saattaa päteä aika harvoihin ihmisiin ja kun on lukenut tätäkin foorumia, useiden kohdalla ajatusmaailma tähtää musiikin esittämiseen muille kuin itselleen jonkin erityisen tarpeen takia. Tämä on sikäli sääli, sillä tarjolla on jo nyt liikaa huonoa tavaraa ja huonoja esiintyjiä. Toisaalta, mitä suurempi tämä perusta on, sitä enemmän löytyy sitten helmiäkin.
 
Hyvän musiikin kuunteleminen tuo henkilölle itselleen loistavan olotilan. Kaikki huono jää pois ajatuksista ja on vain hyvänolontunne, joka sitten sattaa purkautua milloin mitenkin: tanssimalla, jammailemalla, viheltelemällä, jne. - on kemikaaleilla sitten asiaan osaa tai ei. Sama asia musiikin esittämisessä. Sen pitää tuoda samat olotilat ja parhaimmillaan iho on kanalihalla, että 's....tana nyt meni hyvin ja tämä on muuten hyvä biisi' (toivottavasti oma biisi). Tämä ei riitä esiintymiseen, vaan pitää saada ulkopuolinen hyväksyntä omille ajatuksille, että onko tämä nyt sitten hyvää tai edes muille esittämiskelpoista. Tallentaminen ja itse kuunteleminenkaan ei välttämätta auta, sillä ihminen tarvitsee psykologisesti jonkun toisen hyväksynnän. Lisäksi oma arvio voi silti olla väärä.
 
Tämä hyväksyntä on hyvä saada luottohenkilöltä siinä mielessä, että arvioon voi musiikillisesti luottaa. Kun on saanut yhden hyväksynnän, on helpompi hakea toista ja ennenkuin huomaakaan, yleisönäsi on ennalta tuntemattomia ihmisiä. Ennen hyväksyntää kuitenkin tavara pitää hallita, jotta pystyy keskittymään kommunikointiin ja miten sen kulloinkin kommunikoi, sillä vastaanottajat eroavat toisistaan kuten aiemmin jo mainitsinkin.
 
Ehkä ’xmyx’:n kohdallakin ongelmana on nyt se, että esittämäsi musiikki ei ole täysin hanskassa, koska joudut keskittymään sen tekniseen esittämiseen todella paljon ja sormesi sekoavat kuten kerrot (’..käsistä tuntuu katoavan voima ja varmuus tykkänään ja kaikesta...’). Tästä taas johtuu että et pääse lähellekään edellä kuvamaani loistavaa olotilaa, joka musiikin esittämiseenkin kuuluu olennaisesti (’...yksin soittaessani saavuttamani varmuus ja soittamisen ilo katoaa...’). Aika hyvä keino arvioida ’onko musiikki hallussa’ on se, että pystyy esittämään omasta mielestään ko. biiisin/teoksen useana hyvänä eri versiona sen kummemmin miettimättä.
 
Tämä siis vain yksi omakohtainen arvio asiasta, eikä todellakaan mikään totuus.

Kyllä, olen saanut hyviä vastauksia. Itse asiassa kaikki ovat hyviä. Ja parasta on että jokainen on huomannut miten henkilökohtainen ongelma on, ja kertookin omista kokemuksistaan. Juuri tuollaisista vatauksista sitä apua voi saadakin :)
 
Se panee nim. ajattelemaan omaa kokemustaan vähän uusilta näkökulmilta, ja alkaahan sieltä selvitä yhtä ja toista tausta-aineistoa.
 
Luulen saaneeni jonkinlaisen trauman musisoinnin suhteen kansiksen ekaluokalla, kun laloin kotona laulaa ihan luontevati kirkkaalla sopraanollani vasta oppimiani koululauluja.
 
Tuo sopraano oli kuitenkin äitini korvissa jotain erikoista; hän toisaalta ihastui ja rupesi kertomaan siitä kylän ämmille antaen imitoimalla ääninäytteitä (minä häpesin silmät päästäni), mutta toisaalta rupesi kieltelemään että ei saa niin lujaa laulaa kun naapurit kuulevat.
 
