Klassinen ›

Etsiskelen klassista musaa joka liikkuisi "Space Odysseyn" (Avaruusseikkailu 2001) linjoilla. Esim. Blue Danube, The Cottage of Baba Yaga. Jos jollekin jotain kertoo "Elite"-tyyppistä musaa.

Etsiskelen klassista musaa joka liikkuisi "Space Odysseyn" (Avaruusseikkailu 2001) linjoilla. Esim. Blue Danube, The Cottage of Baba Yaga. Jos jollekin jotain kertoo "Elite"-tyyppistä musaa.
 
Jaa-a en tiedä, mutta sellaiseksi saattaisi sopia hyvin Schönbergin "Begleitmusik zu einer Lichtspielszene" opus 34, (sivumennen sanottuna hienoimpiin kuuluvaa elokuvamusiikkia mitä milloinkaan on sävelletty, esityskestoltaan tosin vain 8'24), ja kuten hyvin arvata saattaa eräiden musiikkitietosanakirjojen asiantuntija-toimittajat ovat tyystin sivuuttaneet hakusana-artikkelissa "elokuvamusiikki" tämän hivelevän kauniin pienemmälle orkesterille mykkäelokuvaa suuressa elokuvateatterissa säestämään sävelletyn "soundtrackin", joka ilmeisimminkin Schönbergin atonaalisen sävelkielen vaikeatajuisuudesta ja teoksen teknisten vaatimusten musertavuudesta johtuen sai ensiesityksensä orkesterikonsertissa Berliinissä v. 1930 Otto Klempererin johtamana.

Gustav Holstin The Planets yhtyy mielessäni scifiin, ehkä siksi että ensimmäisiä cd-äänitteitäni jonka lapsena ostin oli jonkinlainen neljän cd:n "anttilaboksi" missä oli syntikoilla raiskattuna kymmenittäin erilaisia scifiaiheisia teoksia, aina tv-tunnareista The Planetsin teoksiin asti. Hmm.

No miksei Richard Straussin Näin puhui Zarathustra-sinfonisen runon auringon nousua kuvaava johdanto, joka on tullut tutuksi ennen muuta elokuvasta Avaruusseikkailu 2001. Hänen sinfonista runoaan Ein Heldenleben, jossa säveltäjä käy sankarilliset taistelunsa ja kriitikot ovat vain lauma kotkottajia, en voine tässä yhteydessä suositella, vaikka vaikuttavaa musiikkia onkin.

No miksei Richard Straussin Näin puhui Zarathustra-sinfonisen runon auringon nousua kuvaava johdanto, joka on tullut tutuksi ennen muuta elokuvasta Avaruusseikkailu 2001.
 
Tuo on muuten kohtuullisen hassu kappale. Puhuimme sävellyksenopettajani kanssa tuosta eräs päivä ja hän esitti hauskan havainnon. Joka ikinen muistaa, miten tuo kappale alkaa, mutta mitä sen jälkeiset 40min sisältää? Eli ihan täysin onnistuneeksi hitiksi kappaletta ei voi tämän perusteella luonnehtia.

Tuo on muuten kohtuullisen hassu kappale. Puhuimme sävellyksenopettajani kanssa tuosta eräs päivä ja hän esitti hauskan havainnon. Joka ikinen muistaa, miten tuo kappale alkaa, mutta mitä sen jälkeiset 40min sisältää? Eli ihan täysin onnistuneeksi hitiksi kappaletta ei voi tämän perusteella luonnehtia.
 
