Klassinen ›

Kyllä ooppera on parhaimmillaan todella hienoa taidetta, vaikka edellämainittujen kaltaisia epäkohtiakin löytyy. On kyllä aika säälittävää tulla oopperaan vain näyttäytymään ja esittämään "sivistynyttä kulttuurinystävää", jos homma ei todellisuudessa kiinnosta. Mutta kyllä yleisön joukkoon varmasti aitoja oopperanystäviäkin mahtuu.

Sellasta tässä mietiskelin et pyöriikö täällä yhtään sellastia tyyppejä jotka tykkää käydä oopperassa?
Mä oon sitä harrastanu pienestä pitäen ja aina tykänny kovasti. Yhdessä oopperaprokkiksessa olin ittekkin mukana kuorotyttönä - Mozartin Don Giovanni Joensuun kaup.ork ja Sibiksen yhteisprokkis. Se oli kyl uskomaton kokemus.. Tuntuu vaan et jengi jotenkin vieroksuu oopperaa. Toki sitä yleisesti pidetään ns. korkeakulttuurisena eliitin harrastuksena mut mä koen sen yhtälailla yhtenä taiteen alueena kun mikä tahansa muukin taide on.
Juu, mielipiteitä..?!
 
Hildesheimeria mukaillen: Musiikkihan on oopperassa se tekijä, joka tekee kaikesta epäuskottavasta ja läpeensä epätodennäköisestä uskottavaa ja todennäköistä. Henkilöt ovat kuin tislausastiasta syntyneitä esipsykologisia keksintöjä ja muuttuvat todellisuudeksi vasta musiikissa, sillä eihän oopperalibretistin, oli hän sitten kuinka etevä tahansa, laatima yksiulotteinen ja yksirivinen teksti pysty edustamaan monelle viivastolle kirjoitettua partituuria tulkitakseen ja luodatakseen pohjaan saakka esim. sellaista musiikkia kuin Mozartin.

Olen nähnyt monia hyviäkin oopperoita, mutta pääasiassa pidän ko. touhua vähän turhauttavan mulle. Taidemuoto on sellainen sekasikiö, muodot jämähtäneet ja oikeita taiteenystäviä ei mailla halmeilla. Siis katsojakuntakin on pääasiassa niitä it-firman piikkiin konjakkia ryystäviä keski-ikäisiä, joita ei oikeasti voisi vähenpää kiinnostaa. Tuotantokoneistokin on niin kallis, ettei uusia kokeiluja voi tehdä.
 
Näin kauniisti mm. kirjoittaa Eduard Mörike (1804-1875), jonka näkemykseen saatan pitkälti yhtyä, Mozartin Don Giovanni-oopperan merkityksestä ja vaikutuksesta viimeisessä proosateoksessaan, novellissa "Mozartin matka Pragiin": "Jos jokaisen ylevän-traagisen taideteoksen kynnyksellä, olkoon se Macbeth, Oidipus tai jokin muu, leijailee ikuisen kauneuden julma aavistus, missä se olisi valtavampi kuin juuri Don Juanissa(Don Giovanni)? Ihminen kaipaa ja samalla pelkää, että hänet nostetaan pois tavanomaisesta minästään. Hän tuntee, että häntä koskettaa ääretön; se täyttää rinnan kuin tahtoisi laajentaa sitä ja riistää sielun pois. Tähän kokemukseen liittyy täydellisen taiteen kunnioitus; ajatus että saadaan nauttia jumalallisesta ihmeestä, omaksua se sukulaisuutta tuntien, tuo mukanaan eräänlaisen liikutuksen, jopa ylpeyden, kenties onnekkaimman ja puhtaimman mitä kykenemme tuntemaan:"

