Kitarat: soittaminen ›

Näitä keskustelujahan käydään pari, mutta jostain syystä teki nyt mieli vielä kommentoida tähän.
 
En minäkään hauku viulua soittavaa kilpikonnaa huonosta sormityöskentelystä.
 
Näistä tilanteista tulee vahvasti mieleen eräs kuuluisa Stravinski-lainaus:
 
"I remember being handed a score composed by Mozart at the age of eleven. What could I say? I felt like de Kooning, who was asked to comment on a certain abstract painting, and answered in the negative. He was then told it was the work of a celebrated monkey. 'That's different. For a monkey, it's terrific.' "
 
Tässä on mun mielestä se keskeinen ongelma. Okei, varmasti täällä on paljon niitä perinteisiä "kateellisiakin", mutta enemmän on musta kyse erilaisten kommenttien väärinymmärtämisestä.
 
Tähän voi ottaa kaksi tasoa: Noi lapsilahjakkuudet on usein _ikäisekseen_ loistavia, lahjakkaita, taitavia etc. Tätä harvempi kiistää.
 
Sitten voi myös arvostella heidän musiikkiaan ottamatta huomioon heidän nuorta ikäänsä tai mitään muuta: Pelkästään musiikkina, tasa-arvoisesti. Joku tässä nyt tokaisia, että on jotenkin häpeällistä, että näiden lasten suorituksiin kohdistetaan avointa kritiikkiä.
 
Mun mielestä on päinvastoin luokkaava niitä lapsia kohtaan, jos niiden suorituksia ei suostuta arvostelemaan myös rehellisesti, pelkän musiikin näkökulmasta; jos nuo nuoret soittajat nähdään vain jonain apinoina joille kuuluu taputtaa ja hämmästellä, eikä varteenotettavina muusikoina ja vertaisina joiden suorituksia voidaan myös kommentoida ja kritisoida, kuten muidenkin muusikoiden tuotoksia.
 
Tottakai tollaset "lapsi osaa tehdä sitä ja tätä"- jutut herättää aluksi sellaisen Amerikan kotivideot tyylisen "Jännää"- ja "Vau"- fiiliksen, mutta kun niitä on tarpeeksi nähnyt, niin monet pitää ehkä mielekkäämpänä sitten kommentoida sitä suoritusta. Mitä se viideskymmenes "lahjakas tyyppi" tai "vau"-kommentti enää edistää? Eikö ole hedelmällisempää arvioida suoritusta kokonaisuutena, tuoda esiin suorituksen heikkoudet ja vahvuudet?