Riippuu taas siitä mitä hitillä tarkoitetaan, sillä jos, (näin äkkisältään hatusta vedettynä) kyseisen kappaleen, ohjelmallisen sinfonisen runon, musiikillinen painoarvo, eteerinen säteily, toisinaan voimakas dramaattisuus, oikullisuus, ja valovoimaisuus perustuisi puhtaasti vain jonkinlaisen muunnelmateeman tavoin käyntiaineksena toimivaan johdantoon, jonka aineksia ja motiiveja käsittääkseni Strauss käsittelee ja muuntelee seuraavissa episodeissa mitä moni-ilmeisimmällä, taitehikkaalla ja mestarillisen mielikuvitukseekkaalla tavalla, tuskin se ylittäisi sellaisenaan edes vakavasti otettavan klassisen konserttiohjelmiston kynnystäkään kuin korkeintaan jonkinlaisena halpahintaisena myönnytyksenä laajemman konserttiyleisön musiikillisia makutottumuksia kosiskelevaksi kuriositeetiksi.

Riippuu taas siitä mitä hitillä tarkoitetaan, sillä jos, (näin äkkisältään hatusta vedettynä) kyseisen kappaleen, ohjelmallisen sinfonisen runon, musiikillinen painoarvo, eteerinen säteily, toisinaan voimakas dramaattisuus, oikullisuus, ja valovoimaisuus perustuisi puhtaasti vain jonkinlaisen muunnelmateeman tavoin käyntiaineksena toimivaan johdantoon, jonka aineksia ja motiiveja käsittääkseni Strauss käsittelee ja muuntelee seuraavissa episodeissa mitä moni-ilmeisimmällä, taitehikkaalla ja mestarillisen mielikuvitukseekkaalla tavalla, tuskin se ylittäisi sellaisenaan edes vakavasti otettavan klassisen konserttiohjelmiston kynnystäkään kuin korkeintaan jonkinlaisena halpahintaisena myönnytyksenä laajemman konserttiyleisön musiikillisia makutottumuksia kosiskelevaan kuriositeettiin.
 
Kuoma tuossa edellä veikin jo sanat suustani. Ei Strauss Zarathustraansa hitiksi varmaan halunnutkaan säveltää, ja alun fanfaariaihe on ainakin minun mielestäni jopa koko teoksen vaatimattominta ainesta, juuri ylimahtipontisen luonteensa ja melkeinpä yleisön kosiskelulta vaikuttavan soinnutuksensa vuoksi. Sen jälkeen tuleva materiaali on sitä, mikä tekee sävellyksestä niin upean. Ei ole Straussin vika, että moderni mainos-, elokuva- ym. teollisuus on hapattanut teoksen alkutahdit niin, ettei suurin osa ihmisistä taida edes tietää, että teos ylipäätään jatkuu vielä tuon fanfaariosan jälkeenkin.

Kyllä tässä kaupallisuuden suossa on vielä jollain asteella olevaa kritiikintajua kadunmiehelläkin olemassa. Ja kuten tuosta rungon sinfonisuudestakin mainittiin, niin kappaleen tulisi olla yhtenäinen teos. Ei tälläkään foorumilla kovinkaan monella ole varmaan lähteä vaikkapa Beethovenin sinfonioita dissaamaan, mutta verratkaapa, kuinka teemat kuuluvat järkevästi runkoon. Variointi on mielekästä, eikä irrallisten teemojen jono, eikä yksikään aihe ylitä muita painoarvollaan.
 
Yleensä hitit ovat muuten niitä onnistuneimpia kappaleita.

Kuoma tuossa edellä veikin jo sanat suustani. Ei Strauss Zarathustraansa hitiksi varmaan halunnutkaan säveltää, ja alun fanfaariaihe on ainakin minun mielestäni jopa koko teoksen vaatimattominta ainesta, juuri ylimahtipontisen luonteensa ja melkeinpä yleisön kosiskelulta vaikuttavan soinnutuksensa vuoksi. Sen jälkeen tuleva materiaali on sitä, mikä tekee sävellyksestä niin upean. Ei ole Straussin vika, että moderni mainos-, elokuva- ym. teollisuus on hapattanut teoksen alkutahdit niin, ettei suurin osa ihmisistä taida edes tietää, että teos ylipäätään jatkuu vielä tuon fanfaariosan jälkeenkin.
 