Kyllä, ehdottomasti. Haaveilen itse oopperalaulajan urasta. Suurin tunne-elämykseni liittyy oopperaan: Olin katsomassa Sibbessä opiskelevien oopperalaulajien konserttia. Siellä oli eräs mezzosopraano, joka oli tullut paikkaamaan toista laulajaa lyhyellä varoitusajalla. Tätä naispuoleista henkilöä selvästi jännitti erittäin kovasti. Alku kangertelikin aika lailla, mutta sitten hän sai jostain suuren määrän itseluottamusta ja alkoi laulaa kauniimmin kuin kukaan muu ketä olen kuunnellut. Jotenkin pystyin samastumaan tähän laulajattareen ja itkin seuraavan tunnin tämän suuren tunnelatauksen ansiosta. En varmaan koskaan tule unohtamaan tätä kokemusta.

en ole oikeastaan ollut katsomassa/kuuntelemassa oopperaa kovinkaan monta kertaa, vaikka pidän kyllä.
mutta erityisen hienoa on olla mukana tekemässä sitä.
parhaillaan tehdään porin oopperan kanssa carmenia, ja minä laulan kuorossa. ensi-ilta on kahden viikon päästä, 17.10. kaikki sinne sitten :)

en ole oikeastaan ollut katsomassa/kuuntelemassa oopperaa kovinkaan monta kertaa, vaikka pidän kyllä.
mutta erityisen hienoa on olla mukana tekemässä sitä.
parhaillaan tehdään porin oopperan kanssa carmenia, ja minä laulan kuorossa. ensi-ilta on kahden viikon päästä, 17.10. kaikki sinne sitten :)
 
En ole muuten minäkään, mutta olen täysin vakavissani, tai ainakin yhtä vakavissani kuin Glenn Could sanoessaan nauttivansa enemmän Mozartin I sinfonian KV 16 kuuntelemisesta kuin eräästä tämän kypsän kauden merkittävimmästä sinfoniasta g-molli, kun sanon että Schubertin Alfonso ja Estrella on minusta puhtaasti musiikillisilta kvaliteeteiltaan kiehtovampi ooppera kuin Mozartin Taikahuilu, jota 16-vuoden ikäisenä muistan selvästi kuunnelleeni ihmeissäni musiikin ylevästä kauneudesta ja korkeasta laadusta innostuneena ja vaikuttuneena.
 
Eräänä potentiaalisena vaikuttimena asenteeni muokkaantumiseen edellistä oopperateosta suosivaksi on saattanut olla silläkin tosiseikalla, että Mozart kun Taikahuilua säveltäessään ei paitsi ollut enää lyömistyön laatua ajatellen säveltäjänä merkittävimmillään, ei pitkään aikaan enää ollut ollut, ts. oli parhaat päivänsä jo nähnyt, myöskin sillä että miten muutenkaan linnunpyydystäjä Papagenon iloinen hahmo voitaisiin selittää kuin, että tämä käytti huolettoman iloista olemustaan tuottaakseen luojalleen voittoa; meidän mielestämme Taikahuilu on Mozartin viimeinen ja energinen yritys saneerata taloutensa vaikka populariteettiin myöntyenkin.
 
Taikahuilun ja Alfonso ja Estrellan yhtäläisyydet rajoittuvat ehkäpä joihinkin tyylillisiin yhtymäkohtiin italialaisen ja saksalaisen oopperan synteesinä, joinekin Schubertin ihailemalta Mozartilta lainattuine musiikillisine detaljeine ja melodisena sukulaisuutena sekä laulunomaisine rakenteineen joissakin kohdin, mikä minusta tulee vieläkin selvemmin esille kahdessa viimeisessä Schubertin oopperassa, joista Der Graf von Gleichen jäikin sitten keskeneräiseksi säveltäjän mentyä salaperäisen taudin runtelemana manan majoille (ilmeisesti taudin oireisto ei vastannut oletettua sairautta).
 
