Klassinen ›

Eli osaatteko suositella?

kokeiles Tarujen saari nimistä bändiä... keskiaika-meininkiä.

Tuosta sanasta fantasia tulikin mieleeni, että lienee kiinnostavaa mainita, että kahdeksalla pianofantasiallaan Schubert oli tämän sävellysmuodon tuotteliain edustaja wieniläisklassisella aikakaudella 4 suuren wieniläisklassikon joukossa, Mozart hyvänä kakkosena sävelsi ainakin 4 pianofantasiaa ja 1 viululle ja pianolle KV 396, (kuten Schubertkin). joista 2 on suurelle yleisölle tyystin tuntemattomia kiitos epätäydellisen "Complete" Mozart editionin. Ja Schubertilla on Wanderer-fantasian lisäksi 3 muutakin 2-kätistä pianofantasiaa, joista kahta, D 2E c-molli, D 605 C-duuri, ei kuulla käytännöllisesti katsottuna milloinkaan, ei sen enempää konserteissa kuin levytyksinäkään, ei pahemmin Grazer-fantasiaakaan D 605A C-duuri. Beethoven on säveltänyt pianolle vain yhden fantasia-nimellä tunnetun sävellyksen, muistaakseni opus 77. Onhan hänellä tämä fantasia pianolle, kuorolle ja orkesterille.

Vähän niin ja näin. Keskiajan musiikkihan tunnetusti oli helevetin tylsää yksiäänistä tonaalista/modaalista luritusta ja rytmiikka on maailman tylsintä(kasa neljäsosia ja kansanmusiikissa daktyyli edustamaan liikettä). Fantasiasta en sitten tiedä. Kuuntele vaikka wieniläisklassikoita ja romantikkoja. Heillä on fantasioita.

Eksyin koulutukseni mukaisesti tänne klasaripuolelle - että tällaista täällä... :)

Tuosta sanasta fantasia tulikin mieleeni, että lienee kiinnostavaa mainita, että kahdeksalla pianofantasiallaan Schubert oli tämän sävellysmuodon tuotteliain edustaja wieniläisklassisella aikakaudella 4 suuren wieniläisklassikon joukossa, Mozart hyvänä kakkosena sävelsi ainakin 4 pianofantasiaa ja 1 viululle ja pianolle KV 396, (kuten Schubertkin). joista 2 on suurelle yleisölle tyystin tuntemattomia kiitos epätäydellisen "Complete" Mozart editionin. Ja Schubertilla on Wanderer-fantasian lisäksi 3 muutakin 2-kätistä pianofantasiaa, joista kahta, D 2E c-molli, D 605 C-duuri, ei kuulla käytännöllisesti katsottuna milloinkaan, ei sen enempää konserteissa kuin levytyksinäkään, ei pahemmin Grazer-fantasiaakaan D 605A C-duuri. Beethoven on säveltänyt pianolle vain yhden fantasia-nimellä tunnetun sävellyksen, muistaakseni opus 77. Onhan hänellä tämä fantasia pianolle, kuorolle ja orkesterille.
 
Hyvä tavaton, nyt oon nauranut jo monta minuuttia... Mä olin luullut, ettei tällaisia enää olekaan! Peukut pystyssä sulle, megatherium! Mä tulen tänne aina, kun on synkkä fiilis!

--- Schubert oli tämän sävellysmuodon tuotteliain edustaja wieniläisklassisella aikakaudella 4 suuren wieniläisklassikon joukossa,---
 
Mutta mistä lähtien wieniläisklassikkoja on ollut 4 ja Schubert yksi heistä? Ei vielä minun opiskeluaikanani ainakaan, romantiikan airueeksi mutta samalla yhdeksi sen ihanteiden puhtaimmista edustajista hänet tituleerattiin... avaahan, megatherium, tietoarkkusi ja sivistä vähän!

Mutta mistä lähtien wieniläisklassikkoja on ollut 4 ja Schubert yksi heistä?
 