Niin ja teoksen ohjelman filosofiset poseeraukset toimivat vain lähtökohtana Straussin aivoituksille tuottamalla ja määräämällä tonaalisten kenttien ohella muodon säveltäjän musiikilliselle ilmaisulle ja tunteiden puhtaasti musiikilliselle kehitykselle, jolloin Strauss korkeintaan luonnehtii ja kommentoi Nietcheä, jonka filosofisia pohdintoja ei ole mahdollista muutoinkaan maalailla musiikin keinoin.
 
Musiikillisen materiaalin valinnassa ja käsittelyssä sävellajeja myöten kuvastuu Nietchen filosofian perustana, olettaisin, oleva ihmiskunnan ja luonnon vastakohtaisuus, elementit, jotka ovat samanaikaisesti toisistaan riippuvaisia ja keskinäisessä suhteessa toisiinsa olevia vaihtoehtoisia maailmoja, jotka konkretisoituvat ja ruumiillistuvat äärimmäisen vastakohtaisissa sävellajeissa, C-ja B-duurissa, joiden asteikkojen yhdistelmä sisältää kromaattisen asteikon kaikki 12 säveltä. Koko kappale kehittyy näistä 2 sävellajista ja samalla tavoin motiivien symbolisesta vastakkaisuudesta, jotka rakentuvat kvartti-ja kvintti-intervalleista ja kolmisoinnusta sekä kromaattisista sävelkuluista, tai jotain sinne päin jne.
 
Johdanto, C-duuri kadenssi, on pääosin homofonista satsia ilman kontrapunktisen ajattelun häivääkään, joka puolestaan on, paitsi sekä tyylillisenä että satsiteknillisenä keinona Straussin musiikille luonteenomaista, myös tässä tapauksessa hyvin tunnusomaista seuraavasta episodista alkaen kontrapunktikon suunnattoman kompleksisessa harmonis-kielellisessä ja lineaaris-teksturaalisessa mielikuvituksessa, vaikkakin usein hyvin rokokoomaiseen linjaan yhdistettynä, joka toisinaan tuo Händelin arkkitehtonisen kontrapunktin mieleen, jollei suorastaan ole sille paljosta velkaa.

Nietchen
 
Nietzschen.
 
Musiikillisen materiaalin valinnassa ja käsittelyssä sävellajeja myöten kuvastuu Nietchen filosofian perustana, olettaisin, oleva ihmiskunnan ja luonnon vastakohtaisuus, elementit, jotka ovat samanaikaisesti toisistaan riippuvaisia ja keskinäisessä suhteessa toisiinsa olevia vaihtoehtoisia maailmoja, jotka konkretisoituvat ja ruumiillistuvat äärimmäisen vastakohtaisissa sävellajeissa, C-ja B-duurissa, joiden asteikkojen yhdistelmä sisältää kromaattisen asteikon kaikki 12 säveltä. Koko kappale kehittyy näistä 2 sävellajista ja samalla tavoin motiivien symbolisesta vastakkaisuudesta, jotka rakentuvat kvartti-ja kvintti-intervalleista ja kolmisoinnusta sekä kromaattisista sävelkuluista, tai jotain sinne päin jne.
 
Menee "hieman" aiheen ohi, mutta: Nietzschen filosofisten näkemysten peruskivenä ei niinkään mielestäni ole ihmisen ja luonnon vastakohtaisuus, vaan pikemminkin yksi hänen teostensa läpitunkevia teemoja on, että ihmiskunta on omaksi onnettomuudekseen irtautunut liiaksi luonnosta (ts. luonnollisista vaistoistaan) ja kahlinnut itsensä moraalilla, joka rajoittaa yksilöä. Tähän liittyen Nietzsche kirjoittaa mm. juuri teoksessaan Näin puhui Zarathustra "yli-ihmisestä" (Übermensch), joka luo itse omat päämääränsä ja arvonsa ja näin kohoaa "tavallisten" ihmisten luomien arvojen ja normien yläpuolelle. Tai jotain sinne päin, kuten megatheriumkin osuvasti totesi.
 
