Klassinen ›

Mutta mistä lähtien wieniläisklassikkoja on ollut 4 ja Schubert yksi heistä? Ei vielä minun opiskeluaikanani ainakaan, romantiikan airueeksi mutta samalla yhdeksi sen ihanteiden puhtaimmista edustajista hänet tituleerattiin... avaahan, megatherium, tietoarkkusi ja sivistä vähän!
 
Niin, se vähän vaihtelee, mutta katsopas esim. Tammen Musiikkitietosanakirjan hakuartikkelia Wieniläisklassismi, niin sielllä se on painettu kissan kokoisin kirjaimin ja monessa muussa opuksessa (musiikin opettajanikin kanssa tästä joskus kiisteltiin). Syy tuohon neljään suureen wieniläisklassikon kunniamainintaan oli yksinkertaisesti se, että mielestäni Cherubini, johon muuten Brahms vertasi itseään ja piti tämän oopperaa Medea "meille muusikoille parhaana draamallisena musiikkina", ja Boccherini, jota Haydnin vaimoksikin on sanottu musiikkinsa feminiinisyydestä johtuen, eivät ole fantasioiltaan aivan 4 suureen wieniläisklassikkoon verrattavia säveltäjiä. Boccherinin kvintetot lienevät säveltäjänsä parasta antia, Cherubinilta voisi mainita hänen kirkkomusiikkituotantonsa myöhäiset hedelmät, vaikka ovatkin soitinnukseltaan hiukan liian raskaasti kuormitettuja ja melodiselta keksinnältään laimeahkoja.
 
Monasti jo Beethovenkin saatetaan laskea jo niin sanottua siirtymävaihetta edustaviin säveltäjiin klassismin ja romantiikan vaiheen välietapiksi jälkimmäisen puhjetessa täyteen kukkaansa taiteen sisäisiä lakeja noudattavan orgaanisen kehitysprosessin tuloksena, ei ulkoisten ja toissijaisten vaikuttimien aikaansaannoksena, niinkuin jatkuvasti joku herra kriitikko tai joku taloustoimittaja väittää.
 
Ja Schubertia voisi kutsua itseoikeutetuksi wieniläisklassikoksi jos ketä, sillä hänhän oli kaupungin omia poikia niinkuin ei kukaan muu mainitsemastani 4 suuresta ja hänestähän tuo romantiikkakin varsinaisesti alkaa. Toisin sanoen hän oli romantiikan ensimmäinen airut ja WIENILÄISKLASSISMIN viimeinen ääni lukemattomissa varhaisissa soitinteoksissaan, jota muuten absoluuttiseksikin musiikin muototyyppilajiksikin kutsutaan erotuksena lauletusta musiikista.
 
Minä kun olin kuvitellut että Schubertin varhaisteokset, nimenomaan joskus hiukan tylsätkin Haydnin perinteessä pysyttelevät sinfoniat olisivat liiankin puhkisoitettua satsia alallaan, mutta eipä taidakaan niin olla asia. Mutta tässä se säveltäjien persoonallisuusjakauma tuleekin hyvin konkreettisesti ilmi tai heidän tuotantonsa jakaantuminen kronologisesti useamman musiikillisen aikakauden kesken ruokkien taiteilijaminää hyvin monipuolisella ravinnolla.
 
Olihan Schönbergkin sekä myöhäisromantikko että dodekafonian kehittäjä atonaalisuutta edustavan ekspressiivisen kautensa jälkeen. Eli kyllä perustelut ovat monet sano se entinenkin eukko kun kissallaan pöytäänsä pyyhki.