Harvinaisen hyvä kysymys. Tämä liedin mestari on minustakin tyylipuhdasta romantiikkaa. Liedikin oli täysin romantiikan ilmiö.

Mutta mistä lähtien wieniläisklassikkoja on ollut 4 ja Schubert yksi heistä? Ei vielä minun opiskeluaikanani ainakaan, romantiikan airueeksi mutta samalla yhdeksi sen ihanteiden puhtaimmista edustajista hänet tituleerattiin... avaahan, megatherium, tietoarkkusi ja sivistä vähän!
 
Niin, se vähän vaihtelee, mutta katsopas esim. Tammen Musiikkitietosanakirjan hakuartikkelia Wieniläisklassismi, niin sielllä se on painettu kissan kokoisin kirjaimin ja monessa muussa opuksessa (musiikin opettajanikin kanssa tästä joskus kiisteltiin). Syy tuohon neljään suureen wieniläisklassikon kunniamainintaan oli yksinkertaisesti se, että mielestäni Cherubini, johon muuten Brahms vertasi itseään ja piti tämän oopperaa Medea "meille muusikoille parhaana draamallisena musiikkina", ja Boccherini, jota Haydnin vaimoksikin on sanottu musiikkinsa feminiinisyydestä johtuen, eivät ole fantasioiltaan aivan 4 suureen wieniläisklassikkoon verrattavia säveltäjiä. Boccherinin kvintetot lienevät säveltäjänsä parasta antia, Cherubinilta voisi mainita hänen kirkkomusiikkituotantonsa myöhäiset hedelmät, vaikka ovatkin soitinnukseltaan hiukan liian raskaasti kuormitettuja ja melodiselta keksinnältään laimeahkoja.
 
Monasti jo Beethovenkin saatetaan laskea jo niin sanottua siirtymävaihetta edustaviin säveltäjiin klassismin ja romantiikan vaiheen välietapiksi jälkimmäisen puhjetessa täyteen kukkaansa taiteen sisäisiä lakeja noudattavan orgaanisen kehitysprosessin tuloksena, ei ulkoisten ja toissijaisten vaikuttimien aikaansaannoksena, niinkuin jatkuvasti joku herra kriitikko tai joku taloustoimittaja väittää.
 
Ja Schubertia voisi kutsua itseoikeutetuksi wieniläisklassikoksi jos ketä, sillä hänhän oli kaupungin omia poikia niinkuin ei kukaan muu mainitsemastani 4 suuresta ja hänestähän tuo romantiikkakin varsinaisesti alkaa. Toisin sanoen hän oli romantiikan ensimmäinen airut ja WIENILÄISKLASSISMIN viimeinen ääni lukemattomissa varhaisissa soitinteoksissaan, jota muuten absoluuttiseksikin musiikin muototyyppilajiksikin kutsutaan erotuksena lauletusta musiikista.
 
Minä kun olin kuvitellut että Schubertin varhaisteokset, nimenomaan joskus hiukan tylsätkin Haydnin perinteessä pysyttelevät sinfoniat olisivat liiankin puhkisoitettua satsia alallaan, mutta eipä taidakaan niin olla asia. Mutta tässä se säveltäjien persoonallisuusjakauma tuleekin hyvin konkreettisesti ilmi tai heidän tuotantonsa jakaantuminen kronologisesti useamman musiikillisen aikakauden kesken ruokkien taiteilijaminää hyvin monipuolisella ravinnolla.
 
Olihan Schönbergkin sekä myöhäisromantikko että dodekafonian kehittäjä atonaalisuutta edustavan ekspressiivisen kautensa jälkeen. Eli kyllä perustelut ovat monet sano se entinenkin eukko kun kissallaan pöytäänsä pyyhki.

Harvinaisen hyvä kysymys. Tämä liedin mestari on minustakin tyylipuhdasta romantiikkaa. Liedikin oli täysin romantiikan ilmiö.
 