Taikahuilua voisi ehkä paremman sanan puuttuessa nimittää psykologiseksi draamaksi, musiikillisen ja draamallisen jatkuvuuden katkaisevista puheosuuksista huolimatta, jälkimmäiseen verattuna, vaikkakin laulunäytelmää, lajityyppiä jota Taikahuilukin edustaa, hallitsee sellainen muodottomuus kuin tarkkarajaisten esitys-numeroiden sijoittaminen puhutun tekstin väliin. Laulaja liikkuu tätä tekstiä puhuessaan oman fakkinsa ulkopuolella, eikä hänen vakuuttavuudessaan puhujana ole yleensä hurraamista, koska teksti aivan poikkeuksetta on runollisesti epätyydyttävää, yleisön odotetaan olevan hyväntahtoista.
 
Schubertin A. ja E. on tavallaan läpisävellettynä ekspansiivisen säestyksellisen resitatiivin käytössään ainutlaatuinenkin saksalainen romanttinen ooppera, mutta heikosta libretosta (heikkous laskettakoon libretisti Franz von Schoberin puutteellisen näyttämökokemuksen tiliin) ja monimutkaisesta juonesta johtuen teosta vaivaa draamallisen intensiteetin ja jatkuvuuden puute ( Mozartin oopperoiden primus motor Ryöstöstö lähtien Titusta lukuunottamatta), yksittäisten funktionaalisten motiivien epäloogisuus ja moni numero tapaa jäädä dramatiikan suhteen puutteellisesti motivoiduksi.
 
Schubertin kritiikittömyys oopperan librettoa kohtaan näkyy siinäkin, että hän toisin kuin Mozart, kuten wagner virheellisesti oletti, oli halukas hyväksymään tekstin sellaisenaan oopperoita säveltäessään. Wagnerin lausuma Mozartin oopperoista ei pidä paikkaansa tämän varhaisia opera serioita lukuunottamatta.
 
Myös roolijaon suhteen A. ja E. kärsii jonkinasteisesta epäbalanssista, joka puoltaa sitä näkemystä, että Schubert heittäytyi kaksinverroin huolettomasti kaikkiin eteensä pantuihin oopperalibretoihin kuten yleensä kävikin, elleivät ne sitten jääneet keskeneräiseksi; (vain "Paholaisen huvilinnasta" hän laati tyytymättömyyttään uudistetun version keskusteltuaan oopperasta Salierin kanssa), joka aiheuttaa sen, että Schubert tulee pakostakin suhtautuneeksi miesrooleihin (miesrooleja 4, yht. 6) erityisellä lämmöllä naisroolien kustannuksella, sillä oopperassa on ainoastaan ja vain yksi keskeinen naisrooli (yht. 2) Estrella, joka sekin oli riittämätön oopperan silloisen vireillä olleen Berliinin kantaesityksen Estrella-osan laulajalle, Anna Milder-Hauptmannille, jonka vastaväitteiden johdosta esitys peruuntui Schubertin elinaikana jo toistamiseen.
 
Taikahuilussahan tilanne on täysin päinvastainen: Näyttää miltei siltä kuin Mozart olisi halunnut alitajuisesti kostaa miesten ylivallalle suhtautumalla naisrooleihin erityisellä rakkaudella, eikä Estrellan aarioista mitään voida pitää Yön kuningatteren kylmän liekehtivään koloratuuriaariaan verrattavana pehmeässä lyyrisyydessään, jos ei kohta Paminan riipaisevaan kuolemankaipuuseenkaan tämän g-molliaariassa, jota voi pitää todellisena musiikkidraamana.
 
Näiden aarioiden dramatiikkaa ja ensin mainitun bravuurimaisia lauluteknillisiä taidonnäyte-ambitioita Schubert sen sijaan olisi saattanut lähennellä mm. keskeneräiseksi jääneen oratorionsa Lazarus viimeisessä aariassa, mitä dramaattisin ekspressiivinen sopraanon purkaus, jonka keskellä teos äkkiarvaamatta ja väkivaltaisesti katkeaa.
 