Niin ja teoksen ohjelman filosofiset poseeraukset toimivat vain lähtökohtana Straussin aivoituksille tuottamalla ja määräämällä tonaalisten kenttien ohella muodon säveltäjän musiikilliselle ilmaisulle ja tunteiden puhtaasti musiikilliselle kehitykselle, jolloin Strauss korkeintaan luonnehtii ja kommentoi Nietcheä, jonka filosofisia pohdintoja ei ole mahdollista muutoinkaan maalailla musiikin keinoin.
 
Nimenomaan ja juurikin näin. Yleisestikin on mielestäni tarpeetonta, jopa mahdotonta tehdä vaikkapa kirjallisuudesta säveltaidetta tai toisinpäin, sillä väittäisin, että molempiin (ja kaikkiin muihinkin) taidemuotoihin sisältyy niille yksilöllistä ilmaisua, johon ei voida tehdä suoraa analogiaa jonkin toisen taidemuodon käytettävissä olevin keinoin. Kuitenkin musiikki "universaalina kielenä" vetää ainakin omassa arvomaailmassani pisimmän korren, kun puhutaan eri taidemuotojen ilmaisuvoimasta, puhumattakaan kyvystä aiheuttaa ihmiselle ainutkertaisia tunne-elämyksiä.

Yleensä hitit ovat muuten niitä onnistuneimpia kappaleita.
 
Kylläkin yleensä nimenomaan yleisön näkökulmasta. Riippuu nyt taas, mitä hitillä tarkoitetaan - radiokelpoista, helppotajuista rallatusta, joka jää helposti mieleen soimaan mutta joka hylätään heti kun uusi hitti tulee, vai sävelteosta, jota ei välttämättä heti tai piankaan tajuta, mutta joka kvaliteettinsa ansiosta jää lopulta elämään jopa sadoiksi vuosiksi eteenpäin.

Musiikillisen materiaalin valinnassa ja käsittelyssä sävellajeja myöten kuvastuu Nietchen filosofian perustana, olettaisin, oleva ihmiskunnan ja luonnon vastakohtaisuus, elementit, jotka ovat samanaikaisesti toisistaan riippuvaisia ja keskinäisessä suhteessa toisiinsa olevia vaihtoehtoisia maailmoja, jotka konkretisoituvat ja ruumiillistuvat äärimmäisen vastakohtaisissa sävellajeissa, C-ja B-duurissa, joiden asteikkojen yhdistelmä sisältää kromaattisen asteikon kaikki 12 säveltä. Koko kappale kehittyy näistä 2 sävellajista ja samalla tavoin motiivien symbolisesta vastakkaisuudesta, jotka rakentuvat kvartti-ja kvintti-intervalleista ja kolmisoinnusta sekä kromaattisista sävelkuluista, tai jotain sinne päin jne.
 
Tarkoittanet C- ja H-duuria..? Nämä sävellajit luovat todellakin erikoisen yhdistelmän, ja mielestäni etenkin teoksen loppu on melkoisen erikoinen, mutta toimiva; aivan kuin säveltäjä ei osaisi päättää, kumpi voima lopulta saa viimeisen sanan. H-duurisointu ja matala C-sävel vuorottelevat, ja se matala kontrabassojen pizzicato-C sieltä lopulta jää viimeiseksi. Ilman minkäänlaista ohjelmallista taustaa tuo tuntuisi aivan omituiselta lopetukselta, mutta kun tietää, että näiden sävellajien kuvaamat erilaiset filosofiat ovat "taistelleet" läpi koko teoksen, on Strauss toteuttanut tämän kaksijakoisen lopun tosi hienosti.

vai sävelteosta, jota ei välttämättä heti tai piankaan tajuta, mutta joka kvaliteettinsa ansiosta jää lopulta elämään jopa sadoiksi vuosiksi eteenpäin.
 