Voisi jopa ajatella, että 16-vuotiaan Schubertin jousikvartettojen D 68 ja D 46 ovat ensiosiensa kromatiikassa tulevaisuutta ajatellen hyvin enteellistä musiikkia tuoden toisinaan hämmästyttävästi mieleen Beethovenin myöhäiskvartettojen Schönbergiä ennakoivan motiivisten kompleksisuuksien tiukkuuden. Itse asiassa kyllähän Mozartkin ennakoi hämmästyttävästi Es-duusijousikvartettonsa Andantessa Wagnerin Tristan-kromatiikkaa jo 100 vuotta aikaisemmin eikä Mozartia silti romantikoksi kukaan mene väittämään. Eikä Beethoven sen enempää ollut atonaalikko kuin romantikkokaan. Näkökulmat ovat monet, ei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia yhdestä aionoasta totuudesta puhumattakaan.

Hyvä tavaton, nyt oon nauranut jo monta minuuttia... Mä olin luullut, ettei tällaisia enää olekaan! Peukut pystyssä sulle, megatherium! Mä tulen tänne aina, kun on synkkä fiilis!
 
Juu ja tuossa jutussani oli muutamia epätarkkuuksiakin eli Fantasioitahan Schubert sävelsi pianolle tarkkaan ottaen kaikkiaan 9, mukaan luettuna D 1B, joka lienee katkelmallisin kaikista, pitääpä tarkistaa tuokin väittämä. Mozartin pianofantasioiden. joita suoraan sanottuna vain 3 sillä nimikkeellä tunnetaan, tarkasta lukumäärästä on vaikea tässä vaiheessa sanoa vielä mitään, koska teosluettelonumero 626b:n alle on sijoitettu 48 luonnosta tai katkelmaa, joista osan tutkimus tulee jatkossa siirtämään itsenäisiksi teoksiksi ja laskin mukaan yhden keskeneräisen preludin. Mutta mainitsemani luku 4 + 1 pitää siitä huolimatta paikkansa, koska Mozartilta tunnetaan viimeiseltä elinvuodeltaan, 1791, 13 tahdin mittainen Fantasia-katkelma KV 616a lasiharmonikalle, oboelle, huilulle, sellolle ja alttoviululle. joka ei tietenkään sisälly "Complete" editioniin. Huvittavinta minusta on että ns. Lontoon luonnoskirjan KV 15a-15ss sävellyksistä peräti n. 15 on jäänyt kokonaislevytyksestä rannalle ruikuttamaan, lopuista Erik Smith on laatinut orkestroidun sovituksen ja täytyy sanoa että monet niistä ovat käsittämättömän ihastuttavaa musiikkia 8-vuotiaan! pikkunaskalin säveltämiksi. Todellinen ihme.

Naapurimaassa Eestissä mielenkiintoinen poppoo nimeltä Hortus Muusikus on julkaissut keskiaika- ja renesanssiperää olevaa musiikkia. Andres Mustonen vetää porukkaa ja on tutustumisen arvoinen tyyppi. Ja tuo rytmiä koskevan kommentin voi kyllä jättää omaan arvoonsa. Keskiajalla ei edes tunnettu neljäsosia.

Harvinaisen hyvä kysymys. Tämä liedin mestari on minustakin tyylipuhdasta romantiikkaa. Liedikin oli täysin romantiikan ilmiö.
 