Siitä lähtien hamaan ensimmäiseen humalaani saakka minulla oli "pala kurkussa"-tunne.
 
Lisäksi sattui kaveripiirini olemaan sellainen että kaikki olivat minua vanhempia, niinpä luonteeni kehittyi sellaiseksi että olin alituiseen kyselemässä toisten hyväksyntää, mitä sitten teinkin.
 
Ja tämä, juuri tämä on se, mistä tuo soitto-ongelmani kumpuaa.
Olen nähnyt tuttavapiirini laulavilla/soittavilla taviksilla kahdenlaista käyttäytymismallia:
Yhdet tuntevat tarvetta musisoidessaan tuijottaa minua tai jotakin muuta silmiin.
Toiset näyttävt vajoavan muihin maailmoihin. Nämä poikkeuksetta esittävät numeronsa loppuun :)
Tässä kait kulminoituu se mistä on pohjimmiltaan kyse;
ja minä en ole aivan valmis käyttämään sellaisia ilmaisuja kuin "rohkeus tai sen puute", "itseluottamus tai sen puute" jne kuvaamaan tuota eroa, vaan se esiintymisvarmuus näyttäisi paremminkin olevan sukua "loveen lankeamis"-ilmiölle, jossa toden totta on kyse eräänlaisesta toiselle tasolle siirtymisestä. (Käsite transsendentti ymmärtääkseni tarkoitta juuri sitä)
 
Onhan selvä asia että paljo harjoitus ja asian kanssa tekemisissä oleminen ilman muuta auttaa selvittämään mitä hyvänsä ongelmaa.
Kuitenkin, ihan tämänkesäisen kokemukseni valossa, en voi olla odottamatta jonkinlaista oivallusta joka tarkoittaisi läpimurtoa ongelman suhteen.
 
Olen nim. opetellut ajamaan moottoripyörällä (olen 65 v ja ajanut jonkin verran 50 luvulla).
Lähdin kylmästi ajamaan Helsingistä n 300 km matkaa kotiini niillä opeilla. Pääsinkin perille mutta kylmä hiki oli pinnassa ja viikkoon en uskaltanut lähteä ajelulle. Sitten sattumalta jouduin keskusteluun asiasta (täällä netissä) ja kumppani haukkui minut pataluhaksi sanoen että tommonen kääkkä on vaaraksi liikenteelle ja itelleen, ja käski viedä ajokortin vap. eht. hyllylle tai sitten menemään ohjattuun opetukseen.
No ma hankin vähän aineistoa asiasta, ja sain tietää, että nykyisillä teillä ja nopeuksilla on syytä käyttää ainoastaan ns. vastaohjausta, joka tarkoittaa sitä että käännyttäessä, vastoin kaikkia vuoskymenten aikana auton ratissa iskostuneita vaistoja, tangosta on väännettävä päinvastaiseen suuntaan kuin mihin aikoo kääntyä. Ja sehän merkitsee sitä, että kun jyrkässä mutkassa on tulossa auto vastaan keskiviiva mahan alla (valitettavan yleistä :( ) niin on väännettävä tangosta lisää sitä autoa kohti, jos meinaa sivu oikealta.
 
Lähdin kokeilemaan heti, ja kyllä asia oli niin. Oli kuin eri Xmys olisi ajanut eri pyörää :)
 
Jotain tuon tapaista oivallusta minä nyt kyllä odotan tuon soittotraumani suhteenkin; sillä eihän kyse voi olla muuta kuin ihan pienestä jutusta omassa sisimmässä.
Niin pienestä että joku toimii täydellisesti päinvastoin kuin pitäisi...
 
Mutta kuten sanottu, tunnen saaneeni apua.
Kiitos kaikille :)

Jumankekka... mähän tunnen itseni liikuttuneeksi. Enkä edes vinoile.