Tuota minä lähinnä tarkoitin, sillä se ensimmäinen ei ehkä ole kovin tarpeellinen käsite puhuttaessa puolitoista sataa vuotta vanhasta musiikista.

Tarkoittanet C- ja H-duuria..? Nämä sävellajit luovat todellakin erikoisen yhdistelmän, ja mielestäni etenkin teoksen loppu on melkoisen erikoinen, mutta toimiva; aivan kuin säveltäjä ei osaisi päättää, kumpi voima lopulta saa viimeisen sanan. H-duurisointu ja matala C-sävel vuorottelevat, ja se matala kontrabassojen pizzicato-C sieltä lopulta jää viimeiseksi. Ilman minkäänlaista ohjelmallista taustaa tuo tuntuisi aivan omituiselta lopetukselta, mutta kun tietää, että näiden sävellajien kuvaamat erilaiset filosofiat ovat "taistelleet" läpi koko teoksen, on Strauss toteuttanut tämän kaksijakoisen lopun tosi hienosti.
 
Näin on marjat. H-duuri itseasiassa onkin melkoisen harvinainen ja erikoinen sävellaji ainakin klassisessa sinfoniakirjallisuudessa, esim. Mozart, kuten tunnettua, tyytyi suhteellisen suppeaan sävellajivalikoimaan , vaikkakin sitten kompensoi tätä puutetta käyttäen eräänä oleellisena tyylikeinona tunnelmien tarkoituksellista vastakkainasettelua ja jopa sävelsukujen tietoista vieraannuttamista toisistaan; esim. jousikvartetossa KV 464, Mozartille muutoin niin avoin A-duuri vieraantuu joksikin toiseksi sävellajiksi, jota emme pysty tunnistamaan. Kukapa myös esim. kokisi pianokonserton n:o 27 B-duuri KV 595 duurin iloisena ja myönteisenä; tunteita, joihin yleensä assosioimme duurisävellajit erotuksena surulliseksi tekevästä mollista.
 
Ainakin Haydnin suhteellisen varhainen sinfonia n:o 46 on sattumoisin sävelletty H-duuriin, joka oli, kuten tuli todettua, hyvin harvinainen sävellaji ainakin vielä 1700-luvun sinfoniakirjallisuudessa kuten esim. Jäähyväissinfonian n:o 45 fis-mollikin. Niin sanottuihin "Pariisilaisiin" sinfonioihin lukeutuvan sinfonian n:o 86 D-duuri hidasta osaa, Andantea, rohkenisin pitää kenties syvällisimpänä ja mekittävimpänä tähän sävellajiin, H-duuriin, milloinkaan kirjoitettuna sinfonian osana, jonka mielialassa on jotakin poikkeuksellista elegisyyttä, kaihomielisyyttä. Näin muodoin onkin varsin selvää että on miltei mahdotonta kuvitella emotionaaliselta vaikutukseltaan juurikaan mitään vastakohtaisempaa sävellajia H-duurille kuin juuri klassisen kirkas ja juhlava C-duuri. Eikä B-duuri tosiaankaan voi pitää niin kovin vastakohtaisena C-duurille kun Mozartkin käytti C-duurimessunsa, KV 317, Kyrietä 10-vuotta myöhemmin transponoituna B-duuriin Cosi fan Tutten Fiordiligin aariassa Come Scoglio.
 
"Kukaan ei kiistä, että sävellajit eroavat toisistaan kuin yö ja päivä ja aiheuttavat mitä erilaisimpia sielullisia reaktioita : Minkään muun taiteen alalla ei esiinny likipitäenkään samanlaista vastakohtaisuutta tällaisena polariteettina, joka syntyy ikään kuin nappia painamalla".
 