Tämänkin viimeisen sivun Lazaruksen käsikirjoituksesta löysi sattumalta Johann Herbeck, teoksen täydellisemmän version esityksen johtaja v. 1863, sekatavarakauppiaalta, joka halusi käyttää sitä käärepaperina. Kauhu valtaa mielen ajatellessani minne loput käsikirjoitussivut ovat Schubertin oletettavasti valmiiksi säveltämästä aariasta kuin mahdollisesti koko II näytöksen loppuosasta mahtaneet huonolla onnella joutua.
 
Perusteelliset etsinnät 1860-luvun löytöjen johdosta mahdollisten jäljelle jääneiden käsikirjoitussivujen löytämiseksi järjestettiin. Oletettavasti jokin osa II- näytöksen kadonneesta lopusta tai III-näytöksestä olisi saattanut säilyä, mikäli ne todella olisivat joskus olleet olemassa.

Enpä oo ikinä oopperas käyny, vaikka oopperakaupungis asunki, mut ei oo vaan oikein inspannu toi ooppera mitä nyt telkkaris on nähty, mut kai se ois ihan siistii nähä livenä.

Yksi ehdottomasti suurimpia kokemani musiikillisia elämyksiä ja hetki, jolloin olen luultavasti päässyt lähimmäs tunnetta, jota myös katharsikseksi kutsutaan, on Kansallisoopperassa kuulemani Richard Wagnerin Nibelungenin sormus -tetralogian päätösosa Jumalten tuho. Orkesteria johti Paavo Berglund ja Matti Salminen tulkitsi Hagenin osan tavalla, jota en unohda.
 
Riippumatta siitä, onko yleisössä "sivistyneitä kulttuurinystäviä" kuten joku sanoi tai ei, kyseinen taidemuoto (joka muuten on mielestäni sävel-, ei näyttämötaidetta, kaikesta huolimatta) onnistuu mielestäni monesti tunnelmaltaan "intensiivisintäkin" konserttia paremmin saavuttamaan jotain siitä, minkä voisi kuvitella olevan musiikin perimmäinen tarkoitus. Riippuen tietysti teoksesta ja musiikkityylistä.

Yksi ehdottomasti suurimpia kokemani musiikillisia elämyksiä ja hetki, jolloin olen luultavasti päässyt lähimmäs tunnetta, jota myös katharsikseksi kutsutaan, on Kansallisoopperassa kuulemani Richard Wagnerin Nibelungenin sormus -tetralogian päätösosa Jumalten tuho. Orkesteria johti Paavo Berglund ja Matti Salminen tulkitsi Hagenin osan tavalla, jota en unohda.
 
Riippumatta siitä, onko yleisössä "sivistyneitä kulttuurinystäviä" kuten joku sanoi tai ei, kyseinen taidemuoto (joka muuten on mielestäni sävel-, ei näyttämötaidetta, kaikesta huolimatta) onnistuu mielestäni monesti tunnelmaltaan "intensiivisintäkin" konserttia paremmin saavuttamaan jotain siitä, minkä voisi kuvitella olevan musiikin perimmäinen tarkoitus. Riippuen tietysti teoksesta ja musiikkityylistä.
 
Minä kun kuuntelin tuon Jumalten tuhon levyltä eikä se orkesterisatsinsa pöhöttyneisyydessä ja epämelodisuudessa minuun mitenkään sen kummoisempaa vaikutusta tehnyt Barenboimin johtamalla levyllä. Hiukan liian tekotaitoista myöhäisromanttista musiikkia minun korviini vaikka Wagner kieltämättä suuri säveltäjä olikin mytologisista aiheenvalinnoistaan huolimatta.

