Klassinen ›

en ole oikeastaan ollut katsomassa/kuuntelemassa oopperaa kovinkaan monta kertaa, vaikka pidän kyllä.
mutta erityisen hienoa on olla mukana tekemässä sitä.
parhaillaan tehdään porin oopperan kanssa carmenia, ja minä laulan kuorossa. ensi-ilta on kahden viikon päästä, 17.10. kaikki sinne sitten :)
 
En ole muuten minäkään, mutta olen täysin vakavissani, tai ainakin yhtä vakavissani kuin Glenn Could sanoessaan nauttivansa enemmän Mozartin I sinfonian KV 16 kuuntelemisesta kuin eräästä tämän kypsän kauden merkittävimmästä sinfoniasta g-molli, kun sanon että Schubertin Alfonso ja Estrella on minusta puhtaasti musiikillisilta kvaliteeteiltaan kiehtovampi ooppera kuin Mozartin Taikahuilu, jota 16-vuoden ikäisenä muistan selvästi kuunnelleeni ihmeissäni musiikin ylevästä kauneudesta ja korkeasta laadusta innostuneena ja vaikuttuneena.
 
Eräänä potentiaalisena vaikuttimena asenteeni muokkaantumiseen edellistä oopperateosta suosivaksi on saattanut olla silläkin tosiseikalla, että Mozart kun Taikahuilua säveltäessään ei paitsi ollut enää lyömistyön laatua ajatellen säveltäjänä merkittävimmillään, ei pitkään aikaan enää ollut ollut, ts. oli parhaat päivänsä jo nähnyt, myöskin sillä että miten muutenkaan linnunpyydystäjä Papagenon iloinen hahmo voitaisiin selittää kuin, että tämä käytti huolettoman iloista olemustaan tuottaakseen luojalleen voittoa; meidän mielestämme Taikahuilu on Mozartin viimeinen ja energinen yritys saneerata taloutensa vaikka populariteettiin myöntyenkin.
 
Taikahuilun ja Alfonso ja Estrellan yhtäläisyydet rajoittuvat ehkäpä joihinkin tyylillisiin yhtymäkohtiin italialaisen ja saksalaisen oopperan synteesinä, joinekin Schubertin ihailemalta Mozartilta lainattuine musiikillisine detaljeine ja melodisena sukulaisuutena sekä laulunomaisine rakenteineen joissakin kohdin, mikä minusta tulee vieläkin selvemmin esille kahdessa viimeisessä Schubertin oopperassa, joista Der Graf von Gleichen jäikin sitten keskeneräiseksi säveltäjän mentyä salaperäisen taudin runtelemana manan majoille (ilmeisesti taudin oireisto ei vastannut oletettua sairautta).
 
Taikahuilua voisi ehkä paremman sanan puuttuessa nimittää psykologiseksi draamaksi, musiikillisen ja draamallisen jatkuvuuden katkaisevista puheosuuksista huolimatta, jälkimmäiseen verattuna, vaikkakin laulunäytelmää, lajityyppiä jota Taikahuilukin edustaa, hallitsee sellainen muodottomuus kuin tarkkarajaisten esitys-numeroiden sijoittaminen puhutun tekstin väliin. Laulaja liikkuu tätä tekstiä puhuessaan oman fakkinsa ulkopuolella, eikä hänen vakuuttavuudessaan puhujana ole yleensä hurraamista, koska teksti aivan poikkeuksetta on runollisesti epätyydyttävää, yleisön odotetaan olevan hyväntahtoista.
 
Schubertin A. ja E. on tavallaan läpisävellettynä ekspansiivisen säestyksellisen resitatiivin käytössään ainutlaatuinenkin saksalainen romanttinen ooppera, mutta heikosta libretosta (heikkous laskettakoon libretisti Franz von Schoberin puutteellisen näyttämökokemuksen tiliin) ja monimutkaisesta juonesta johtuen teosta vaivaa draamallisen intensiteetin ja jatkuvuuden puute ( Mozartin oopperoiden primus motor Ryöstöstö lähtien Titusta lukuunottamatta), yksittäisten funktionaalisten motiivien epäloogisuus ja moni numero tapaa jäädä dramatiikan suhteen puutteellisesti motivoiduksi.
 
Schubertin kritiikittömyys oopperan librettoa kohtaan näkyy siinäkin, että hän toisin kuin Mozart, kuten wagner virheellisesti oletti, oli halukas hyväksymään tekstin sellaisenaan oopperoita säveltäessään. Wagnerin lausuma Mozartin oopperoista ei pidä paikkaansa tämän varhaisia opera serioita lukuunottamatta.
 
Myös roolijaon suhteen A. ja E. kärsii jonkinasteisesta epäbalanssista, joka puoltaa sitä näkemystä, että Schubert heittäytyi kaksinverroin huolettomasti kaikkiin eteensä pantuihin oopperalibretoihin kuten yleensä kävikin, elleivät ne sitten jääneet keskeneräiseksi; (vain "Paholaisen huvilinnasta" hän laati tyytymättömyyttään uudistetun version keskusteltuaan oopperasta Salierin kanssa), joka aiheuttaa sen, että Schubert tulee pakostakin suhtautuneeksi miesrooleihin (miesrooleja 4, yht. 6) erityisellä lämmöllä naisroolien kustannuksella, sillä oopperassa on ainoastaan ja vain yksi keskeinen naisrooli (yht. 2) Estrella, joka sekin oli riittämätön oopperan silloisen vireillä olleen Berliinin kantaesityksen Estrella-osan laulajalle, Anna Milder-Hauptmannille, jonka vastaväitteiden johdosta esitys peruuntui Schubertin elinaikana jo toistamiseen.
 
Taikahuilussahan tilanne on täysin päinvastainen: Näyttää miltei siltä kuin Mozart olisi halunnut alitajuisesti kostaa miesten ylivallalle suhtautumalla naisrooleihin erityisellä rakkaudella, eikä Estrellan aarioista mitään voida pitää Yön kuningatteren kylmän liekehtivään koloratuuriaariaan verrattavana pehmeässä lyyrisyydessään, jos ei kohta Paminan riipaisevaan kuolemankaipuuseenkaan tämän g-molliaariassa, jota voi pitää todellisena musiikkidraamana.
 
Näiden aarioiden dramatiikkaa ja ensin mainitun bravuurimaisia lauluteknillisiä taidonnäyte-ambitioita Schubert sen sijaan olisi saattanut lähennellä mm. keskeneräiseksi jääneen oratorionsa Lazarus viimeisessä aariassa, mitä dramaattisin ekspressiivinen sopraanon purkaus, jonka keskellä teos äkkiarvaamatta ja väkivaltaisesti katkeaa.
 
Tämänkin viimeisen sivun Lazaruksen käsikirjoituksesta löysi sattumalta Johann Herbeck, teoksen täydellisemmän version esityksen johtaja v. 1863, sekatavarakauppiaalta, joka halusi käyttää sitä käärepaperina. Kauhu valtaa mielen ajatellessani minne loput käsikirjoitussivut ovat Schubertin oletettavasti valmiiksi säveltämästä aariasta kuin mahdollisesti koko II näytöksen loppuosasta mahtaneet huonolla onnella joutua.
 
Perusteelliset etsinnät 1860-luvun löytöjen johdosta mahdollisten jäljelle jääneiden käsikirjoitussivujen löytämiseksi järjestettiin. Oletettavasti jokin osa II- näytöksen kadonneesta lopusta tai III-näytöksestä olisi saattanut säilyä, mikäli ne todella olisivat joskus olleet olemassa.