" Objektiivisen vastaanottamisen mahdollisuuksien puitteissa on tietenkin olemassa subjektiivisia kokemuseroja. On tuskin olemassa kuulijaa, joka kokisi mollin duurin vastakohtana "psitiiviseksi" ja "myönteiseksi", Varmasti ja erityisesti Mozartin kohdalla on olemassa kuulijoita, jotka kokevat hänenkin duurinsa toisinaan negatiiviseksi ja kielteiseksi. Pianokonsertto n:o 27 B-duuri ja jousikvintetto C-duuri KV 515 eivät voine vaikuttaa kenestäkään iloisilta tai hilpeiltä, sillä elämänilo ei ole kummankaan teoksen keskeinen sanoma. Jokainen kuulija perustelee kuitenkin reaktionsa eri tavoin: elämysperäinen havaitseminen ei ole sen enempää käsitettävissä kuin mitattavissakaan". Tähän kategoriaan voisi lisätä myös esim. Schubertin haikea ja syvällinen B-duuripianosonaatti n:o 21, jonka Andantessa olemme erottavinamme kuolemaan vihityn ihmisen murheen.
 
Alituiseen klassisen estetiikan uusien ilmaisumahdollisuuksien etsijään ja kokeilijaan Haydniin verrattuna Mozart oli varsin varovainen sävellajien käyttäjä, Esim. E-duuri puutuu hänen sävellajivalikoimastaan täysin.

Tuota minä lähinnä tarkoitin, sillä se ensimmäinen ei ehkä ole kovin tarpeellinen käsite puhuttaessa puolitoista sataa vuotta vanhasta musiikista.
 
Totta. Nykyään hitti-käsitteellä on vaan aika lailla erilainen merkitys..! Ikävä kyllä.

Voisikohan tuolle tiettyjen sävellajien syrjimiselle löytyä niinkin yksinkertainen selitys, kuin että esim. H-duuri on ymmärtääkseni useimmilla soittimilla melko epämukava ja jopa huonosti soiva sävellaji, ainakin kai senaikaisilla puhaltimilla, jotka eivät kaikki olleet vielä kehittyneet nykyisenkaltaisiksi (venttiilikoneisto, läpät ym.)..? Ja etenkin kosketinsoittimilla monietumerkkiset sävellajit kuulostivat todella pahalta ja olivat käytännössä käyttökelvottomia ennen tasavireisyyden vakiintumista virityskäytännöksi.
 
Vai onko takana jokin syvällisempi syy? On tunnettua, että etenkin barokin ja wieniläisklassismin (jossain määrin romantiikankin) aikana oli sävellajin valitsemisella säveltäjälle paljon tärkeämpi merkitys kuin myöhemmin; eri sävellajeilla koettiin olevan täysin erilaiset luonteet, esim. Es-duuri on monen sankarillisen teoksen sävellaji, kun taas vaikkapa c-mollia moni säveltäjä käytti traagisen tunnelman luomiseen. Onko niin, että joillakin sävellajeilla ei yksinkertaisesti vain koettu olevan kovinkaan persoonallista luonnetta, ja siitä syystä niitä ei käytetty kovinkaan paljon? Ja miksi sitten esim. Haydn yhtäkkiä valitsi H-duurin sinfoniansa sävellajiksi, halusiko hän sillä ilmentää jotain erityisen voimakasta/erilaista tunnetta vai pelkästään "laajentaa valikoimaa"?

Ei sen soittimen epämukavuuden pitäisi vaikuttaa, tai ainakaan minä en anna säveltäessäni. Kaikilla sävelillä on oma sointiväri ja ne yhdessä viritysjärjestelmän kanssa tuottavat erilaisia sointeja. Tuo h-duuri kysymys on varmaan juurikin viritysjärjestelmästä kiinni, joka on aikojen saatossa muuttunut.