Minä kun kuuntelin tuon Jumalten tuhon levyltä eikä se orkesterisatsinsa pöhöttyneisyydessä ja epämelodisuudessa minuun mitenkään sen kummoisempaa vaikutusta tehnyt Barenboimin johtamalla levyllä. Hiukan liian tekotaitoista myöhäisromanttista musiikkia minun korviini vaikka Wagner kieltämättä suuri säveltäjä olikin mytologisista aiheenvalinnoistaan huolimatta.
 
On totta, että nauttiakseen (mielestäni) ansaitsemaansa arvostusta Wagnerin musiikki vaatii tietynlaisen mielentilan, kenties jopa tietynlaisen kuuntelijan. Myönnettäköön, että joskus ko. säveltäjän töitä kuunnellessani juuri mainittu orkesterisatsin "pöhöttyneisyys" ja voisi jopa sanoa epäeleganttius, häiritsee minuakin.
 
Wagner taitaa olla niitä säveltäjiä, joista on helppo saada juuri tietynlaista keskustelua aikaiseksi. Onneksi kukaan ei sentään täällä ole ottanut esille hänen mm. rotuopillisia mielipiteitään ja muita mielestäni merkityksettömiä ulkomusiikillisia tekijöitä.

On totta, että nauttiakseen (mielestäni) ansaitsemaansa arvostusta Wagnerin musiikki vaatii tietynlaisen mielentilan, kenties jopa tietynlaisen kuuntelijan. Myönnettäköön, että joskus ko. säveltäjän töitä kuunnellessani juuri mainittu orkesterisatsin "pöhöttyneisyys" ja voisi jopa sanoa epäeleganttius, häiritsee minuakin.
 
Wagner taitaa olla niitä säveltäjiä, joista on helppo saada juuri tietynlaista keskustelua aikaiseksi. Onneksi kukaan ei sentään täällä ole ottanut esille hänen mm. rotuopillisia mielipiteitään ja muita mielestäni merkityksettömiä ulkomusiikillisia tekijöitä.
 
Kuten esim. kärkevät viittauksensa Mendelssohnin uskonnollisrodulliseen alkuperään? Tai sekaantumistaan vallankumoukselliseen toimintaan, maanpakoaan sekä lukuisia pidätysmääräyksiä ja vankeus suorittamattomien velkojen takia.

Kuten esim. kärkevät viittauksensa Mendelssohnin uskonnollisrodulliseen alkuperään? Tai sekaantumistaan vallankumoukselliseen toimintaan, maanpakoaan sekä lukuisia pidätysmääräyksiä ja vankeus suorittamattomien velkojen takia.
 
Nepä juuri, ja yleisestikin hänen kannanottonsa mm. rotuoppiin ja politiikkaan, joita julkaistiin jopa pieninä kirjasina. Sitten on niitäkin, jotka eivät voi sietää Wagneria siksi, että hän oli tiettävästi Hitlerin lempisäveltäjä ja innoittaja; ikään kuin Wagner olisi tietoisesti vaikuttanut puoli vuosisataa kuolemansa jälkeen sattuneisiin tapahtumiin, ja ikään kuin Hitlerin suhteella Wagneriin olisi jotakin musiikillista merkitystä. Väitänpä, että Aatun mieltymyksiin lienee vaikuttanut lähinnä Wagnerin aatemaailma, ei niinkään musiikki, sillä jos itse musiikki vaikuttaisi tällä tavalla, eikö olisi loogista, että vaikkapa juuri Ringin sävelet innoittaisivat muitakin wagneriaaneja suunnittelemaan arjalaisen rodun maailmanvalloitusta ja muuta mukavaa?