Saattaa olla että mikäli Schubert olisi saanut elää kauemmin, hänen asemansa romantiikan tiennäyttäjänä ja sen ensimmäisenä todellisena ja varteenotettavana edustajana ilman wieniläisklassikon alituista leimaa, olisi entistäkin selvempi ja kiistattomampi, mutta minusta näyttää ilman Aristoteleen oppejakin, että kenties hänen varhainen kuolemansa aiheutti sen illuusion taikka optisen harhan hänen tuotantonsa jakaantumisesta kronologisesti hyvin selkeästi ja tasapuolisesti ikään kuin kahteen leiriin; toisaalla on hänen varhainen wieniläisklassinen kautensa n. vuodesta 1809 vuoteen 1817 ja n. vuodesta 1817 lähtien kuolemaansa saakka v, 1828 hän olikin jo sitten muodostanut (soitinmusiikin korkeimmissa muodoissa alkusoittoja ja joitakin kvartettoja lukuunottamatta laskematta mukaan fantasioita tai vokaali-ja draamallista musiikkia, jotka kehittyivät aikaisemmin) alati persoonallisten äänenpainojen sävyttämän omaleimaisen puhdasromanttisen soinnunkäytöltään rohkean, ekspressiivisen melodisen, tansseissaan äänenpainoiltaan itävaltalaisen tyylinsä, vaikkakin sukujuuriltaan olikin selkeästi wieniläisklassikkojen verenperillinen ennenkaikkea soitinsävellyksissään. Sanoihan Schubert itsekin: En ole pelkkä laulusäveltäjä.
 
Tässä kohden mieleeni muistui samaten eräs tapaus kouluajoiltani, kun erään koulutoverini, itseäni paljon lahjakkaamman ja oppimiskykyisemmän oppilaan kanssa, jolla oli tapana viettää aikaansa välitunneilla kitaraansa soitellen, keskustelimme musiikkiin liittyvistä probleemeista ja hän oli hyvin skeptinen sen suhteen kykenisikö kukaan lapsen iässä oleva, orastavaa luomisuraansa aloitteleva säveltäjänalku ylimalkaan luomaan mitään taiteellisesti tasa-tai täysipainoista, saatikka kypsää tai syvällistä musiikkia vielä edes 16 vuoden ikäisenä. Näin jälkiviisaasti sanottuna hän oli kuin olikin väärässä ja puhui vastoin parempaa tietoaan.

Hyvä tavaton, nyt oon nauranut jo monta minuuttia... Mä olin luullut, ettei tällaisia enää olekaan! Peukut pystyssä sulle, megatherium! Mä tulen tänne aina, kun on synkkä fiilis!
 
Mitä muuten tuohon eksistenssiin tulee, niin uusia entuudestaan tuntemattomia Mozartinkin sävellyksiä, jotka eivät aina ole ehtineet Köchelin luettelon uusimpaan painokseen, taikka sitten liitteiden välillä palloteltuja epäilyttäviä, sittemmin aidoiksi todettuja teoksia, putkahtelee päivänvaloon milloin mistäkin kätköstä ja merkitään kansainvälisen tavan mukaan väliaikaisesti teosluettelon koodilla KV deest. Tiedä sitten montako Mozartin pianofantasiaa vielä odottaa löytymistään unhojen kätköstä.
 
Kummallista muuten, että kukaan ei ole tullut maininneeksi Bachin urkufantasioita, mm. hyvin usein soitettua, tunnettua fantasiaa ja fuugaa uruille g-molli BWV 542.

mutta myös moniäänistä.
 
Millaista harmoniaa tuolloin oli. Nyt on sivistyksessä aukko.
 
Ja mitä rytmiikkaan tulee, prolaatiotahtilajit ja -jaot ovat jo jotain sellaista, joita nykyään tasa-/kolmijaolla tylsistetyt ihmiset eivät edes pysty tajuamaan, saati itse sitä tuottamaan.
 
Kertoisitko lisää?

Kummallista muuten, että kukaan ei ole tullut maininneeksi Bachin urkufantasioita, mm. hyvin usein soitettua, tunnettua fantasiaa ja fuugaa uruille g-molli BWV 542.
 
Tai niin ikään Bachin kromaattista fantasiaa d-mollissa (BWV 903), joka useimmiten esitetään cembalolla.
 