Voisikohan tuolle tiettyjen sävellajien syrjimiselle löytyä niinkin yksinkertainen selitys, kuin että esim. H-duuri on ymmärtääkseni useimmilla soittimilla melko epämukava ja jopa huonosti soiva sävellaji, ainakin kai senaikaisilla puhaltimilla, jotka eivät kaikki olleet vielä kehittyneet nykyisenkaltaisiksi (venttiilikoneisto, läpät ym.)..? Ja etenkin kosketinsoittimilla monietumerkkiset sävellajit kuulostivat todella pahalta ja olivat käytännössä käyttökelvottomia ennen tasavireisyyden vakiintumista virityskäytännöksi.
 
Vai onko takana jokin syvällisempi syy? On tunnettua, että etenkin barokin ja wieniläisklassismin (jossain määrin romantiikankin) aikana oli sävellajin valitsemisella säveltäjälle paljon tärkeämpi merkitys kuin myöhemmin; eri sävellajeilla koettiin olevan täysin erilaiset luonteet, esim. Es-duuri on monen sankarillisen teoksen sävellaji, kun taas vaikkapa c-mollia moni säveltäjä käytti traagisen tunnelman luomiseen. Onko niin, että joillakin sävellajeilla ei yksinkertaisesti vain koettu olevan kovinkaan persoonallista luonnetta, ja siitä syystä niitä ei käytetty kovinkaan paljon? Ja miksi sitten esim. Haydn yhtäkkiä valitsi H-duurin sinfoniansa sävellajiksi, halusiko hän sillä ilmentää jotain erityisen voimakasta/erilaista tunnetta vai pelkästään "laajentaa valikoimaa"?
 
Mahdotonta sanoa, mutta varsin luultavaa se kuitenkin on, Sävellajeilla kuitenkin on merkitystä erilaisten tunnelmien luomisessa; juuri siksi Haydninkin valitsi "keskipäivä"-sinfoniansa sävellajiksi C-duuri korostaen ja alleviivaten tuolle vuorokauden ajalle ominaisen kirkkauden ja päivänpaisteen vaikutelmaa. Mikäli hänen Yö-sinfoniansa olisi säilynyt, mikäli hän koskaan tuli sitä ylipäänsä säveltäneeksi, voisi kuvitella sen soineen mandollisesti vaikkapa c-mollissa aivan niinkuin molli eroaa duurista kuin yö päivästä vai jäikö häneltä säveltämättä se siksi, ettei hän rohjennut satuttaa molliin assosioituvia negatiivisia tai tummia ja intohimoisia kieliä vielä varhaissinfonioissaan. Siksi toisekseen ei Haydninkaan ajalleen käsiottääkseni niin kovin rohkea sävellajien käyttäjä ollut jos vaikkapa vertaa Rosettiin eli Rössleriin, jonka sinfonioiden valikoimasta löytyy Des-duuria ja vaikka mitä.

Etsiskelen klassista musaa joka liikkuisi "Space Odysseyn" (Avaruusseikkailu 2001) linjoilla. Esim. Blue Danube, The Cottage of Baba Yaga. Jos jollekin jotain kertoo "Elite"-tyyppistä musaa.
 
Elokuvassa 007 - rakastettuni meren syvyyksistä pinnalle pulpahtavaa tutkimusalus Atlantista kyseisessä kohtauksessa säestää Mozartin pianokonserton n:o 21 C-duuri KV 467 F-duuri Andante, jossa melodiaa säestää miltei muuttumaton ostinato. Osa ei liioin sisällä mitään oleellisia rytmisiä kontrasteja ja se on myös osoitus Mozartin kyvystä käyttää soittimia ikään kuin ne olisivat sanan puhtaimmassa ja parhaimmassa mielessä laulajia; Mitä muutakaan tämä F-duuri Andante on kuin aaria?