Nepä juuri, ja yleisestikin hänen kannanottonsa mm. rotuoppiin ja politiikkaan, joita julkaistiin jopa pieninä kirjasina. Sitten on niitäkin, jotka eivät voi sietää Wagneria siksi, että hän oli tiettävästi Hitlerin lempisäveltäjä ja innoittaja; ikään kuin Wagner olisi tietoisesti vaikuttanut puoli vuosisataa kuolemansa jälkeen sattuneisiin tapahtumiin, ja ikään kuin Hitlerin suhteella Wagneriin olisi jotakin musiikillista merkitystä. Väitänpä, että Aatun mieltymyksiin lienee vaikuttanut lähinnä Wagnerin aatemaailma, ei niinkään musiikki, sillä jos itse musiikki vaikuttaisi tällä tavalla, eikö olisi loogista, että vaikkapa juuri Ringin sävelet innoittaisivat muitakin wagneriaaneja suunnittelemaan arjalaisen rodun maailmanvalloitusta ja muuta mukavaa?
 
Niin tai musiikin, taiteen alkuperäistä tarkoitusta palveleva puhdistava ja kohottava vaikutus, olisi saanut häntä luopumaan agressioistaan ja militaristisista maailmanvalloitussuunnitelmistaan, mikäli hänen musiikillinen ymmärryksensä tai luontainen musikaalisuutensa olisi ollut samalla aaltopituudella suuren luovan hengen luomisaktissa synnyttämien musiikillisten visioiden kanssa. Yleensä herkät musiikille vastaanottavaiset ihmiset oopperan loppukohtaukseen mennessä pikemminkin alkavat kyynelehtimään liikutuksesta kuin että ne saisivat hänessä agressiivisia reaktioita aikaan.

Huippua! Isäni soitti 13 kesää Savonlinnan oopperajuhlilla ja sain ilmaiseks mennä katsomaan kenraaliharjoituksia. Onhan niitä yli parikymmentä oopperaa tullu nähtyä - jo siihen mennessä kun olin joku 11v. Mun sisko on kans armoton oopperafani ja mentiin viime kesänä kattoo Nabuccoa Veronaan...wow..:)

Huippua! Isäni soitti 13 kesää Savonlinnan oopperajuhlilla ja sain ilmaiseks mennä katsomaan kenraaliharjoituksia. Onhan niitä yli parikymmentä oopperaa tullu nähtyä - jo siihen mennessä kun olin joku 11v. Mun sisko on kans armoton oopperafani ja mentiin viime kesänä kattoo Nabuccoa Veronaan...wow..:)
 
Taitaa olla Verdin kynänjäljiltä tuokin mainitsemasi oopperaspektaakkeli, mutta hassu juttu siihen nähden miten arvostetussa asemassa Verdi yleisen mielipiteen mukaan oopperasäveltäjänä onkaan esim. Schubertiin verattuna, että tänäänkin kuunnellessani ensinnnä hiukan Schubertin III-näytöksistä romanttista oopperaa Alfonso und Estrella, D 732, Berlin Classic-merkillä ja sen jälkeen Bongiovannin julkaisemaa live-taltiointia (kummallista muuten on se, miksi italialaiset levyttävät Schubertin näyttämömusiikkia enemmän kuin saksalaiset) I-näytöksisestä Singspielistä Der Vierjährige Posten D 190, Duvalin ja Kätchenin duettoa ja kenties Schubertin ensimmäistä todella vaikuttavaa dramaattista ensemble-kohtausta, ja lopuksi Robertin juomalaulua des Teufel Lustschloss-luonnontaikaoopperasta, D 84, musiikki lumosi minut miltei välittömästi melodisella kauneudellaan ja välittömyydellään, jälkimmäisen saadessa vieläpä hyvälle tuulelle.
 
Mutta kun vertailun vuoksi aloin piruuttani kuunnella Verdin Rigolettoa, tiedostaen sen epookkia luovan aseman Verdin oopperatuotannossa, jostakin II-näytöksestä alkaen, sai musiikki melodisten fraasien stereotyyppisyydessään ja italialaisväritteisessä karakteristiikassaan, minut lähinnä ikävystyneenä haukottelemaan ja venyttelemään raajojani kuin kissa koipiaan.
 