Fantasia-sanan kontekstista ketjun ensimmäisessä viestissä päätellen luulen kuitenkin, että kysyjä ei tarkoittanut fantasiaa sävellysmuotona, vaan musiikkityylinä, joka luo mielikuvia jonkinlaisista fantasiamaailmoista, tässä tapauksessa keskiaikaisin vaikuttein (esimerkiksi nk. fantasiakirjallisuus ja fantasiaroolipelit usein sijoittuvat tai ovat sijoittuvinaan keskiajan tienoille). Jos tästä on kyse, en välttämättä suosittelisi hakemaan sopivaa musiikkia klassiselta puolelta, vaan vaikkapa tietyntyyppisten (yllättäen keskiaikaistyylisiin fantasiamaailmoihin sijoittuvien) elokuvien tai tietokonepelien soundtrackeista.

Kummallista muuten, että kukaan ei ole tullut maininneeksi Bachin urkufantasioita, mm. hyvin usein soitettua, tunnettua fantasiaa ja fuugaa uruille g-molli BWV 542.
 
Niinpä, urkufantasiat olivat mielessäni, mutta en tohtinut hajanaisia tiedonmurusiani täällä, itselleni jo hieman kaukaiselta, ikäänkuin jo entiseen elämääni tai ainakin tukahdutettuun toiseen minääni joskus kuuluneen klassisen musiikin keskustelufoorumissa tarjoamaan.
 
Mutta urkufantasioita Bachilla toki on, mainittu g-molli on niistä tunnetuin ja soitetuin. Sen lisäksi ainoa kokonainen kaksiosaista muotorakennetta edustava teos on Fantasia ja fuuga c-molli BWV 537, vaikkakin kaikkien nuorten urkurinalkujen miltei pakolliseen harjoituskappaleohjelmistoon kuuluva pieni (ja tätä ei saa nyt sekoittaa niihin kuuteen pieneen preludiin ja fuugaan, joita erheellisesti on pidetty Bachin säveltäminä, vaikka ne todennäköisimmin ovat Bachin oppilaiden harjoitustöitä) Preludi ja fuuga c-molli BWV 549 on joissakin käsikirjoituksissa d-molliin transponoituna ja muutamin korukuviomerkkilisäyksin varustettuna otsikoitu nimellä Fantasia ja fuuga. BWV-luettelossa tämä variantti on numero 549a.
 
Tavattoman kaunis 5-ääninen Fantasia c-molli BWV 562 on saanut selvästi tunnistettavia tyylivaikutteita ranskalaisen urkurin ja säveltäjän Nicolas de Grignyn (1672-1703) musiikista. Tämän "Premier livre dŽorgue" oli, kuten toki muistamme, yksi niistä teoksista, jotka Bach nuorena miehenä käsin kopioi itselleen. Kyseiseen fantasiaan liittyy myös 5-ääninen fuugankatkelma, joka useimmista levytyksistä puuttuu, mutta konserteissa sitä toisinaan kuulee soitettavan tahtiin 27 asti, jossa se katkeaa tuntemattomasta syystä keskeneräiseksi jääneenä.
 
Näiden lisäksi Bachilla on vielä kolme muuta urkufantasiaa: pienimuotoiset fantasiat C-duuri BWV 570 ja h-molli BWV 563 sekä keskeneräiseksi jäänyt Fantasia C-duuri BWV 573.

Fantasia-sanan kontekstista ketjun ensimmäisessä viestissä päätellen luulen kuitenkin, että kysyjä ei tarkoittanut fantasiaa sävellysmuotona, vaan musiikkityylinä, joka luo mielikuvia jonkinlaisista fantasiamaailmoista, tässä tapauksessa keskiaikaisin vaikuttein
 
Eihän fantasia ole mikään yhtenäinen sävellysmuoto.

Eihän fantasia ole mikään yhtenäinen sävellysmuoto.
 
No ei, pahoittelen hölmöä sanavalintaani. Tarkoitin, että fantasia-nimiset sävellykset klassisessa musiikissa eivät tarkoita samaa, kuin mihin fantasia-sana on myöhemmin totuttu yhdistämään juuri kirjallisuuden ym. vaikutuksesta.