Oliko Schubert sitten merkittävämpi oopperasäveltäjä kuin Verdi? Loppuyhteenvetona wieniläisen lyyrikon kunniaksi voisi todeta, että ainakin hän oli sitä melodikkona; merkittävämpi, taitavampi ja monipuolisempi kuin 2 ja 1/2 kertaa 31 vuotiaana kuollutta Schubertia vanhemmaksi elänyt italialainen kollegansa, Giuseppe verdi.

Mutta kun vertailun vuoksi aloin piruuttani kuunnella Verdin Rigolettoa, tiedostaen sen epookkia luovan aseman Verdin oopperatuotannossa, jostakin II-näytöksestä alkaen, sai musiikki melodisten fraasien stereotyyppisyydessään ja italialaisväritteisessä karakteristiikassaan, minut lähinnä ikävystyneenä haukottelemaan ja venyttelemään raajojani kuin kissa koipiaan.
 
Oliko Schubert sitten merkittävämpi oopperasäveltäjä kuin Verdi? Loppuyhteenvetona wieniläisen lyyrikon kunniaksi voisi todeta, että ainakin hän oli sitä melodikkona; merkittävämpi, taitavampi ja monipuolisempi kuin 2 ja 1/2 kertaa 31 vuotiaana kuollutta Schubertia vanhemmaksi elänyt italialainen kollegansa, Giuseppe verdi.
 
Verdin musiikki on omasta mielestäni mahtavaa..siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mainitsemasi melodisten fraasien "stereotypia" ja italialaisväritteinen karakteristiikka siitä tekeekin niin kaunista ja ihanaa.. Ehkä fanaattisuuteni johtuu juuri siitä, että minut on pienestä pitäen viety kuuntelemaan oopperoita. Jo silloin minuun iski erityisesti Verdi. Ei voi mittään.. :) Verdi on oopperoiden kunkku!

Verdin musiikki on omasta mielestäni mahtavaa..siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mainitsemasi melodisten fraasien "stereotypia" ja italialaisväritteinen karakteristiikka siitä tekeekin niin kaunista ja ihanaa.. Ehkä fanaattisuuteni johtuu juuri siitä, että minut on pienestä pitäen viety kuuntelemaan oopperoita. Jo silloin minuun iski erityisesti Verdi. Ei voi mittään.. :) Verdi on oopperoiden kunkku!
 
Kyllä. Juuri näin. Luulisi että megatheriuminkin sydän sulaa, kun Desdemona laulaa Pajulaulun oopperassa Otello.

Kyllä mä tykkään oopperassa käydä. En nyt ehkä kauhean aktiivisesti, kun se on tosiaan aika tyyristä huvia, mutta silloin tällöin. Siihen on jotenkin tottunut, kun ihan pienestä pitäen on viety.

Kyllä. Juuri näin. Luulisi että megatheriuminkin sydän sulaa, kun Desdemona laulaa Pajulaulun oopperassa Otello.
 
Näissä Verdin myöhäisoopperoissa on tosiaan hänen varhaisempaan tuotantoonsa nähden uudenlaista jatkuvuutta, joidenkin mielestä dramaattista iskuvoimaisuutta, mutta minulle oli jopa suuri pettymys Euroradion oopperaillassa kuulemani Verdin paljon ylistetty Falstaff, italialaisen koomisen oopperan jajanjäljissä kulkeva teos, jota kuunnellessani menetin täydellisesti malttini joutuessani odottelemaan ensimmäistä aariaa varmaankin puolen tunnin ajan, enkä tiedä tuliko sitä sittenkään; vaikutti, kuin koko teos olisi kyhätty päättymättömistä resitatiivijonoista yhdistettynä joihinkin aniharvoihin ariosoihin, joiden rajat säveltäjän myöhäistyyli on järjestelmällisesti häivyttänyt; kuvottavaa. Sama koskee mielestäni Othelloa, joka muutamista kuunteluyrityskerroista huolimatta on osoittautunut pitkäpiimäisyydessään aina suureksi pettymykseksi.